Mulla oli tosi vahvoja tunteita tähän yhteen henkilöön ja on edelleen. Kirjotin tän kirjeen ehkä noin puol vuotta sitten, mut silti kaikki edelleen pätee... Lukekaa ja kommentoikaa vapaasti
Saturnukselle
Tiesin et joku päivä sä lähtisit. Vakuutin itselleni et se tapahtuis ylä asteen jälkeen, ja olin jo valmistautunut kipuun. Mut tulitkin samaan lukioon, tahtomattani sydämeeni heräsi toivo. Ei toivo joka saisi jotain tapahtumaan, vaan toivo joka oli iloinen ajatellessaan: tulen näkemään sua vielä kolme vuotta.
Yllättäen tipuin pilvilinnoistani maahan, kun kuulin että tulet lähtemään. Yritin vakuutella itselleni, että lähdet omaan asuntoon tai muutat pois lukion asuntolasta vaan, niinhän monet muutkin välillä tekee. Heräsin kuitenkin todellisuuteen, jossa oikeasti lähtisit pian. Ensin helpotuin, nyt saan muuta ajateltavaa, voin rakastua sellaiseen ihmiseen, joka oikeasti voisi rakastaa minuakin.
Nyt olet poissa ja koulu ei enää tunnu samalta, täysin erilaista - tyhjää. Kukaan ei ennen sua oo herättäny tällaisia tunteita mussa. Joka päivä kun oon nähnyt sut, olen samalla itkenyt ja hymyillyt. Minunlaisellani ei kuitenkaan ole mitään sanottavaa Sinunlaisellesi. Olen yrittänyt vältellä aina, että en häiritsisi sinua ja samalla kidutan itseäni. Olen yrittänyt hukuttaa mieleni tuhansiin eri asioihin, ettei kasvosi enää pyörisi mielessäni. Uskon silti, että tiesit tarkalleen, mitä milloinkin oli meneillään. Olen pahoillani häiriöstäni. Joskus huomasin silmäsi vastasivat, mutta eivät minunlaiselleni, vaan niille joiden kanssa vietän aikaani. Kai halusit vaan vaihtelua, koska tiesit ansaitsevasi parempaa. Minä kyllä tiesin tuskan tulevan, mutta en uskonut sen olevan näin mahtava. En kirjoita tätä siksi, että uskoisin sinun tuntevan jotain minua kohtaan. Kirjoitan tätä siksi, että haluan vielä kerran pyytää anteeksi häiriöstäni ja haluan sanoa "ansaitset parempaa, paljon parempaa."
Saturnukselle
Tiesin et joku päivä sä lähtisit. Vakuutin itselleni et se tapahtuis ylä asteen jälkeen, ja olin jo valmistautunut kipuun. Mut tulitkin samaan lukioon, tahtomattani sydämeeni heräsi toivo. Ei toivo joka saisi jotain tapahtumaan, vaan toivo joka oli iloinen ajatellessaan: tulen näkemään sua vielä kolme vuotta.
Yllättäen tipuin pilvilinnoistani maahan, kun kuulin että tulet lähtemään. Yritin vakuutella itselleni, että lähdet omaan asuntoon tai muutat pois lukion asuntolasta vaan, niinhän monet muutkin välillä tekee. Heräsin kuitenkin todellisuuteen, jossa oikeasti lähtisit pian. Ensin helpotuin, nyt saan muuta ajateltavaa, voin rakastua sellaiseen ihmiseen, joka oikeasti voisi rakastaa minuakin.
Nyt olet poissa ja koulu ei enää tunnu samalta, täysin erilaista - tyhjää. Kukaan ei ennen sua oo herättäny tällaisia tunteita mussa. Joka päivä kun oon nähnyt sut, olen samalla itkenyt ja hymyillyt. Minunlaisellani ei kuitenkaan ole mitään sanottavaa Sinunlaisellesi. Olen yrittänyt vältellä aina, että en häiritsisi sinua ja samalla kidutan itseäni. Olen yrittänyt hukuttaa mieleni tuhansiin eri asioihin, ettei kasvosi enää pyörisi mielessäni. Uskon silti, että tiesit tarkalleen, mitä milloinkin oli meneillään. Olen pahoillani häiriöstäni. Joskus huomasin silmäsi vastasivat, mutta eivät minunlaiselleni, vaan niille joiden kanssa vietän aikaani. Kai halusit vaan vaihtelua, koska tiesit ansaitsevasi parempaa. Minä kyllä tiesin tuskan tulevan, mutta en uskonut sen olevan näin mahtava. En kirjoita tätä siksi, että uskoisin sinun tuntevan jotain minua kohtaan. Kirjoitan tätä siksi, että haluan vielä kerran pyytää anteeksi häiriöstäni ja haluan sanoa "ansaitset parempaa, paljon parempaa."
Vastaukset 2
Vanhimmat
...mutta valitettavasti et oo ainut joka on tuntenut noin...toi kuulosti niin tutulta et melkeen tippa tuli silmään...mulla se loppu tohon juttuun on vähän toisenlainen,omasta mielestäni ikävämpi,mutta niinhän me jokainen luullaan...
tunne pitoinen kirje,ei voi muuta sanoa..
kylläpä kosketti!!