Oon sinnitellyt positiivisella päällä vaikka kaikenlaiset arjen murheet ja toteutumattomat haaveet kurkkivat olan takaa. Tänään se sitten hyökkäsi nurkan takaa, huonosti nukutun yön ja painajaisten perään. Tekisi mieli ruveta itkemään vaan kun ei se käy. Lapset ei tajua eikä tarvikaan ja telkkaria tuijottava mies vain ärsyyntyisi. Tuntuu aivan kauhean yksinäiseltä, kun ei kenellekään saa sanoa että on paha olo.
Apea olo iski
surunuttu
91239
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No sen voin sanoa että et ole ainut.Tilanne voip olla hieman huonompikin sana apea ei oikeen taija riittää omalla kohalla.
Tiedän tunteen. Suru syntyy monesta asiasta. Minulla on ollut rankka kevät ja kesä. Kaksi menetystä. Toiselle kohautan hartioitani, mutta toinen, isän menetys, ei siitä toivu ihan heti. Syrjään voi surun siirtää, mutta voitolle se pääsee hyvin helposti.
Voimia!
Kuulostaapa tutulta. Arki ja ainainen kiire nujersivat alleen romanttiset ja ennenkaikkea yhteiset, kahdenkeskiset hetket...siten katkesi myös keskusteluyhteys. Ulospäin piti näyttää iloista ja tyytyväistä naamaa(miksi oikeastaan valitsin moisen kulissin pidon.
Sitten vaan oltiin ja elettiin ainaista arkea( enkä tällä nyt tarkoita, että joka viikko pitäisi olla kynttiläillalliset jälkiruokineen...), toisen huomioiminen ja kuunteleminen unohtui, jäi jotenkin omien murheiden jalkoihin.
Ja kuten sinäkin, sitä kuvitteli, ettei voi vaivata toista ihmistä omilla murheillaan. Ne omat asiat alkoivat vaarallisesti tuntua mitättömiltä ja oma itsetunto nakertua pala palalta.
Sitten tuli kriisi. Kaikki patoutunut purkautui ja purkaantuu vielä edelleen. Tarvittiin ulkopuolistakin apua. Mutta sieltä muurin takaa tai kuoren alta löytyi kuitenkin se sama välittävä ihminen, johon aikoinaan rakastuin. Haparoimme edelleen, mutta kommunikointi ja huumori toimii.
Toivottavasti pystyt kertomaan miehellesi murheistasi, jottei tarvitse hautautua elävältä.
Tai ehkä suhteet aina vaativat jonkin kriisin, joka avaa molempien osapuolien silmät.
Pimeimpinä aikoina luin parisuhdeoppaita ja tarjosin (lue:tyrkytin) miehelleni Mars ja Venus-liirun laarumia, mikä jäi lukematta.
Nyt hän on lukenut 1. osan ja toinen on menossa. Elämä on näköjään kasvamista ja muistaakseni kasvukivutkin kuuluivat asiaan.
auttoiko tämä?
Kirjoita lisää,jos luulet että vaikeutesi sillä loppuu.
Miksi toisten aloituksista paineita otat toistamiseen.
...en tiennyt, että täällä ei saa tarjota vertaistukea tai että pitää vastata lyhyesti ja nasevasti "voimia ja jaksamista".
Toivottavasti vuodatuksestani on edes esimerkin muodossa jonkinlaista apua aloittajalle.
on hyvä puhua, kenelle tahansa, kuka kuuntelee.
Siinä erottuvat sitten ne todelliset myötäelävät, välittävät.
Yksinäisyyden tunteet ovat mustia, syviä. Ne on vain koettava, että jaksaa eteenpäin. Nousu on sitten sitäkin makeampaa.
Joskus on kuunneltava omaa hiljaisuuttaan, oli se sitten kirkkaan sateenkaaren väreissä tai synkässä sumussa.
juttu,jos oma mies ei ole sellainen ihminen jolle voi kertoa huolet ja murheet..
Onko sinulla sellaisia ystäviä, joiden kanssa voisit puhua?
Ja voithan ainakin kirjoitella tänne.Täältä löytyy varmasti ihmisiä,joilla on sama elämäntilanne..Voimia sinulle..
monelle luulisin. itkeäkkään ei voi että lapset ei huolestuisi, ukkokulta kokee itkun ärsyttävänä teeskentelynä. mutta onneksi on myös näitä positiivisia päiviä .. onnellista jatkoa muille samassa tilanteessa oleville
Heippa,
Jotenkin tuntuu tutulta sinun ahdistunut tila. Itsekin olen ollut "perheen elättäjä" viimeiiset 10 vuotta. Nyt jäin työttömäksi ja saan silti silti enemmän kuin mieheni kuukaudessa. Nyt on vain tullut se ilmi että mies pitää jotenkin huonona kun olen työttömänä???? Poika lähti kouluun ja katson sen taksiin joka aamu ymmm......