Tosiaan, 2.osa, minusta se parempi ja myöskin mielestäni yksi parhaista kirjoituksistani runojen ulkopuolella.
------------------------------------------
Taas, taas menen. Kellossakin aika kuluu liian nopeasti.
Miten meille nämä ajat aina laitetaankin näin, vastaisit nyt kerrankin, onko tässä mitään järkeä?
Ei kiire ole kuninkain huoli, se on tehty ihmisen kiusaamiseksi.
Ei, ei ne maallisen omaisuuden haltijat kiirettä pidä, ne istuvat paikoilleen ja katselevat meitä.
Niille riittää tyhjyys, sisällötön maailma. Toista se on minulla, raukalla.
Menen jälleen näitä samoja polkuja jotka allani aina valittavat, kun niihin jalkani astun, mutta kerro
minulle, onko tämä aina näin?
Jos ei olisi, niin istuisinko minäkin katselemassa kaltaisiani puiston vanhalla penkillä?
Luulen niin, mutta en ole varma. En ehdi olla varma siitä, sillä elämä on liian lyhyt siihen ajatteluun. Jos tietäisin, en varmasti juoksisi paikasta toiseen, ehtimättä edes tervehtiä tätä maailmaa. Mutta luulen silti, että elämä on kuin ilmaan haihtuva savuke, vaikka sitä kuinka nopeasti, tai hitaasti polttaisi, se palaa kuitenkin loppuun. Silti vain kiiruhdan, tietämättä lopullista päämäärää, eli minä valitsin sen nopean tavan.
Entä jos kellään ei olisi kiirettä? Mitä olisi sitten? Juoksisiko maailma aikaansa edellä, niin kuin se tekee nyt. Ei kai, minäkin vain olisin, nukkuisin aamuisin pitkään ja joisin sen kahvin rauhassa.
Entäs nyt, herään ennen kuin kukko laulaa ja juon kahvin matkalla, matkalla sinne missä minulle kertyy enemmän kiirettä. Miten on elämäni laita kymmenen vuoden päästä? Jos vain ehtisin ajatella sitä, niin sen varmasti sinulle kertoisin, mutta en nyt, en tänään, ehkä huomenna, ehkä viikon päästä.
Sinä se aina jaksat vain katsella siellä ja osoitella sormella ivallisesti. Missä sinun kiireesi on? Aivan, nyt sen ymmärrän, olet antanut sen minulle.
Niin minä itsekin nuorrun ajatuksissani, olen lapsi jälleen, ympärilläni on kiirettä, mutta minä vain olen ja minua palvellaan. Niin sen pitääkin olla. Entäs nyt? Minä palvelen muita kiireelläni ja kaikki katsovat minua, kuin en olisi vuosiin edes istunut paikoilleni.
Jos olisin valinnut toisin, olisin valinnut väärin. Itse minä hautani kaivan, mutta hauta ei kaivamatta valmistu. Siksi on kiire olla olemassa, olla olemassa ikuisesti. Näin me viisaat sen ajattelemme.
Valmistuuko maailma kuitenkaan sen nopeammin? Valmistuuko se koskaan, ei ainakaan tekemättä, mutta ei varmasti myöskään kiireellä.
Jos ei olisi ahkeruutta, ei olisi olemassa taidetta. Taidetta joka elää ja on olemassa.
Työllä tehtyyn taiteeseen perustuu koko maailma ja ”itsepäinen työ voittaa kaiken.”
Labor improbus omnia vincit, niin kuin on sanottu. Siksi maailma on tällainen. Kiire on kovaa työtä ja siitä meitä palkitaan. Silti aina välillä tunnen, kuin en jaksaisi enää, tahtoisin olla ja rauhassa valmistaa työni, en aina niin kiireellä. Silloin olisin ja ajattelisin, miettisin elämääni läpi ja tapaisin ystäviäni. Välillä tekisin, mutta en voisi tehdä niin paljon, niin pienessä ajassa. Kaikki tämä on meissä,
”Orjat, kahlitut yhteen”, niitä me ollaan, ja kovalla kiireellä ja paineella saadaan paljon valmiiksi, mutta sielun viisaus on aina suurempaa kuin maalliset voimat. Ei se kiire ole niin tarpeellista, se on vain valinta, joka meitä vastaan aina kävelee ja joka silittää päätämme, hetkinä kun on juuri nukahtamassa.
-----------------------------------------
Sitten linkki vielä eilen avattuun blogiini, josta löytyy kirjoituksina tällähetkellä nämä monologit vain, kun piti sinne jotain saada, mutta jatkossa varmasti sinne tulen paljon antamaan itsestäni:
http://blogitus.net/leskojarnefelt/
------------------------------------------
Taas, taas menen. Kellossakin aika kuluu liian nopeasti.
Miten meille nämä ajat aina laitetaankin näin, vastaisit nyt kerrankin, onko tässä mitään järkeä?
Ei kiire ole kuninkain huoli, se on tehty ihmisen kiusaamiseksi.
Ei, ei ne maallisen omaisuuden haltijat kiirettä pidä, ne istuvat paikoilleen ja katselevat meitä.
Niille riittää tyhjyys, sisällötön maailma. Toista se on minulla, raukalla.
Menen jälleen näitä samoja polkuja jotka allani aina valittavat, kun niihin jalkani astun, mutta kerro
minulle, onko tämä aina näin?
Jos ei olisi, niin istuisinko minäkin katselemassa kaltaisiani puiston vanhalla penkillä?
Luulen niin, mutta en ole varma. En ehdi olla varma siitä, sillä elämä on liian lyhyt siihen ajatteluun. Jos tietäisin, en varmasti juoksisi paikasta toiseen, ehtimättä edes tervehtiä tätä maailmaa. Mutta luulen silti, että elämä on kuin ilmaan haihtuva savuke, vaikka sitä kuinka nopeasti, tai hitaasti polttaisi, se palaa kuitenkin loppuun. Silti vain kiiruhdan, tietämättä lopullista päämäärää, eli minä valitsin sen nopean tavan.
Entä jos kellään ei olisi kiirettä? Mitä olisi sitten? Juoksisiko maailma aikaansa edellä, niin kuin se tekee nyt. Ei kai, minäkin vain olisin, nukkuisin aamuisin pitkään ja joisin sen kahvin rauhassa.
Entäs nyt, herään ennen kuin kukko laulaa ja juon kahvin matkalla, matkalla sinne missä minulle kertyy enemmän kiirettä. Miten on elämäni laita kymmenen vuoden päästä? Jos vain ehtisin ajatella sitä, niin sen varmasti sinulle kertoisin, mutta en nyt, en tänään, ehkä huomenna, ehkä viikon päästä.
Sinä se aina jaksat vain katsella siellä ja osoitella sormella ivallisesti. Missä sinun kiireesi on? Aivan, nyt sen ymmärrän, olet antanut sen minulle.
Niin minä itsekin nuorrun ajatuksissani, olen lapsi jälleen, ympärilläni on kiirettä, mutta minä vain olen ja minua palvellaan. Niin sen pitääkin olla. Entäs nyt? Minä palvelen muita kiireelläni ja kaikki katsovat minua, kuin en olisi vuosiin edes istunut paikoilleni.
Jos olisin valinnut toisin, olisin valinnut väärin. Itse minä hautani kaivan, mutta hauta ei kaivamatta valmistu. Siksi on kiire olla olemassa, olla olemassa ikuisesti. Näin me viisaat sen ajattelemme.
Valmistuuko maailma kuitenkaan sen nopeammin? Valmistuuko se koskaan, ei ainakaan tekemättä, mutta ei varmasti myöskään kiireellä.
Jos ei olisi ahkeruutta, ei olisi olemassa taidetta. Taidetta joka elää ja on olemassa.
Työllä tehtyyn taiteeseen perustuu koko maailma ja ”itsepäinen työ voittaa kaiken.”
Labor improbus omnia vincit, niin kuin on sanottu. Siksi maailma on tällainen. Kiire on kovaa työtä ja siitä meitä palkitaan. Silti aina välillä tunnen, kuin en jaksaisi enää, tahtoisin olla ja rauhassa valmistaa työni, en aina niin kiireellä. Silloin olisin ja ajattelisin, miettisin elämääni läpi ja tapaisin ystäviäni. Välillä tekisin, mutta en voisi tehdä niin paljon, niin pienessä ajassa. Kaikki tämä on meissä,
”Orjat, kahlitut yhteen”, niitä me ollaan, ja kovalla kiireellä ja paineella saadaan paljon valmiiksi, mutta sielun viisaus on aina suurempaa kuin maalliset voimat. Ei se kiire ole niin tarpeellista, se on vain valinta, joka meitä vastaan aina kävelee ja joka silittää päätämme, hetkinä kun on juuri nukahtamassa.
-----------------------------------------
Sitten linkki vielä eilen avattuun blogiini, josta löytyy kirjoituksina tällähetkellä nämä monologit vain, kun piti sinne jotain saada, mutta jatkossa varmasti sinne tulen paljon antamaan itsestäni:
http://blogitus.net/leskojarnefelt/
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mikäs tässä tekstissä nyt sitten on, että ei minkäänlaisia kommentteja tule?
Onko tämä jotain salaliittoa vai, eikö tekstini ole soveltuvia tänne vai? No ei, huumoria huumoria, ihan totta meinaan, kyllä nyt jotain olisin odottanut, vaikka sitten: "Onpas huono, oot ihan huono"
Mutta täydellinen sivuuttaminen on se pahin...