Mulla on synnytyspelko, joka ei liity niinkään kipuun eikä oikein vaurioihinkaan, vaan siihen, että jokin lähtee menemään pieleen ja suutun siitä synnytystilanteessa niin, että muutun täysin yhteistyökyvyttömäksi ja kaikki menee sen takia plörinäksi ja/tai teen kiukkupäissäni jotain ennenkaikkisen typerää tai jopa vaarannan vauvan! Olen todella herkkä suuttumaan, täysin arvaamaton käänteissäni ja tuollainen tilanne, jossa itse ei ole oikein 'tilanteen tasalla' tai tunne hallitsevansa tilannetta, riski ylilyönteihin kasvaa. Käyttäydyn usein raivostuessani niin, että teen vaikka itselleni haittaa, kunhan vaan saan kiusatuksi toista. Erityisesti kun itse on kovissa kivuissa, niin pelkään että arvostelukyky ei välttämättä pelaa.
Tunnen myös pelkoa siitä, että sitä kääntää avuttomuuden tunteen tai kivun tai muutaman huonon sanan jopa vihaksi hoitohenkilöstöä kohtaan - osaan olla hirveän julma sanoiltani ja saan kyllä kokeneemmankin kehäketun sijoiltaan jos niin haluan. Onneksi mies lähtee mukaan. Häntä varmaan kuitenkin kuuntelen jonkun verran vaikka kuinka raivostuttaa.
Olen yrittänyt etsiä netistä juttuja vihaisista tai aggressiivisista synnyttäjistä, mutta ainoat jutut jotka löytyy koskee koirien tsm synnyttämistä. =p Olenko siis täysin poikkeuksellinen tapaus? Onko kellään muulla vastaavia fiiliksiä tai hyviä vinkkejä miten voisin yrittää valmistautua niin, ettei kiukkukynnys ylittyisi siellä h-hetkellä? Mitä vihanhallintaterapiassa tehdään ja voisiko siitä olla apua?
Tunnen myös pelkoa siitä, että sitä kääntää avuttomuuden tunteen tai kivun tai muutaman huonon sanan jopa vihaksi hoitohenkilöstöä kohtaan - osaan olla hirveän julma sanoiltani ja saan kyllä kokeneemmankin kehäketun sijoiltaan jos niin haluan. Onneksi mies lähtee mukaan. Häntä varmaan kuitenkin kuuntelen jonkun verran vaikka kuinka raivostuttaa.
Olen yrittänyt etsiä netistä juttuja vihaisista tai aggressiivisista synnyttäjistä, mutta ainoat jutut jotka löytyy koskee koirien tsm synnyttämistä. =p Olenko siis täysin poikkeuksellinen tapaus? Onko kellään muulla vastaavia fiiliksiä tai hyviä vinkkejä miten voisin yrittää valmistautua niin, ettei kiukkukynnys ylittyisi siellä h-hetkellä? Mitä vihanhallintaterapiassa tehdään ja voisiko siitä olla apua?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Luullakseni kyse on yleensä samasta pelosta; itsensä hallinnan menettämisen pelosta. Kipua pelkäävät pelkäävät usein sitä että eivät hallitse kipua ja tilannetta. Sairaalaa pelkäävät pelkäävät sitä että heille tehdään toimenpiteitä joihin eivät itse voi vaikuttaa.
Itse menen synnyttämään sillä mielellä että tuli mitä tuli kaikki on otettava vastaan. Hyvä sanoa kun kipu ei koskaan ole ylittänyt sietokykyä. Jos on nopea ja raju tai pitkä hiillostus, yhtä kaikki se päättyy alle vuorokaudessa. Kätilöt kiittävät sellaista asennetta että kestettävä on, kohta tämä on ohi vs. että taistelee kipua ja kaikkea vastaan. Se vanha ällöttävä fraasi että kipuhan edistää synnytystä...
No tuo toimenpiteiden tekeminen liittyy tähän kyllä, sillä jos mulle yritetään tehdä toimenpiteitä, joita en hyväksy, siitä tulee just sellainen räjähdysherkkä tilanne, jonka seurauksena saatan vaarantaa kaiken uppiniskaisuudellani. Pelkään, että teen jotain täysin älytöntä, esim. lähden nykimään sieltä sairaalasta tai kiellän hoitamisen kokonaan silläkin uhalla että itselleni -tai mikä pahinta - vauvalle sattuu jotain.
Sulla tuo asenne varmaan pelastaa, mutta mä kun olen suuttuessani kyllä monesti hyvinkin lapsellinen ja pihisen pää punaisena ja silloin ei järkipuheet tehoa - paitsi ehkä mieheni tai jonkun muun sellaisen esittämänä, jota arvostan.
Että hyvinhän tuo on sinulla hallussa, kun ymmärrät pelätä sitä. (ja tiedostat sen)
Minä sentäs aikanani (parikymmentä vuotta sitten) saadessani esikoistani en tiedostanut tippaakaan. Heh. synnytys kesti 20 tuntia ja Käytiin mielenkiintoisia keskusteluja sitten kätilön kanssa synnytyksen aikana. tässä katkelmia.
kätilö: - älä huuda. käytävällä ja viereisissä huoneissa pelkäävät jo muut äidit kun huudat noin. Jos et lakkaa huutamasta, minä kävelen ulos.
minä:- siinä on ovi, ala vetää. ei kiinnosta. senkun menet. mä en voi kun kuolla ja sen jälkeen sekään ei ole mun ongelmani.
No, eihän hän tietenkään minnekkään lähtenyt.
Toinen sitten oli kun hän venytti sormillaan välilihaa (aukkoa suuremmaksi) minä kieltäydyin ponnistamasta ennen kun hän ottaisi kätensä hemmettiin sieltä. Ja niin tein kanssa. Meni parit poltot harakoille, ennen kuin uskoi minun olevan tosissani.
No, se lapsi syntyi sitten kumminkin. (Ja on tänäpäivänä terve ja kaunis parikymppinen nainen, itsepäinen kun mikä, vähän kun äitinsä)
Seuraavana päivänä kätilö tuli osastolle pyytämään anteeksi sanomisiaan, ja kyselemään että oliko jäänyt traumoja? minun täytyi kysellä häneltä samalla tavalla, koska en ollut sanoja säästellyt minäkään.
Enkä minä edes mieltänyt tätä agressiiviseksi sillai, vaan tavalliseksi kriisitilanteen selviytymis neuvotteluksi korkeitaan... heh!
Mutta kun tossa kirjoitit, tunnistin itseni.
Nykyään olen äiti taas, sain poikalapsen kaksi kuukautta sitten. Keisarinleikkauksella, nyt emme pulisseet turhia!
kuulla, että sentään ON muitakin, joilla on tai on ollut samanlaisia fiiliksiä! Jotenkin ärsyttääkin, että naisten vihantunteista ei MISSÄÄN oikein puhuta. Olen lueskellut synnytyspelkoihin liittyviä tutkimuksiakin ja kaikissa niissä on kyllä listattu näitä avuttomuuden ja riittämättömyyden (??) tunteita yms mutta kukaan ei niiden mukaan ole ollut siinä tilanteessa lähinnä vain ärsyyntynyt ja VIHAINEN - tai ainakaan halua/uskalla sitä tunnustaa. Olisi varmaan syytä, sillä meidän laistemme ihmisten kanssa pitäisi henkilökunnallakin olla ihan omanlainen strategia varalla - meidän kanssamme kun ei samanlainen jääräpää pärjää vaan tilanne päätyy katastrofiin.
Niin, kyllä minä itseni aika hyvin jo tunnen ja olen aika itsekriittinen ja jopa vähän säälimättömän rehellinen itselleni, jotenkin se mua on helpottanut, kun on myöntänyt itselleen asioita, joita ei välttämättä haluaisi omiksi piirteikseen tunnustaa. Tämä 'kuumeneminen' on yksi niistä. Mieheni usein vertaa mua Aku Ankkaan, samalla tavalla kuulemma 'pimahdan' ja pää punaisena pihisen... =p Osaan kyllä nauraa itselleni ja käyttäytymiselleni ja usein tajuan kyllä jo vihaisena, että käyttäydyn lapsellisesti, mutten vain itselleni mitään voi.
Olen yrittänyt hokea itselleni, ettei kannattaisi ennen synnytystä kerätä mitään kauhuskenaarioita tai jo ennakkoon stressata näillä asioilla, mutta kun... Mieskin yrittää koko ajan kääntää mun ajatuksia positiivisempaan suuntaan ja sanoo, että pilaan loppuraskauden mokomilla peloilla - ja on siinä kyllä tasan tarkkaan oikeassa!
pelkään itsekkin, että minulle tehdään jotain mitä en halua ja suutun todella pahasti jollekkin kätilölle.
Jos koen uhatuksi itseni taistelen..
minuakin. Olen myös hyvin agressiivinen ja räjähtävä persoona, jos en hallitse jotain tilannetta niin, että voisin kontrolloida sitä. Olen silti myös toisaalta alistuva ja siksi en niinkään pelkää ettenkö pystyisi kuuntelemaan hoitajia kiperissäkään tilanteissa. Mutta olen kyllä varma että saan myöhemmin pyytää anteeksi heiltä käytöstäni, koska varmasti sanon/teen jotain ajattelematonta...=)
Mutta oma pelkoni on lähinnä se, että vielä tässäkään vaiheessa raskautta (rv 39) en sisäistä sitä että minusta on tulossa ihan oikea äiti. Tajuan kyllä, että sielä pieni ihminen on tulossa ja kaikki on häntä varten valmiina ja on odotettu ja tervetullut vauva, mutta en tunne mitään suurta ja mahtavaa onnea vieläkään. Olen odottanut että koska se onni sieltä sydänjuurista myöten tulvii, mutta ei tunnu tulvivan vieläkään.
Vielä enemmän olen pelännyt, että miten pärjätään sitten kun päästään hoitamaan ja kasvattamaan sitä omaa kullannuppua. Olenko hyvä äiti? Osaanko rakastaa ja kasvattaa häntä oikein? Enhän jää yksin täysin vastuussani? Tai siis tarkoitan, että koko perhe on aina minun ja vauvan läsnä kun tarvitaan tukea.
Olen nuori äidinalku ja vastuu pienestä elämästä pelottaa ja jännittää. Se elämänmuutos. Alkuraskaudessa, kun kaikki oli vielä niin kaukaista ja jotenkin tunsi, että hallitsi tilanteen täysin ja odotti että voi kun pian olisi se viimeinen viikko, niin nyt viimeiset viikot on ollut jännittävää pelkoa. Onnellinen olen kyllä, ei siitä ole kysymys, mutta pelkään että synnytyksen jälkeen en tunne suurta rakkautta lastani kohtaan sen vuoksi, että pelkään omia kykyjäni niin paljon. Siis, että pelonsekainen hirvitys menee rakkauden edelle. Haluaisin rakastaa tätä kaikkea samoin kuin alkuraskaudessakin.
Onko tälläinen pelko enää edes normaalia? Kovasti olen yrittänyt kasvaa äitiydessäni, mutta pelkään että epäonnistun jotenkin. Rakastan vauvaa niin paljon, että pelkään jos en rakastaisikaan häntä riittävästi. Oudolta kuulostaa, mutta siksi kai pelkäänkin, omia outoja ajatuksiani.
Kyllä siellä synnärillä on varmasti nähty jos jonkinmoista rähjääjää! Jos mies tulee mukaan, voit häntä jo etukäteen valmentaa sinua komentamaan. Ja sinulle toinen äiti, joka äitiyden tunnetta odotat... Äidiksi kasvaminen on pitkä prosessi. Tunteen sisäistäminen voi olla vaikeaa ennen kuin se konkretisoituu. Synnytyksen jälkeenkin voi olla vielä tunne, että oho, tässäkö se nyt oli. Ei kaikilla tule mitään huumaavaa "ooh, vau, mahtavaa" tunnetta heti alkuun. Se voi viedä viikkojakin, etenkin jos synnytys on ollut raskas ja olet väsynyt. Uuteen ihmiseen pitää tutustua rauhassa. Hyvä äiti sinusta tulee, kun asioita osaat miettiä!
Mulla ei myöskään ollut mitään onnentunteita jne raskauden aikana. Pelkäsin, etten osaa rakastaa omaa lastani. Synnytystä ei seúrannut mikään huumaava onni, olin vain väsynyt. Eikä kyseessä ollut mitenkään erityisen raskas synnytys, ihan ntavallinen vain. Oikeastaan ensimmäisen kuukauden aikana en edes ymmärtänyt, että laspi on tullut jäädäkseen. Jotenkin hulluna pelkäsin epämääräisesti, että vauva otetaan minulta pois, se kuolee tai jotain tapahtuu.
Mutta ei se mihinkään lähtenyt :) Minulla rakkaus lapseen on syntynyt pidemmän ajan kuluessa, suuren huolen kautta. Nyt lapsi on 2 kk ja olen pikkuhiljaa alkanut kovasti rakastaa häntä.Mitään ahaa-elämyksiä ei vieläkään paljoa tule, mutta huomaan usein tuijottelevani lasta vain siksi että hän on niin ihana :) Ja olen kyynelissä pikkuisen rokkitukkani vuoksi, vain koska hän on olemassa. Joten eiköhän se rakkas sieltä löydy ajan kuluessa sinullakin!
hoitohenkilökunnan luulisi nähneen ja kokeneen kaikenlaista synnytyssalissa. He kyllä osaavat suhtautua asiaan ammattitaidolla, ainakin pitäisi. Itse olen ollut aika rauhallinen ja ovat jopa kehuneet reippaaksi ja unelmasynnyttäjäksi kun olen ollut kuulemma niin yhteistyökykyinen..? eihän siinä auta kun tehdä kuinka käsketään jos haluaa päästä helpommalla. Kyllä silti tuli viimeksi huudettua että vedä se vauva helvettiin sieltä kun alkoi jotain räpeltämään kun oli pää jo tullut pihalle ja tuntui että halkean siihen paikkaan. ja tämän jälkeen viitsivät vielä kehua... Voithan kertoa etukäteen pelostasi jotta pystyvät sitten "valmistautumaan" tulevaan koitokseen kanssasi ja silloin varmasti ymmärtävät kun kerrot saman kun nyt täälläkin.
Mun lääke tohon vaivaan oli että kinusin sektion. Tunnen itseni niin hyvin, että toimin usein juuri mainitsemallasi tavalla enkä osaa ajatella edes omaa etuani.
Suosittelen samaa sulle.
avain onneen ja autuuteen vaikka omassa päässä mättäisi millä tavalla hyvänsä, ja jo vauvankin takia pitäisi lähinnä omaa aikuistumista ajatella!
Kerrohan sinä sitten, mikä otetaan avuksi tälläisessä tapauksessa?
Synnytyspelko on jo riski synnytyksessä. Sekä vauvalle että äidille. Synnyttäjä itse ei voi päättää sitä kuka hänen synnytystään hoitaa, nykyresurssit estävät sen. Ei siis ole taattua, että tuollainen tapaus saa juuri sen kaikkein kärsivällisimmän ja kilteimmän kätilön synnytystään hoitamaan. Synnytyskivut voivat olla (ainakin mulla oli) sellaiset että kivusta sekoaa totaalisesti. Itse sain tosi pahan paniikkikohtauksen synnytyksessä ja niitä tuli myös sen jälkeen parin vuoden ajan. Hyvällä hoidolla toivuin takaisin omaksi itsekseni eikä mun tarvinnut todellakaan rukoilla sektiota seuraavaan synnytykseen, sen sain ihan vaan sanomalla etten tahtois synnyttää alakautta.
Mutta kerro toki mikä on se avain onneen ja autuuteen jos ei leikkaus?
Jos omassa päässä mättää synnytyksessä ei syynä ole välttämättä lapsellisuus.
mä olen sama joka tossa ylhäällä kirjoitin: täytyy kai kertoa sulle, -nimimerkillä.
Minä olen sitä mieltä ettei sektio ole ratkaisu, se ei saa olla. Itse olen henk.koht sitä mieltä etten menisi sektioon koskaan enää vapaaehtoisesti, sen verran hankala siitä on parantua, kontra alatiesynnytys. Minulla vain ei ollut vaihto-ehtoja tuon viimeisimpäni kanssa koskapa tuli 2 kk ennakkoon vesien menon myötä. Sektiota tulisi aina harkita vasta todella viimeisimpänä vaihto-ehtona. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.
Sitten asiaan. Kirjoitit tuossa ettei ole taattua että tuollainen tapaus saa juuri sen kaikkein kärsivällisimmän ja kilteimmän kätilön synnytystään hoitamaan. -> Nauroin ääneen. Suotavaakin on ettei saa kilteintä. koskapa sen huutaa kumoon jo alkumetreillä. jos saa sen kilteimmän niin se se on katastrofi. Kyllä kätilön pitää pystyä pitämään päänsä, ja mielipiteensä hankalasta asiakkaasta huolimatta. Ihan jo lapsen vuoksi. Näin kahdenkymmenen vuoden kuluttua on jo otsaa minullakin myöntää että silloinen kätilö oli niissä asioissa oikeassa, parhaansa hän teki, meidän molempien (lapsen ja minun) parasta ajatellen.
Esim silloin ajattelin etten saanut tarpeeksi kivunlievitystä. Mutta nyt kuultuani sisareni synnytyksestä jossa hän oli saanut kaikessa tahtonsa läpi ja jopa 5 epiduraalia, niin enpä vaihtaisi paikkaa,,,
Sillä se lapsipa ei sitten meinannutkaan syntyä ollenkaan, kun aina tapettiin supistukset sillä kivunlievityksellä. Synnytys kesti VIISI päivää, ja lopputuloksena sitten sektiolla leikattiin. Eli HELVETIN moinen rääkki.
Kyllä sen avaimen onneen ja autuuteen pitää suurimmalle osalle ihmisitä kumminkin löytyä asianomaisen synnyttäjän omasta päästä. (ja mahdollisesti rauhottavista lääkkeistä?) Ennakko konsultointina henkilökunnalle, (kertoo peloistaan) Tutustumisena synnytyssairaalaan etukäteen. Ja/tai sairaaloilla on sellainen pelkoryhmä joka kokoontuu yhdessä tai yksittäin käymään läpi näitä pelko asioita. Sinne ilmottautuu. Neuvolat osaavat opastaa.
mä olen sama joka tossa ylhäällä kirjoitin: täytyy kai kertoa sulle, -nimimerkillä.
-Ahaa, siellä baarikärpänen vastaa haasteeseen.
Minä olen sitä mieltä ettei sektio ole ratkaisu, se ei saa olla. Itse olen henk.koht sitä mieltä etten menisi sektioon koskaan enää vapaaehtoisesti, sen verran hankala siitä on parantua, kontra alatiesynnytys.
-Itselläni juuri päinvastoin.
Minulla vain ei ollut vaihto-ehtoja tuon viimeisimpäni kanssa koskapa tuli 2 kk ennakkoon vesien menon myötä.
-No sepä ikävää.
Sektiota tulisi aina harkita vasta todella viimeisimpänä vaihto-ehtona. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.
-Siihen sinulla on oikeus.
Sitten asiaan. Kirjoitit tuossa ettei ole taattua että tuollainen tapaus saa juuri sen kaikkein kärsivällisimmän ja kilteimmän kätilön synnytystään hoitamaan. -> Nauroin ääneen.
-Huumorinkukka se kaunein on.
Suotavaakin on ettei saa kilteintä. koskapa sen huutaa kumoon jo alkumetreillä. jos saa sen kilteimmän niin se se on katastrofi. Kyllä kätilön pitää pystyä pitämään päänsä, ja mielipiteensä hankalasta asiakkaasta huolimatta. Ihan jo lapsen vuoksi. Näin kahdenkymmenen vuoden kuluttua on jo otsaa minullakin myöntää että silloinen kätilö oli niissä asioissa oikeassa, parhaansa hän teki, meidän molempien (lapsen ja minun) parasta ajatellen.
-Sillä kilteimmällä en tarkoittanut lattiamattoa, en usko sellaisten kätilön hommissa pärjäävän.
Esim silloin ajattelin etten saanut tarpeeksi kivunlievitystä. Mutta nyt kuultuani sisareni synnytyksestä jossa hän oli saanut kaikessa tahtonsa läpi ja jopa 5 epiduraalia, niin enpä vaihtaisi paikkaa,,,
-Se olisi hieman hankalaakin näin jälkikäteen, eikö totta?
Sillä se lapsipa ei sitten meinannutkaan syntyä ollenkaan, kun aina tapettiin supistukset sillä kivunlievityksellä. Synnytys kesti VIISI päivää, ja lopputuloksena sitten sektiolla leikattiin. Eli HELVETIN moinen rääkki.
-Voi sun siskoas. Kerrohan terveisiä. Mun synnytys kesti myös viisi päivää, tosi mukana olivat ne pakolliset välipäivät, eli oikeastaan se kesti vain kolme, niinkun sun siskollaskin. Kivunlievitys ei tapa supistuksia, soitapa vaikka lähisairaalas äitipolille. Ja muuten, jos on viiden päivän ajan lääkekoomassa, mikä ihmeen HELVETIN moinen rääkki se on?? Et taida tietää kivuliaasta synnytyksestä yhtään mitään, tyttöseni. Etkä näköjään synnytyspelostakaan.
Kyllä sen avaimen onneen ja autuuteen pitää suurimmalle osalle ihmisitä kumminkin löytyä asianomaisen synnyttäjän omasta päästä. (ja mahdollisesti rauhottavista lääkkeistä?)
-Näitä ei ainakaan minun lääkärini suositellut, eikä toivottavasti kukaan muukaan.
Ennakko konsultointina henkilökunnalle, (kertoo peloistaan)
-Tuossa kävin kyllä.
Tutustumisena synnytyssairaalaan etukäteen.
-Se ei auta mitään, synnytysosastoille ei nykyään mielellään viedä tutustumaan kovin monessa paikassa, koska siellä on aina joku tuskissaan huutamassa, lisää vain pelkoa. ( http://www.helistin.fi/keskustelut/viewtopic.php?t=22547 )
Ja/tai sairaaloilla on sellainen pelkoryhmä joka kokoontuu yhdessä tai yksittäin käymään läpi näitä pelko asioita. Sinne ilmottautuu. Neuvolat osaavat opastaa.
-Ainoastaan ensisynnyttäjille. Ja varmasti neuvolat sinne opastavatkin, ei epäilystäkään. Oletin että ap. on näistä asioista tietoinen jo. Tässä taisikin olla kaikki. Onks muuten kankkunen, sulla tais mennä aika myöhään..?
valvoskelen näitä öitä pienen 2 kk poikani kanssa.
jutun bongasit? sulla itelläs taitaa olla alkoholiongelma?
Tolla toisella kirjoittajalla on vaan pieni vastasyntynyt lapsi, sä et sitä tainnut tajuta, se kävi ilmi jo tuolla ylempänä, kirjoituksessa: täytyy kai kertoa sulle
Tolla toisella kirjoittajalla on vaan pieni vastasyntynyt lapsi, sä et sitä tainnut tajuta, se kävi ilmi jo tuolla ylempänä, kirjoituksessa: täytyy kai kertoa sulle
No en niin tarkkaan lukenut kaikkia vastauksia että muistaisin kuka kirjoitti ja mitä.
Tuli mieleen, että jos tolla tytsyllä on pieni vauva niin miks ihmeessä se ei nukuta sitä öisin vaan istuskelee tietokoneella? Ei hyvää päivää. Itse syötän kerran yössä kuukauden ikäistä eikä tulis mieleenkään mennä tietokoneelle siinä sen lomassa. Onko ihme jos vähän viiraa yliskamarista.
Olen tosiaan tuota sektiotakin miettinyt, mutta haluaisin kuitenkin synnyttää alakautta - jotenkin tuo leikkaus arveluttaa ja suhtautumiseni viiltohaavoihin on vähintäänkin skeptinen. Mulle tehty umpparileikkaus nuorempana ja jos se muutaman sentin haava oli silloin niin helVETIN kipee ja inhottava, niin millanen olo mahtaa olla kun on tyyliin koko vatsa vedetty auki... Kuten sanottu, sitä synnytykseen liittyvää kipua en niinkään pelkää. Kivun kanssa tulen kyllä varmaankin toimeen, etenkin kun siihen on helpotuksia olemassa.
Neuvolassa tosiaan tästä olen puhunut ja siellä neuvoksi sain käydä ensin kaikki valmennukset. Ehdotti pelkopolia, mutta tultiin oikeataan yhtä aikaa siihen tulokseen ettei siitä välttämättä mun tapauksessa ole juurikaan hyötyä.
Kätilöstä toivon vaan, että on sellainen joka osaa perustella asiansa ja et mulle kerrotaan mitä, milloin ja miksi tapahtuu. Jos asioissa on mun mielestäni järki siinä tekemisessä, niin olen kyllä mukana vaikka vaatisikin omaa uhrautumista - sen sijaan jos mua pidetään epätietoisena ja/tai yritetään vaan komennella tai asioita tehdä ilman mun lupaani, niin siinä on kyllä 'tilanne' valmis. Pahin moka on yrittää kyseenalaistaa mun auktoriteettia siinä tilanteessa, hullusti käy. Mä oon siinä tilassa sellainen, että saatan päättää vaihtaa sairaalaa tms ja paukkaan sieltä ulos - tietysti olen sitä ennen ehtinyt karjua tosiaan ne kilteimmät hoitsut sängyn alle ja ne urheemmat on itse lähteneet ovet paukkuen.
Miestäni olen opastanut, että jos oikeasti meinaan kävellä sairaalakimpsut yllä ovesta pihalle tai tehdä jotain muuta yhtä typerää joka vaarantaa vauvan, niin ottaa vaan tiukan linjan ja tyrmää mut vaikka siihen synnärin ovelle. No, niin pitkälle ei varmastikaan tartte mennä, kyllä mun mieheni saa muhun taottua järkeä, mutta kuten sanottu, kun 'pimahtaa' niin arvostelukyky katoaa johki huitsin nevadaan.
Vauva ja vauvan hyvinvointi on kuitenkin mulle se tärkein asia. Toivon ja siihen ajatukseen nojaan, että siellä synnärillä ajatus siitä vauvasta pitää mut parhaiten ruodussa.
"jokin lähtee menemään pieleen ja suutun siitä synnytystilanteessa niin, että muutun täysin yhteistyökyvyttömäksi ja kaikki menee sen takia plörinäksi ja/tai teen kiukkupäissäni jotain ennenkaikkisen typerää tai jopa vaarannan vauvan! Olen todella herkkä suuttumaan, täysin arvaamaton käänteissäni ja tuollainen tilanne, jossa itse ei ole oikein 'tilanteen tasalla' tai tunne hallitsevansa tilannetta, riski ylilyönteihin kasvaa. Käyttäydyn usein raivostuessani niin, että teen vaikka itselleni haittaa, kunhan vaan saan kiusatuksi toista."
Eihän tuollaista käytöstä paranneta leikkaamalla! Voihan äiti vaikka päättää lähteä kävelemään jos puudutus ei ekalla pistolla osu paikoilleen. Vai meinasitko että tuikataan spinaali äkkiä että saadaan jalattomaksi niin ei pääse karkuun?
Minä tarkoitin, että kyseessä on korvien välissä oleva käytöshäiriö, jolle pitäis tehdä jotain, ja mielellään pian ennen lapsen maailmaan tuloa. Mitäs kun vauva valvottaa eikä sitä saa hiljaiseksi? Tehdäänkös jotain "typerää ja täysin arvaamatonta"? Tai tapahtuu jotain muuta hallitsematonta, mikä nyt vaan kuuluu vauvaperheen elämään?
Eli ap kirjoittajalle suosittelen käyntiä esim. tk:n psykologin vastaanotolla! Hyvä asia on että olet tunnustanut itsellesi, että käyttäytymisessäsi ja ragointitavoissasi on jotain korjattavaa. Nyt vaan miettimään miten saisit pidettyä tilanteen paremmin "hanskassa".
Kyllä me nyt ymmärretään miksi sulla viiraa.
Eihän tuollaista käytöstä paranneta leikkaamalla!
-No ei todellakaan paranneta, ei kai kukaan täällä sentään sellaista väittänyt?? Tai no, lobotomia lienee ainoa leikkaus jolla tuollainen käytös voi parantua.
Minä tarkoitin, että kyseessä on korvien välissä oleva käytöshäiriö, jolle pitäis tehdä jotain, ja mielellään pian ennen lapsen maailmaan tuloa. Mitäs kun vauva valvottaa eikä sitä saa hiljaiseksi? Tehdäänkös jotain "typerää ja täysin arvaamatonta"?
-No tuohon sanoisin että mitä todennäköisimmin tehdään. Harmi että lapsia saa tehdä kuka vaan ja sitten me muut luetaan lehdestä niitä seurauksia.
En raivostu 'syyntakeettomille' eli niille, joilta ei voikaan edellyttää toisenlaista käytöstä = eläimet ja lapset. Muksut ja eläimet toimivat vaistojensa ja välittömien tarpeidensa varassa enemmän ja niiltä sitä siedän, kun tiedän että kuuluu asiaan.
Aikuiset ihmiset on asia erikseen; niiden pitäisi tietää paremmin. Jos asioita tehdään vastoin mun näkemystä tai mun mielestä perusteetta tai väärin, niin ärsytyskynnys alenee, kunnes 'tulvii'.
yleensä ihminen joka tiedostaa omat luonteenpiirteensä on oikeasti vastuuntuntoisempi aikuinen kuin sellainen joka ei ja sun muuta