Olen huomannut tietynlaista typologisoimista ADHD- ja asperger-diagnosoitujen suhteen tällä palstalla koskien esimerkiksi keskittymiskykyä ja koulumenestystä. Haluan tuoda tähän keskusteluun hieman erilaisen tapauksen.
Minä sain nuo kaksi diagnoosia kolme vuotta sitten. Ts. olen ollut tietämättäni asperger-syndroomainen ja ADHD-tapaus koko ikäni eikä kukaan aikaisemmin - minä varmaan vähiten itse - ole huomannut minussa mitään poikkeavaa.
Koulussa olin luokkani parhaita. En ollut "hikipinko", mutta sain hyviä arvosanoja. Harrastin musiikkia ja urheilua, joten pärjäsin hyvin myös muissa kuin lukuaineissa.
Yliopisto-opintojen suorittamisessa ei ollut vaikeuksia ja työelämään pääsin heti valmistuttuani (tai itse asiassa jo opiskeluaikanani). Ehkä se, että "jämähdin" samaan työpaikkaan melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi on eräänlainen merkki siitä, että jotain oli pielessä, mutta uskottelin itselleni, että yhteen ja samaan työpaikkaan jumittuminen johtui esim. 1980-90-luvun taitteen lamasta enkä uskaltanut riskeerata vaihtamalla työpaikkaa mahdollisen työttömyyden pelossa. Toisaalta pidin työstäni ja työtovereistani, joten sekin oli yksi syy miksi en vaihtanut työpaikkaa, vaikka monet ihmettelivätkin kunnianhimon puutettani.
Muutama vuosi sitten meillä tapahtui työpaikallamme uudelleenjärjestelyitä. Olisin ollut tyytyväinen silloiseen toimenkuvaani, mutta minulle tyrkytettiin lisää vastuullisia tehtäviä, joiden hoitamisessa minulla ilmeni ongelmia. Olin tottunut siihen turvalliseen työilmapiiriin ja rutinoitunut, että kaikki muutokset tuntuivat kaoottisilta.
Hakeuduin työterveyshoitajan luo, joka anayloi tilanteeni jotakuinkin samaksi mitä itsekin; stressiä uusien tehtävien edessä ja työmäärän kasvaessa. Olin pärjännyt siihen asti hyvin työssäni, mutta uudet työtavat ja toimenkuvan muuttuminen, vaatimustason kasvaminen saivat päreeni suorastaan palamaan ja työterveyshoitaja kirjoitti minulle lähetteen (pyynnöstäni) psykiatrille.
Kävin kolme kertaa psykiatrin vastaanotolla (1½ tuntia kerran viikossa) ja lopuksi hän sitten kirjoitti minulle epikriisin, jossa totesi, että henkilöhistoriani ja kuvailemieni stressioireiden valossa minulla on aspergerin syndrooma ja sen lisäksi ADHD. Lääkäri kirjoitti minulle reseptin ritalinia ja jotkain psyykelääkettä, jonka nimeä en enää muista. Kumpaakaan reseptiä en sitten käynyt noutamassa, koska ajattelin, että kokeilen ensin palaamista työelämään ilman lääkitystä ja jos tarvitsen lääkitystä niin mietin asian sitten uudelleen.
Sain kahden kuukauden sairasloman, jonka käytin uusiin työtehtäviini orientoitumiseen, opiskeluun ja palasin sitten työhöni takaisin ja tilanne alkoi neutralisoitua hiljalleen, mutta se vei aikaa. Vasta nyt tunnen olevani "sinut" sekä työni että diagnoosieni kanssa.
Halusin kertoa tämän tarinani siksi, että voisin olla jonkinlainen esimerkki siitä, että ko. oireyhtymät eivät aiheuta välttämättä pitkäkestoisia hankaluuksia elämässä ja että ilman lääkitystäkin voi pärjätä.
Psykiatrin kirjoittama sairasloma oli hyvin tärkeä vaihe. Tuon ajanjakson aikana sain takaisin keskittymiskykyni, joka oli kadonnut työpaikalla tapahtuneiden muutosten vuoksi. Itsetuntoni on aina ollut surkea ja kaikki muutokset rauhalliseen, yksinkertaiseen elämääni aiheuttavat paniikkia. Onneksi olen selvinnyt niiltä. Eläkeikään on vielä aikaa, ja uusia muutoksia työssä ja toimenkuvissa varmasti tulee olemaan. Nyt tiedän (tai ainakin luulen tietäväni) kuinka pystyn käsittelemään niitä.
Minä sain nuo kaksi diagnoosia kolme vuotta sitten. Ts. olen ollut tietämättäni asperger-syndroomainen ja ADHD-tapaus koko ikäni eikä kukaan aikaisemmin - minä varmaan vähiten itse - ole huomannut minussa mitään poikkeavaa.
Koulussa olin luokkani parhaita. En ollut "hikipinko", mutta sain hyviä arvosanoja. Harrastin musiikkia ja urheilua, joten pärjäsin hyvin myös muissa kuin lukuaineissa.
Yliopisto-opintojen suorittamisessa ei ollut vaikeuksia ja työelämään pääsin heti valmistuttuani (tai itse asiassa jo opiskeluaikanani). Ehkä se, että "jämähdin" samaan työpaikkaan melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi on eräänlainen merkki siitä, että jotain oli pielessä, mutta uskottelin itselleni, että yhteen ja samaan työpaikkaan jumittuminen johtui esim. 1980-90-luvun taitteen lamasta enkä uskaltanut riskeerata vaihtamalla työpaikkaa mahdollisen työttömyyden pelossa. Toisaalta pidin työstäni ja työtovereistani, joten sekin oli yksi syy miksi en vaihtanut työpaikkaa, vaikka monet ihmettelivätkin kunnianhimon puutettani.
Muutama vuosi sitten meillä tapahtui työpaikallamme uudelleenjärjestelyitä. Olisin ollut tyytyväinen silloiseen toimenkuvaani, mutta minulle tyrkytettiin lisää vastuullisia tehtäviä, joiden hoitamisessa minulla ilmeni ongelmia. Olin tottunut siihen turvalliseen työilmapiiriin ja rutinoitunut, että kaikki muutokset tuntuivat kaoottisilta.
Hakeuduin työterveyshoitajan luo, joka anayloi tilanteeni jotakuinkin samaksi mitä itsekin; stressiä uusien tehtävien edessä ja työmäärän kasvaessa. Olin pärjännyt siihen asti hyvin työssäni, mutta uudet työtavat ja toimenkuvan muuttuminen, vaatimustason kasvaminen saivat päreeni suorastaan palamaan ja työterveyshoitaja kirjoitti minulle lähetteen (pyynnöstäni) psykiatrille.
Kävin kolme kertaa psykiatrin vastaanotolla (1½ tuntia kerran viikossa) ja lopuksi hän sitten kirjoitti minulle epikriisin, jossa totesi, että henkilöhistoriani ja kuvailemieni stressioireiden valossa minulla on aspergerin syndrooma ja sen lisäksi ADHD. Lääkäri kirjoitti minulle reseptin ritalinia ja jotkain psyykelääkettä, jonka nimeä en enää muista. Kumpaakaan reseptiä en sitten käynyt noutamassa, koska ajattelin, että kokeilen ensin palaamista työelämään ilman lääkitystä ja jos tarvitsen lääkitystä niin mietin asian sitten uudelleen.
Sain kahden kuukauden sairasloman, jonka käytin uusiin työtehtäviini orientoitumiseen, opiskeluun ja palasin sitten työhöni takaisin ja tilanne alkoi neutralisoitua hiljalleen, mutta se vei aikaa. Vasta nyt tunnen olevani "sinut" sekä työni että diagnoosieni kanssa.
Halusin kertoa tämän tarinani siksi, että voisin olla jonkinlainen esimerkki siitä, että ko. oireyhtymät eivät aiheuta välttämättä pitkäkestoisia hankaluuksia elämässä ja että ilman lääkitystäkin voi pärjätä.
Psykiatrin kirjoittama sairasloma oli hyvin tärkeä vaihe. Tuon ajanjakson aikana sain takaisin keskittymiskykyni, joka oli kadonnut työpaikalla tapahtuneiden muutosten vuoksi. Itsetuntoni on aina ollut surkea ja kaikki muutokset rauhalliseen, yksinkertaiseen elämääni aiheuttavat paniikkia. Onneksi olen selvinnyt niiltä. Eläkeikään on vielä aikaa, ja uusia muutoksia työssä ja toimenkuvissa varmasti tulee olemaan. Nyt tiedän (tai ainakin luulen tietäväni) kuinka pystyn käsittelemään niitä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
.
"Olen huomannut tietynlaista typologisoimista ADHD- ja asperger-diagnosoitujen suhteen tällä palstalla koskien esimerkiksi keskittymiskykyä ja koulumenestystä. Haluan tuoda tähän keskusteluun hieman erilaisen tapauksen."
Mistä psykiatri spesifimmin keksi ko. diagnoosit?
.
Koskien tuota lainausta kirjoituksestani. Tarkoitin sanoa ikään kuin "lohdutuksen sanana" niille vanhemmille, jotka pelkäävät ADHD-lastensa jäävät alkumetreillä koulutusputkessa toisten jalkoihin, että näin ei välttämättä käy.
Psykiatrin lausunnossa oli mainittu selkeät asperger-piirteeni. En sanatarkasti muista, mutta kysymys oli pakonomaisesta tavastani järjestellä asioita (myös esineitä). Kaikki pitää olla tip-top ja kaikki paperit ja muut asiat järjestyksessä tietynlainen sosiaalinen eristäytyminen vapaa-aikanani. Minulla ei ole työtovereiden lisäksi muita ystävyyssuhteita kuin oma perheeni, johon kuuluu aviomies sekä kaksi lastamme, joista toinen asuu kotona, toinen jo omillaan.
ADHD-piirteinä diagnosoitiin "kyvyttömyys keskittyä asioihin" ja "uuden oppimisen haasteiden pelkääminen". Tämä piirrehän tuli minulla selkeästi esille kun työpaikallani tehtiin organisaatiomuutos. Ei kukaan muu reagoinut yhtä voimakkaasti tuleviin muutoksiin kuin minä. Elämässäni oli tietenkin muitakin asioita, jotka aiheuttivat stressiä. Esikoinen oli juuri muuttanut pois kotoa ja jouduin hoitelemaan joitakin käytännönasioita hänen puolestaan, väitöskirjani valmistumisen viivästyminen - työni toimenkuvan muutoksen ja siihen liittyvien uusien asioiden opettelun myötä. Stressinsieto kykyni on olematon, ja tämä piirre myös mainittiin eräänä tärkeänä ADHD-diagnosoitavana piirteenä.
Nyt kaikki on kuitenkin tuon kaoottisen kauden jälkeen elämässäni palannut normaaliin uomiinsa ja suuri kiitos siitä niin työtovereilleni sekä erityisesti perheelleni - ja psykiatrille, joka antoi diagnoosin, jonka myötä minun on helpompi ymmärtää itseäni ja ympäristöäni.
.
diagnoosien oikeellisuuteen.
.
...galleriasivusi ja huomasin, että oletkin tämän alueen "oikea" asiantuntija.
Itse luonnehtisin (tosin on vaikea katsoa ulkopuolisena itseään) minulla olevan jonkinasteisetn rajatilapersoonallisuuden. En ole näitä asioita hirveästi tutkinut, mutta kyllä ainakin asperger-piirteet tunnistan vahvasti itsessäni, mutta hieman epäröiden suhtaudun saamaani ADHD-diagnoosiini.
Se, mikä minua nyt kovasti kiinnostaa on sinun kommenttisi siitä ettet usko diagnoosien oikeellisuuteen kohdallani. Voisitko valaista minulle asiaa?
.
Palaan asiaan illempana, mutta kysy aluksi: Miten ajateltu neurobiologinen häiriö ilmeni sinulla ennen kouluikää?
.
Kaiken kaikkiaan olin aivan tavallinen lapsi. Tykkäsin leikkiä muiden lasten kanssa, mutta halusin myös paljon yksityisyyttä kuten nykyisinkin. Opin poikkeuksellisen nuorena lukemaan ja olin hyvin utelias tietämään kaikesta mahdollisista asioista enemmän kuin mitä minullr suvaittiin kertoa. Olin siis hyvin tiedonjanoinen, mutta en kovin orientoitunut koulutyöhön. En lukenut läksyjäni, mutta kuuntelin tarkasti mitä opettaja puhui ja uskon, että hyvän muistini ansiosta pärjäsin hyvin koulussa ja olin luokkani priimuksia.
Harrastin paljon lapsena, jo ennen kouluikää ja hyvin suunnitelmallisesti; soitin pianoa ja viulua (en ollut kovin lahjakas, mutta minusta musiikki oli hauskaa) ja urheilin ("piirimestaruustason korkeushyppääjä") Mutta jos minua yritettiin pakottaa johonkin tai muovata muottiin niin nousin "takajaloilleni". Olin aika itsenäinen ja muutin jo teini-ikäisenä pois kotoa, koska halusin itsenäistyä ja aikataulutta itse oman elämäni.
Diagnosoinnin jälkeen olen puhunut monesti vanhempieni kanssa lapsuudestani ja "erilaisuudestani". Vanhempani olivat sitä mieltä, että olin tavallinen lapsi, en helppo, mutta en mikään kauhukakara (jengitysmisvaihetta minulla ei ollut eikä viina ja tupakka kiinnostanut edes kokeiluna).
Koulussa opettajien kanssa oli joskus "ongelmia", koska halusin perusteluja joka asiaan ja jotkut opettajat tulkitsivat tiedonjanoisuuteni uppiniskaisuudeksi ja jopa häiriköinniksi.
Alle kouluikäisenä ja kansakouluiässä minulla oli paljonkin kavereita, mutta oppikouluaikana vain muutama ystävä. En ollut koulukiusattu sen enempää kuin kiusaajakaan.
Aikuisiällä panostin uraani ja opiskeluihin niin paljon, että sosiaaliset kontaktit vähenivät minimiin. Aviomieheni tapasin hyvin nuorena ja menimme naimisiin opiskeluaikanamme.
Jälkeen päin katsottuna elin 40-vuotiaaksi varsin "helppoa" elämää. Sitten tietynlainen rentous elämästäni katosi seikkojen vuoksi, joita olen tuossa aiemmin eritellyt.
En pysty vastaamaan esittämääsi kysymykseen; miten syndroomat ilmenivät minulla ennen kouluikää. Täytyy ottaa huomioon se, että olen 1960-luvun alkuvuosina syntynyt ja tuolloin ei vielä diagnosoitu lapsia, koululaisia yhtä innokkaasti kuin tänä päivänä.
Joskus tuntuu siltä, että kaikki poikkeavuus täytyy diagnosoida jonkun nimikkeen alle. Ennen vanhaan oltiin vain "vaikeita tyyppejä" tai "omituisia". Harvemmin edes käytettiin sanaa hullu puhumattakaan vielä karkeammista ilmaisuista, joilla koululaiset nykyisin nimittelevät toisiaan.
itsestäni, kun persoonallisuudesta tehdään sairaus, löytyy diagnoosinumero ajokortista.
Muutama viestiketju alempana eräs kirjoittaja laittoi linkin lomakkeeseen, jossa pystyi testaamaan onko asperger-tapaus - (tosin tietyin varauksin).
Testi oli erittäin helppo ja nopea tehdä, koska minulle löytyivät niin selkeästi vastaukset annettuihin väittämiin. Taisin vastata kahteen kohtaan "joskus", mutta nekään eivät olleet epävarmoja vastauksia vaan niihin ei voinut vastata muulla tavoin kuin "joskus".
Sain pistemääräksi 134.
.
"Kaiken kaikkiaan olin aivan tavallinen lapsi."
Näissä neurobiologisissa häiriöissä edellytetään häiriön oleminen jo varhaisessa lapsuudessa.
.
.
"lomakkeeseen"
.
Olet varmasti aika tyypillinen As, jolla myös adhd piirteitä ja kuten tiedämme ja k.o oireyhtymien asiantuntijat tietävät, niin valta-osa ei tarvitse diagnoosia elämänsä aikana, eikä tule koskaan tarvitsemaan. Sinunkin tapauksesi osoittaa tuon todeksi. Jos kaikki oireyhtymäiset( tai piirteitä omaavat) ryntäsivät yks kaks lääkäreille, menisi koko järjestelmä tukkoon...
Meillä on arviolta 40-50 000 aspergeria ja n 200 000 adhd:a. Vain murto-osalla on dg:t ja vain pieni osa tarvitsee dg:n. Itselläni on paljon piirteitä Assista ja tunnistin kertomuksestasi paljon omia piirteitä ja ominaisuuksia.
Nuorin lapsi, jolla eri isä kuin vanhemilla on taas selvä As ja sai dg:n kun oli 9v. Hänelle dg oli tarpeen. Tyttären dg:n myötä tuli esille tai tuli heti oivallukset suvun muista erilaisista ihmisistä. As sai selityksen ja varsinkin, kun ilmeni, että lapsen isä on ilmeinen As kuin myös hänen äitinsä.
Itse pidin itseäni ja olen aina kokenut jotenkin erilaisena, vaikka tuo testi ei anna minulle suurta pistemäärää. Tyttären dg:n myötä sain vastauksen myös omaan "erilaisuuden tuntoon". Tyttärelle se dg oli kuin "synninpäästö" ja silti hän voi elää mahdollisimman normaalia elämää.
et osaa muuta kuin kyylätä tyyli-ja kielioppivirheitä. Tämä on keskustelupalsta eikä äidinkielen oppitunti.
Kun kerran noin paljon tiedät niin eikö keskushermostoon voi syntyä vaurio myös aikuisiällä?