Tuskin tästä on hyötyä kellekään, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin..
Olen vaikeasti masentunut 20-vuotias nainen. Reilun vuoden olen ollut täysin toiminta kyvytön. Olen käytännössä maannut sängyssäni 14 kuukautta. En ole tehnyt mitään. Kaikki ystäväni olen karkoittanut pois, he ansaitsevat parempaa. Lukio jäi kaksi vuotta sitten kesken. Päivääkään en ole elämässäni tehnyt töitä. Asun vielä vanhempieni luona, jotka uhkailevat heittävänsä minut pihalle. Olen heille pettymys.
Lapsena olin hyvin ujo. Minulla oli muutama hyvä ystävä, mutta vietin paljon aikaa yksin. En pitänyt itsestäni,olin ruma ja lihava. Äitini nauroi ulkonäölleni päivittäin ja suhtautui minuun välinpitämättömästi. Häntä hävetti kulkea kanssani . Äitini on hyvin tyytymätön elämäänsä ja minusta tuntui aina että hän kaatoi kaiken turhautuneisuutensa minun niskaani. Isä oli aina töissä.
Vaikka pääsin ujoudestani murrosiässä, silti minun oli hyvin vaikea olla itseni kanssa. Aloin ryyppäämään paljon. Sairastuin bulimiaan 14-vuotiaana. Isä suhtautui sairauteeni vähätellen ja äitini piti tätä loukkauksena häntä kohtaan. Hän kertoi asiasta sukulaisille ja tuttavilla. Hän esittyi heille suurena marttyyrina ja teki minusta paholaisen. Häpesin itseäni.
Bulimiani jatkui anoreksiana 16-vuotiaana. Inhosin vartaloani. En koskaan seurustellut. Sekoilin kännissä, mutta en koskaan harrastanut seksiä. En yksinkertaisesti kehdannut näyttäytyä alasti.
17-vuotiaana anoreksia otti minusta tiukemman otteen. se hallitsi elämääni. En ajatellut muuta kuin painoa. Vapaa-aikani koostui lenkkeilystä, ruokaostoksilla käymisestä ja syömisestä ja oksentamisesta.
18-vuotiaana jouduin raiskaus yrityksen kohteeksi.
En kertonut siitä kenellekkään. Oloni oli epätodellinen. Inhosin itseäni ja elämääni. Häpesin ulkonäköäni. Masennuin. Lopetin koulussa käymisen. Äidin mielestä olen säälittävä luuseri. Isä toivoo että lähtisin hoitoon, mutta en kehtaa. En ansaitse hoitoa! Vihaan itseäni niin paljon!
Kaikki pitivät minua säälittävänä ja tyhmänä. Elämälläni ei ole mitään sisältöä, eikä tarkoitusta. En ole hyvä missään. Minusta ei koskaan tule ketään. Haluan vain kuolla pois, se olisi helpotus!
Syömishäiriöisen elämä ei ole elämisen arvoinen. kukaan ei ymmärrä millaista se on ja miten ahdistunut olen sen takia. tyhmän elämä ei ole elämisen arvoinen, en koskaan voisi valmistua arvostettuun ja hyvä palkkaiseen ammattiin. Olen tyhjä ja sieluton, kukaan ei halua seurustella kanssani, kukaan ei rakasta minua.
Kumpa nukkuisin jo pois..
Olen vaikeasti masentunut 20-vuotias nainen. Reilun vuoden olen ollut täysin toiminta kyvytön. Olen käytännössä maannut sängyssäni 14 kuukautta. En ole tehnyt mitään. Kaikki ystäväni olen karkoittanut pois, he ansaitsevat parempaa. Lukio jäi kaksi vuotta sitten kesken. Päivääkään en ole elämässäni tehnyt töitä. Asun vielä vanhempieni luona, jotka uhkailevat heittävänsä minut pihalle. Olen heille pettymys.
Lapsena olin hyvin ujo. Minulla oli muutama hyvä ystävä, mutta vietin paljon aikaa yksin. En pitänyt itsestäni,olin ruma ja lihava. Äitini nauroi ulkonäölleni päivittäin ja suhtautui minuun välinpitämättömästi. Häntä hävetti kulkea kanssani . Äitini on hyvin tyytymätön elämäänsä ja minusta tuntui aina että hän kaatoi kaiken turhautuneisuutensa minun niskaani. Isä oli aina töissä.
Vaikka pääsin ujoudestani murrosiässä, silti minun oli hyvin vaikea olla itseni kanssa. Aloin ryyppäämään paljon. Sairastuin bulimiaan 14-vuotiaana. Isä suhtautui sairauteeni vähätellen ja äitini piti tätä loukkauksena häntä kohtaan. Hän kertoi asiasta sukulaisille ja tuttavilla. Hän esittyi heille suurena marttyyrina ja teki minusta paholaisen. Häpesin itseäni.
Bulimiani jatkui anoreksiana 16-vuotiaana. Inhosin vartaloani. En koskaan seurustellut. Sekoilin kännissä, mutta en koskaan harrastanut seksiä. En yksinkertaisesti kehdannut näyttäytyä alasti.
17-vuotiaana anoreksia otti minusta tiukemman otteen. se hallitsi elämääni. En ajatellut muuta kuin painoa. Vapaa-aikani koostui lenkkeilystä, ruokaostoksilla käymisestä ja syömisestä ja oksentamisesta.
18-vuotiaana jouduin raiskaus yrityksen kohteeksi.
En kertonut siitä kenellekkään. Oloni oli epätodellinen. Inhosin itseäni ja elämääni. Häpesin ulkonäköäni. Masennuin. Lopetin koulussa käymisen. Äidin mielestä olen säälittävä luuseri. Isä toivoo että lähtisin hoitoon, mutta en kehtaa. En ansaitse hoitoa! Vihaan itseäni niin paljon!
Kaikki pitivät minua säälittävänä ja tyhmänä. Elämälläni ei ole mitään sisältöä, eikä tarkoitusta. En ole hyvä missään. Minusta ei koskaan tule ketään. Haluan vain kuolla pois, se olisi helpotus!
Syömishäiriöisen elämä ei ole elämisen arvoinen. kukaan ei ymmärrä millaista se on ja miten ahdistunut olen sen takia. tyhmän elämä ei ole elämisen arvoinen, en koskaan voisi valmistua arvostettuun ja hyvä palkkaiseen ammattiin. Olen tyhjä ja sieluton, kukaan ei halua seurustella kanssani, kukaan ei rakasta minua.
Kumpa nukkuisin jo pois..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Isäsi on harvinaisen oikeassa. Sinä olet sairastunut ja tarvitset hoitoa. Ei siinä ole mitään häpeämistä. Häpeääkö joku mennä lääkäriin jos jalka on poikki? Entä syöpä? Ei sinunkaan pitäisi hävetä. Eikä sitä tarvitse koko maailmalle julistaa.
Kertomasi mukaan sairautesi on aiheuttanut äitisi.
Vain Paholainen parjaa äitiään.
voimia hakeutua psykologille, terapeutille ym. jolle puhua ajatuksistasi ja kokemuksistasi. Älä murehdi yksin.
Ja rohkeutta muuttaa vanhempasi luota pois. Sinun ei tarvitse kuunnella vanhempiesi aliarvioimista eikä ottaa heidän pahasta olostaan vastuuta. Sinulla on oikeus rakastavaan elämään.
Olet selvästikin vaikeasti masentunut ja tarvitset hoitoa. Olet joutunut kokemaan rakkaudettomuutta elämässäsi ja se on syönyt itseluottamuksesi kokonaan. Oma lähtötilanteeni on täysin erilainen kuin sinulla, mutta elämässäni on myös ollut rakkaudettomuutta. Lopputulos minullakin on kuitenkin sama: vaikea masennus ja omanarvontunne nolla.
Tarvitset kipeästi hoitoa. Lääkitys sinulla varmaan onkin, mutta tarvitset sen lisäksi terapiaa. Kysy lääkäriltäsi lausuntoa psykoterapiaa varten ja hae Kelan osittain korvaamaa terapiaa. Se on pitkäkestoista, ja sitä haetaan vuodeksi kerrallaan. Kelassa kyllä neuvovat hakuasioissa. Terapiassa käydään tarpeen mukaan 1-2 krt viikossa.
Et ole säälittävä etkä tyhmä, nämä ovat vain oman alemmuuden tuntosi aiheuttamia tunteita, vain sinun omia subjektiivisia kokemuksiasi. Syömihäiriöt eivät ole sen kummoisempia sairauksia kuin muutkaan. Mutta terapiaa varmasti tarvitset, aikuisen, luotettavan ammattilaisen, jonka kanssa puida ongelmiasi lävitse.
Terapian hakeminen voi tuntua masentuneena työläältä ja mahdottomalta urakalta, eikä sen saaminen ole mikään itsestään selvyys, mutta sitä kannattaa yrittää. Jos et Kelan terapiaa jostain syystä saa, tarvitset joka tapauksessa jonkun muun auttavan tahon, ihmisen, jolle puhua. Varaa siis aika lääkärille, puhu tilanteestasi ja sano tarvitsevasi keskusteluapua. Sitä paitsi, vaikka Kelan terapiaan pääsisikin, päätöstä voi joutua odottamaan pitkään, joten on hyvä, että saisit jo ennen sitä apua vaikka sitten paikkakuntasi TK:sta.
Yksi eikä lainkaan huono vaihtoehto olisi hakeutua lääkärille ja pyytää pääsyä vähäksi aikaa sairaalahoitoon osastolle. Olen itsekin sen kokenut, ja siinä tilassa, missä itse aikoinani olin, se oli hyvä ratkaisu. Osastolla tsekkasivat lääkitykseni kuntoon ja sain jo siellä keskusteluapua.
Se ei ole totta, ettet voisi koskaan valmistua kunnolliseen, hyväpalkkaiseen ammattiin. Sinulla on koko loppuelämä aikaa opiskella, mutta eiköhän olisi tähdellistä lähteä siitä, että saisit itsesi kuntoon. Elämää ei kannata ajatella kokonaisena kakkuna, vaan pieni siivu kerrallaan. Tehtävänäsi on nyt saada rikkinäinen itseluottamuksesi kasaan ja elämäsi tasapainoon.
Mikään ei käy sormia napsauttamalla. Olen itse yli 3-kymppinen, ja käyn samanlaisia tunteita läpi kuin sinäkin. Itsensä kanssa on vain tehtävä työtä, ja se työ voi jatkua vuosikausia, tai oikeastaan se jatkuu läpi elämän. Mutta tarvitset siihen ehdottomasti ammattilaisen apua. Usko pois, jonakin päivänä huomaat, että elämä helpottaa.
Hakeudu terveyskeskuslääkärin vastaanotolle, Sieltä pääset liikkeelle ja saat neuvoja, miten toimia. Samanlaisen äidin tyttärenä ja samanlaisissa oloissa eläneenä tiedän, miten vaikeaa on puhua omista asioistaan kenellekään (siis luottaa kehenkään). Mieluummin haluaa luistella tilanteesta pois piiloon, mutta apua saa vain pyytämällä. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, anna lääkärille tuo aloituskirjoituksesi ja kirjoita tärkeimmät kysymyksesi paperille ja anna se. Äläkä missään tapauksessa tunne syyllisyyttä, jos näyttää siltä, ettei sinua heti ymmärretä. Ole sinnikäs (pyyntö on kyllä kohtuuton, mutta apu ei muuten löydä sinua). Apua on kyllä olemassa ja SINÄ ANSAITSET SEN.
puolestasi,vaikka en ole mikään niin sanottu uskovainen.toivon sydämeni pohjasta että löydät apua,en voi ymmärtää äitisi käytöstä sinua kohtaan,itselläni on kaksi tytärtä ja tekisin heidän puolestaan mitä tahansa,yritä jaksaa eteenpäin hae apua,olet vielä nuori ihminen ja elämällä on sinulle vielä paljon annettavaa,vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan.JAKSA TYTTÖ JAKSA
Tuntuipa pahalta lukea tekstisi. Huomaa että sinulla on erittäin paha olla.
Ja ensiksi kyselisin, oletko kertonut itse äidillesi mitä hän saa sanoillaan ja käytöksellään aikaan? miltä ne sinusta tuntuvat? Kehottaisin tekemään sen, jos se laittais hänet hiukan miettimään.
Itselläni lähtökohta myös erilainen...rakastavasta perheestä, mutta huonosta itsetunnosta, itseinhosta ja masennuksesta kärsinyt silti. Olen 24v nuori nainen. Ja syömishäiriöt tulleet valitettavan tutuksi. inhosin itseäni Ensikerran sairastuin bulimiaan 16v, joka muuttui sitten anoreksiaksi. sain onneksi apua ja selvisin niistä. Ja luulin aina niiden haamujen menneen kunnes taas ensin masennuin vakavasti kaksi vuotta sitten. Siitä kaikki käynnistyi uudestaan.
Mutta minulle tärkeät ihmiset saivat mut miettimään että mikä tekee minusta muita huonomman? mikä tekee sinusta esimerkiksi minua huonomman ihmisen? Mitä haluat elämältäsi? Mä haluan paljon :) sen päätin. Menin hakemaan itselleni apua...Kävelin mielenterveys polille päivystykseen...luoja miten se pelotti ja hävetti. Mietin että ansaitsenko mä olla siellä ja viedä niiden ihmisten aikaa.. Kyllä!!!!
Sanotaan näin että tiedän miltä tuntuu kun inhoaa itseään ja elämäänsä. itseltäni pääsi ensimmäisenä kun aamulla heräsin itku, kun en ollutkaan kuollut vaan taas piti jaksaa sitä kaikkea paskaa. Mutta niinkuin sanoin, mikä tekisi sinusta niin huonon ettet ansaitsisi apua tuohon oloosi? Niinkuin mulle sanottiin: josset itse arvosta itseäsi, miten kukaan muukaan voi?
Olet kokenut kovia ja rukoilen puolestasi. Toivoisin että menisit ja hakisit apua itsellesi, olet sen ansainnut. Ei kukaan ansaitse elää elämäänsä itseään inhoten. Se ei ole elämää, se on helvettiä.
Suuria haleja sinulle.
Tästä tytöstä en tiedä, mutta minulle samanlaisessa tilanteessa äidille kertominen oli täysin mahdotonta. Monet asiat kumpusivat juuri äidistä ja puhumisen yrityksen hän torpedoi nopeasti, eikä ollut muitakaan, jotka olisivat edes yrittäneet kuulla. Minun mielestäni tytön olisi löydettävä ihminen, joka kuulee ja ottaa vastaan hänen tunteensa hylkäämättä. Kun tämä tapahtuu, monet asiat alkavat sevitä vähitellen ja elämä ainakin helpottaa. . Ajattelen, että jos läheisitä ei ymmätäjää löydy niin terveydenhuollosta pitäisi löytyä. Sieltä on mahdollista saada muutakin apua, kun avun tarpeen ilmaisee.
Hae ehdottomasti apua! niin kuin tässä jo monet ovat kehottaneet. Voiko isäsi olla apuna tässä asiassa?
Totta, muistan aikoinani kun itse lähdin hakemaan apua ongelmiini, kyllä hävetti mutta avun hakeminen oli ainoa tie. Nykyään olen ylpeä siitä, että en pelännyt leimautumista, se vaati paljon mutta on kannattanut.
Ota vaikka kopio tästä kirjoituksestasi ja näytä sitä jollekin ammattiauttajalle. Kirjoituksesi on harvinaisen selkeä kuvaus tilanteestasi jo sekin osoittaa, että olet lahjakas ajatteleva ihminen. Minä en olisi sinun iässäsi osannut noin selkeästi kuvata elämäntilannettani.
Löydät varmasti paikkasi tässä maailmassa mutta aikansa se kyllä ottaa, että asiat selkiytyvät mutta olethan vielä niin nuori.
Voimia sinulle, pidä pintasi ja hae apua, se kuuluu sinulle!
sinulla on kamala elämä minäkin olen masentunut ehkä liian aikaisin mutta otan osaa mene lääkäriin kiltti sinulla on kamala elämä ja niin nuorena se alkoi voin vain kuvitella elämäsi sinun pitää pistää elämääsi jotain joku harrastus vaikka? mutta kamallaa jos sinulla ei ole kotia mutta vanhempasi uhkaavat heittää sinut pihalle onko sinulla omaa rahaa?jotta voisit maksaa harrastuksesi?mutta kerro vanhemmillesi että sinä olet vakavasti masentunut ja kerro mitä on tapahtunut!ja minulle et ole pettymys koska sinä olet masentunut kuten minä ja kaikki jotka kärsivät masennuksesta ovat ystäviäni koska haluan vihdoin ystäviä et ole turha olet vain heille "turha"et ole heile oikeasti turha mutta mene ulos ja hae töitä ja saat lopulta ystävän mene jonnekkin missä masentuneet kokoontuvat joskus saat ehkä sillä ystävän (itse en ole käynyt) kiitos.
Heippa!!
Sinulla on ollut elämässäsi erittäin vaikeaa ja olen pahoillani puolestasi.
Vanhempasi ovat tehneet väärin sinua kohtaan he ovat lytänneet sinut vain alemmas vaikka olisit tarvinnut heidän tukeaan ja rakkauttaan ainakin äitisi.
Isäsi on siinä oikeassa että tarvitset apua,tarvitset jonkun joka kuuntelee sinua.
Sinun ei tarvitse olla äitisi kiukun kohde,ei ole sinun vikasi että sairastat anoreksiaa hän on saanut sinut masentuneeksi ja miten hän voi viälä ihmetellä sitä miksi olet tuossa tilanteessa,sinua ei pidä hävetä vaan rakastaa ja ymmärtää sinun äitisi kuuluisi hävetä ainakin minä häpeän hänen puolestaan että hän on käyttäytynyt noin julmasti sinua kohtaan.Ansaitset paljon parempaa,olet ihminen niin kuin me kaikki muutkin älä koskaan unohda sitä.
Yritä jaksaa ja jatkaa eteenpäin sinulla on koko elämä edessäsi.
Olen itsekkin ollut erittäin masentunut ja minutkin on yritetty raiskata.
Nyt minä olen viälä masentuneempi koska olen lihava.Olen niin ylipainoinen että en pysty kunnolla enään edes kävelemään.En ole kehdannut neljään vuoteen käydä uimassa tai pitää hametta ja se on helvettiä!!
Onneksi minua silti rakastetaan ja minulla on mies tukenani.
Ansaitset paremman elämän ja oikeat ystävät eivät valitse ystäviään ulkonäön perusteella vaan sisinpään katsomalla.Niin monet minin ystävni ovat sanoneet.Ja miehenikin rakastaa minua semmoisena kuin olen vaikka minusta ei muuta löydykkään kuin selluliittiä.Yritä vaan tsempata ja hae hoito niin minäkin aikoinani tein mutta nyt olen terve vaikkakin vähän masentunut mutta elämäni on parempaan päin,älä missään nimessä luovuta.Minä yritin luovuttaa mutta jokin esti minua ja onneksi näin nyt minulla on suhteellisen hyvä elämä.Kyllä sinäkin löydät viälä jonkun joka rakastaa sinulla on koko elämä edessäsi.
kaikkea hyvää sinulle ja muista älä koskaan luovuta vaan jatka eteenpäin vaikka kuinka tekisi kipeää.
Jos sinä tarvitset ystävää jolle jutella niin anna sähköposti osoitteesi niin voimme kirjoitella.
en tiedä mitä keksisin nyt tähän mutta koita jooko jaksaa! Ei mikään ihme että sulla on itsetunto alhaalla kun oot noin kauheita juttuja kokenut ja vieläpä äitikin haukkunut. Yleensä masentuneena ajattelee kaikkea että kukaan ei rakasta sua ja niin, mutta ei se niin kai sitten ole. Kyllä sua rakastetaan, odota vaan sitä oikeaa.
VOIMIA PALJON!!!!
pakko laittaa lisäys, että haluisin halata sua isosti. Koita jaksaa!!