Haluaisin kuulla joitain parantumistarinoita, että kuinka kauan on sairastanut ja kauanko on kestäny parantua. Mulla itellä alkoi anoreksia about 2 vuotta sitten ja nyt olen tajunnut kunnolla asian. Haluan parantua tästä, enkä jaksaisi laskea kaloreita. Olen yrittäny syödä normaalisti mutta muutaman päivän jälkeen kun oon yrittäny syödä enemmän tulee ahdistus ja pakko liikkua paljon. Onko tuttua? Saan ajan psykiatrilta jossain vaiheessa, lääkärini lähetti lähetteen sinne ja pitäisi postissa tulla aika. Oletteko käyneet psykologilla/psykiatrilla? Ja mistä voi johtua että menkat ovat ainakin 2 kuukautta myöhässä, vaikka olen ihan normaalipainoinen 163/51 ? Olen yriittäny syödä vähän rasvaisempaa ruokaa, ajattelin jos se johtuu siitä. Mutta ei ne vaan suostu tulemaan. Mitä pitäisi tehdä? Kiitos vastauksista etukäteen :)
HEI PARANTUNEET!
Tyttövain-90
2668
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihana kuulla, että parantumishaluisiakin on. Itse olen parantunut, sairastin n. 3 vuotta ja olin todella, todella alipainoinen. Nykyään voin hyvin ja olen onnellinen. Parantuminen lähtee itsestään ja siitä "ahaa"-elämyksestä, kuinka helvetin turhaa ja naurettavaa koko touhu on ollut. Siitä oivalluksesta, että ansaitsee elää ja syödä, niin kuin muutkin ihmiset. Siitä tunteesta, että tajuaa luopua anoreksiansa rakastamisesta - ei ole enää mustasukkainen niille, jotka uhkaavat viedä tämän paskamaisen sairauden itseltä pois. Lopettaa toisten kadehtemisen, itsensä vertailun muihin ja älytömän neuroottisuuden ruokaa ja lihavuuden pelkoa kohtaan. Kenestäkään ei tule oikeasti lihavaa normaalisti syömällä, se pitää oivaltaa ja uskaltaa syödä - ajattelematta sitä lainkaan! Jos kuitenkin jälkeenpäin tuntuu pahalta, itselleen täytyy järkeillä tämä turha paha olo pois, taistella sitä vastaan ja elää huomiseen, syödä taas ja taas, päivä kerrallaan. Lopulta pahaa oloa ei enää tule ja peilikuvakin hymyilee. Olo tulee hyväksi. Aloitetaan jotain uusia harrastuksia, kiinnostutaan uusista asioista, opitaan tuntemaan rikkinäinen minä uudestaan. Tsemppia sulle, you can do it!
onnea ja jaksamista kans täältäkin!
Mä sairastin n,2 vuotta, välissä oli pari kuukautta kun yritin taistella sairautta vastaan mutta lopulta se johti taas samaan. En ole koskaan käynyt missään psykiatrilla, mutta lopulliseen parantumiseen se lienee kannattavaa koska yksin kaikesta on hirveen vaikee päästä eroon. Joku kuukausi sitten rupesin olemaan tosi huonossa kunnossa, koska en syönyt juuri mitään, hiukset oheni, kynnet ei kasvanut, rasvaprosenttikin oli varmaan aika olematon, niin ja menkat meinas jäädä kans pois. Nyt oon pari viikkoa syönyt joka päivä kunnolla ja tietenkin paino nousee aika äkkiä kun on ollut pitkään syömättä jne. Aluksi kaikki tuntu helpolta kun olin päättänyt että en palaa enään takas siihen ja että oli pakko syödä ja sit senkin takia kun ei näkyvästi tullut heti lisää painoa mutta nyt tän viikon on ollut kauheeta painimista itsensä kanssa, koko ajan päässä pyörii että pitäisi lopettaa syöminen etten liho enempää kun nyt rupee jo näkymäänki sitä painonnousua mutta silti yritän mennä näin eteenpäin koska en ollut sen onnellisempi aikaisemminkaan, päinvastoin. Mutta kaippa tää tästä kun saa aineenvaihdunnan pelaan normaaliin rytmiin. Helppoa ei ole mutta päivä kerrallaan, eteenpäin. :)
Ei mun mielestä kannata stressata näin alkuun vaikka ne menkat ei tuliskaan koska se voi jonkin aikaa kestää että ne palautuu takas jos keho on ollut kovalla koetuksella mutta kannatta seurata ja jos kovinki pitkään kestää niiden tulo niin ruveta sit kyselemään jostain. :)