Olen todella huono selittäjä mutta yritän nyt parhaani. Olen 89-vuonna syntynyt, viimeistä vuotta amiksessa käyvä tyttö ja tunnen tilanteeni epätoivoiseksi. Koulun käynnistä on tullut koko elämäni. Vihaan opiskelua mutta jotenkin olen vain niin arka ja pelkään epäonnistumista. Vain täydellinen on kyllin hyvä enkä silloinkaan ole täysin tyytyväinen. Pelkään että vanhempani ovat kyllästyneitä ja pettyneitä minuun kun en ole mikään työintoileva tuleva Bill Gates. Viimeisetkin ystävät jättivät minut 3-4 vuotta sitten eikä minulla ole ollut sen jälkeen kuin opiskelutovereita ja ne kaveruussuhteet ovat kesäneet vain sen jakson ajan kun olemme olleet samassa luokassa. Olen syrjäytynyt epäsosiaalinen yksilö joka kyyhöttää mieluiten yksin jossakin nurkassa hiljaa ja toivoo ettei kukaan huomaisi olemassaoloani. Asiaa pahensi ensimmäisenä vuonna ollut koulukiusaaminen joka kyllä saatiin kuriin kuraattorin avulla. En uskalla puhua muille sillä pelkään muita ihmisiä. Pelkään että jos sanon tai teen jotain nolaan itseni totaallisesti ja ihmiset ympärilläni tekevät elämästäni helvetin. Asun yhä vanhempieni luona ja tunnen olevani epäonnistunut kun kuulen kaikkien muiden juttelevan koulussa asumisistaan omissa asunnoissa, töissäkäynneistään ja seurustelusuhteistaan. Minulla ei ole mitään ja pelkään ettei minulla olisi mitään yhteistä keskustelunaihetta jos vaikka vahingossa voisin saada tilaisuuden tutustua johonkuhun. Äitini on ainoa ystäväni jolle voin avautua mutta nyt hänestäkään ei ole apua. Olen ihan ulalla tulevista työssäoppimisista ja opinnäytetyöstä ja olen jo valmis antamaan periksi. Vanhempani toitottavat aina että se on laiskuutta jos ei työtä tee ja opiskele niin että menestyy elämässä. En ole uskaltanut kertoa tunteistani kuin äidilleni enkä hänellekkään kokonaisuudessaan. Hän vain valittaa että se on asenteista kiinni ja pitää muuttaa asennetta kun on kuitenkin noin helppoa kun saa asua kotona ja plaa plaa. Aina vaan että "Kyllä minun nuoruudessani ja plaa".Yleensä olen aina pitänyt puoliani ja yrittänyt jaksaa ja hoitaa asioitani mutta nyt en vain kertakaikkiaan pysty siihen. En vain pysty etsimään työssäoppimispaikkaa ja aika käy vähiin. En tiedä mistä kysellä ja mistä saisin apua ja olisiko apua edes saatavilla. Vihaan tämän vuoden ryhmäohjaajaani jolle en voi puhua mitään koska tämä on omituinen mies jonka kanssa jutellessa jää aina epäselvyyksiä jos juttu ollenkaan selviää. Olen jo useamman vuoden ajan vihannut varsinkin miespuolisia ihmisiä kun olen lukenut ja nähnyt kaikenlaista miesten ajatuksenjuoksuista. Vihaan minä naispuolisijakin eläjiä. Jos joku katsoo minua ja hymyilee tulkitsen heti että hän on minua vastaan ja tunnun vastenmieliseltä iljetykseltä josta on päästävä eroon. Jos taas joku vain katsoo minua sen enempää elehtimättä myös se tuntuu uhalta ja jotenkin hengenvaaralliselta. Jos joku ei katso minua ja karttaa minuun katsomista niin sekin tuntuu siltä että kyseinen henkilö vain haluaa olla ajattelematta minua koska olen niin kuvottava. En kestä en kestä. Pelkään tulevaisuutta enkä usko selviäväni tästä vuodesta. Pelkään ettei kukaan koskaan tulisi palkkaamaan minua töihin koska olen niin sisäänpäin suuntautunut omissa oloissani viihtyvä tuppisuu joka ei osaa tehdä mitään oikein ja jolla on huono ryhti ja itseluottamus. Olen aina kireänä ja kävelen lihakset jännittyneinä peläten että joku alkaa nauraa, ajatella pahaa tai hyökkää päälle. Kotona ollessani olen oma itseni ja tiedän että ajatteluni on ihan typerää mutta en vain kertakaikkiaan voi sille mitään. En enää jaksa ja pysty ottamaan itseäni niskasta kiinni ja pakottaa hoitamaan asioitani kuntoon. Mitä minun pitäisi tehdä...välillä tuntuu että minusta olisi parhaiten hyötyä ja iloa syvässä montussa monta kymmentä kiloa multaa päällä. Itsetuhoiset ajatukset ovat hiipineet pikkuhiljaa päähäni. Koulu kummittelee minulle 24 h vuorokaudessa 7 päivänä viikossa ja 365(?) päivänä vuodessa. Valveilla ollessa ja unessa. Ihan aina.
Elämä pilalla
tyttööh89
6742
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Moicca... Luin viestisi ja minulle tuli mieleen, että oletpa tosi vaativainen itseäsi kohtaan. Sama vika täällä :) Mä muistan joskus kun olin kauppiksessa ja menin hakemaan kahden viikon harjoittelupaikkaa. Hetken urheudella marssin kotini viereiseen kukkakauppaan, hautausmaan vieressä. Olin kauhuissani, olin niin varma siitä että olen niin outo etten ikinä selviä mistään paikanhausta. No, rohkaisin itseni ja astuin kukkakauppaan. Siellä oli keski-ikäinen, tavallisen tädin oloinen nainen. Kerroin asiani ja yritin hymyillä leveästi. Nyt jälkeenpäin ajateltuna naurattaa ihan kamalasti, koska olin varmasti tosi tönkkö ja tein kaskoisviestintää, olin oikeasti täysin haluton joutumaaan sinne töihin, mutta ristiriitaisesti kuitenkin hain sinne... Muistan että se nainen katsoi vähän pitkään... No, sitten kävi niin onnellisesti että opettajalla oli tarjota jotain enemmän luonteelleni sopivaa, nimittäin tekstinkäsittelyä paikallislehdessä. Lyhyen perehdytyksen jälkeen sain piiloutua turvallisesti koneen taakse.
Yksi ajatus voisi olla, että muista että nuo käsitykset huonoudesta ovat vain käsityksiä, eivätkä totta. Älä välitä muiden odotuksista, sehän on sun elämä. Ei mikään ole lopullisesti pielessä, vaikka joskus eläisikin tavoitteiden vastaisesti. Mitä jos tekisit enemmän jotain, mistä oikeasti tykkäät, vaikka miten "pöljää".
Sekin on totta, että kun joskus joutuu oikein yrittämään, ja edes vähän onnistuu, niin sitten on jatkossa rohkeampi. Sitä paitsi koko tuo sun selitys oli niin loogisesti kerrottu, että sä olet hyvin älykäs tyyppi! Kaikkea hyvää sulle. T. Täti 33 wee
No ihmekös tuo, että ahistaa, koska olet vielä kovin nuori. KAIKKI sinun ikäisesi ovat enemmän tai vähemmän epävarmoja - näyttivät he päällepäin miltä tahansa. (tai olisivat kuinka näennäisitsevarmoja tahansa)
Kyllä se siitä iän myötä ohi menee tuo liika epävarmuus, usko pois. Olen itse ollut ihan samantyyppinen. Aikuisempana sitä vaan sitten tajuaa, että "paskat, mitä muut ajattelevat" (tai ainakin aivan MELKEIN paskan samantekevää...;))
Älä liikaa stressaa, vaan katso, minne elämä ja omat kiinnostuksen aiheet vievät.
Hei,
Luin tuon tekstisi ja oli pakko vastata kun tunnistin siitä itseni jollain tapaa. Olen 24-vuotias työssäkäyvä, yliopisto-opiskelua kokeillut tyttö.
Mua ei huvita tavata ihmisiä. En osaa olla sosiaalinen, mutta yritän kovasti aina kun olen ihmisten seurassa. Omana itsenäni olisin vain ihan hiljaa ankea ilme kasvoilla ja siihen puututaan heti. Eikä tätä olotilaa voi ihmetteleville selittää. Ihmiset menevät vain kauemmaksi kun huomaavat, että toisella on ongelmia. En ole koskaan syönyt masennuslääkkeitä tai ollut edes lääkärissä tai millään neuvojalla tästä ongelmasta. Tuntuisi tyhmälle puhua näistä ongelmista täysin tuntemattomalle, toistaa näitä ikäviä asioita ääneen itselleenkin. Ja niin monen ihmisen kanssa on tullut sellainen olo, että tuo ei ymmärrä ollenkaan mistä puhun.
Mulla oli kavereita vielä joitakin vuosia sitten, käytiin tapahtumissa ja vietettiin aikaa yhdessä ja oli ihan kivaa, mutta tällä hetkellä pidän yhteyttä ainoastaan omaan perheeseeni ja aivan satunnaisesti johonkin vanhaan kaveriin, joka sattuu mulle soittamaan. Itse soitan harvoin kellekään. Perheestä sen verran, että se on aika hajalla, vanhemmat eivät ole järin empaattisia tai välittäviä ja sisaruksillakin on omat ongelmansa, mutta joihinkin välit on säilyneet jonkinlaisina. Työstä en erityisemmin nauti, mutta en tiedä mitä muutakaan tekisin. Opiskelu ja luennoilla istuminen ei kiinnosta.
Käytän kaiken vapaa-aikani kotona oleskeluun. Joskus saan inspiraation ja urheilen kovasti tai teen asioita joissa olen hyvä, mutta jonkin ajan kuluttua kiinnostus vain lopahtaa ja olen takaisin lähtöpisteessä. Haaveilen monista asioista, mutta tuntuu etten saa mitään eteenpäin ja pidemmälle mietittynä mikään ei kiinnosta niin paljon että jaksaisin edes kunnolla aloittaa.
Joskus päässä välähtää ajatus siitä, että lähden pysyvästi jonnekin uuteen rauhalliseen paikkaan ja aloitan uuden elämän siellä kaukana kaikesta kiireestä ja hulinasta. Se vain olisi niin suuri riskinotto, kun tällä hetkellä ei ole oikein mitään mihin turvata (säästöjä tai koulutusta). Työpaikkakin on nykyisessä asuinkaupungissani. Enkä edes tiedä olisiko sellaisella muutoksella mitään vaikutusta, vaikka se mahdollinen olisikin. Jossain määrin tähän olotilaan vaikuttaa myös huoli ympäristömuutoksista ja epätietoisuus siitä mihin maailma on menossa.
Kaiken tämän jälkeen kuulostaa ehkä hullulta, mutta omasta mielestäni multa ei kuitenkaan puutu itseluottamusta, olen keskiveroihmistä taitavampi monessa asiassa ja saisin aikaan monia asoita, jos vain innostuisin tarpeeksi. Tuntuu, että tällainen elämä ei ole sitä mitä haluan. Toisaalta en tiedä millaista olisi elää kuvittelemaani mukavaa elämää, koska olen tällä hetkellä niin epämotivoitunut, yksinäinen enkä tunne yhteyttä mihinkään ympärillä olevaan.
Minä olin ihan samanlainen silloin kun opiskelin. Opinnot jäivät ihan piirua vaille kesken, juuri tuon jurouden ja arkuuden vuoksi. Vihasin opiskelua, tulevaa ammattiani, ihmisiä joita pelkäsin ja kaikkea mitä minulta odotettiin. Itseasiassa opintojen kesken jääminen ei haittaa nyt pätkääkään, joillakin näin käy, minä olen yksi niistä. Se ei tarkoita sitä etteikö minulla olisi ollut ja tulisi olemaankin ihan hyvä elämä.
Sinulla on hirveästi paineita. Kaikki odottavat sinulta jotakin mutta et pysty odotuksia täyttämään. Vanhempasi teutaroivat itsetuntoasi entistä enemmän kun antavat ymmärtää, että olet jotain vain jos teet niinkuin he odottavat - eli hankit hyvän ammatin ja menet töihin. He tarkoittavat hyvää mutta satuttavat sinua, sillä he painostavat sinua sitä itse tajuamatta. Vanhempiesi käsitys ihmisen arvosta ja mikä arvokkaan ihmisen tekee voi olla myös väärä. Kaikki eivät ole samanlaisia, mutta kaikki ovat siitä huolimatta samalla viivalla. Me ollaan ihmisiä, ei enempää eikä vähempää. Ihmisarvoa ei mitata ammateilla, uraputkella ja menestyksellä. Jokainen pultsarista tohtoriin on yhtä arvokas.
Omista kokemuksistani voisin antaa muutaman neuvon. Ensinnäkin sen voin sanoa, myös muita juroja seuranneena, että he eivät ole sen huonompia kuin muutkaan. Erilaisuus on rikkaus. Sinun rikkautesi voi olla pääsi sisällä minne kukaan muu ei näe. Ei ole mitenkään välttämätöntä päästä juroudesta eroon, joskus vaan, kun sitä vähiten tavoittelee, niin käy. Itseni "vapautti" asenne, että IHAN SAMA mitä muut minusta ajattelevat. Pitäköön vaikka millaisena, en välitä. Ainahan pitää olla joku jolle nauretaan, se voi siis ihan vapaasti olla minä. Jos muut saavat iloa törttöilystäni ja siitä miten idiootti ole, siitä vaan! Pitäähän ihmisillä hauskaa olla.
Tuon ajatuksen löytäminen kesti minulla 28 vuotta, ja sen jälkeen olen ollut aika vapaa jatkuvista ahdistuksista, peloista ja riittämättömyyden tunteista. Nyt ajattelen että minun ei edes tarvitse kelvata kellekään, jos en jollekin kelpaa niin sitten en ole sitä ihmistä varten. Nyt olenkin huomannut, että ihmiset helpommin lähestyvät minua, olen saanut ystäviä kun olen näyttänyt millainen olen. Juuri silloin oikeat ihmiset ovat tunnistaneet minut ja tulleet luokseni.
Jos joku asia ei sinusta tunnu oikealta, sinun ei tarvitse sitä tehdä. Tee niinkuin sinusta tuntuu, tee asioita jotka sinusta ovat mukavia! Jos sinusta tuntuu mukavalta olla itsekseen, poissa ihmisten luota lueskelemassa, tekemässä omia juttuja, tee niin! Ei se ole keltään pois. Sinä et ole vanhempiesi eikä kenenkään muun elämän jatke, sinun elämäsi on sinun.
Sitten vielä käytännön vinkki, jos sinusta joskus tuntuu että esimerkiksi haluaisit mennä jonnekin mutta et uskalla: siedätyshoito, siitä tässä esimerkki.
Haluaisit tai joudut käymään kaupassa. Joskus se voi pelottaa ihan hirveästi, ajatus siitä että ihmimiset tuijottaa tai teet jotain tyhmää pelottaa. Keskity siis siihen mitä teet. Ajattele kauppareissusi läpi, mielikuvissasi kulje hyllyltä toiselle, suunnittele mitä ensin etsit, mistä sen löytää, kuinka kaupassa etenet. Käy mielikuvituksessa läpi tuo kauppareissu niin kauan että se sujuu, ettei se enää pelota. Äläkä kuvittele sinne mitään tapahtumia toisten ihmisten kanssa, vaan pidä se yksinkertaisena prosessina! Kun oikeasti menet kauppaan, tee niinkuin ajattelit. Yksinkertaisesti tehtävästä toiseen, tavarasta toiseen kerää koriin tee niinkuin olet suunnitellut. Pysy suunnitelmassa, ole niinkuin olisit kaupassa yksin eikä muita ihmisiä siellä olisikaan. Tee homma loppuun ja mene kotiin.
Edellämainittu on auttanut ainakin minua itseäni, selviämään tilanteista joihin on pakko itsensä joskus laittaa. Vähitellen sitä sitten tottuu tekemään asian niin, että se ei enää pelota. Kaupasta käynnistä tulee rutiini, ja siellä tottuu käymään niin että ei ajattele muita asiakkaita ollenkaan. Enää ei ahdista.
Toivon että neuvoistani olisi jotakin apua, muista että et ole ainoa juro, meitä on paljon, meitä ei vain huomaa koska olemme niin hiljaisia! :)
Moi!
Tekstisi olisi voinut olla 18-vuotiaan minäni kirjoittamaa, olen nyt "jo" 30-v täti :-) Vaikkei tarinani ihan 1:1 olekaan sun kanssa, niin hyvin paljon samoja elementtejä löytyy.
Itse kävin lukion, lähinnä velvollisuudentunnosta, sillä vanhemmat olivat hyvin vakaasti sitä mieltä, että "kyllähän meidän tyttö..." ja samoin kävi jatko-opintojen (valitsemani alan) kanssa. Nyt sitten, vasta tässä iässä, olen alkanut pohtimaan oikeasti sitä, mitä MINÄ oikeasti haluan tehdä eikä sitä, mitä MUUT haluavat/toivovat että tekisin.
Itsekriittisyyteni ei valitettavasti ole hellittänyt juurikaan, vaikka itsetunto onkin vuosien kuluessa noussut. Olen jo useamman vuoden ajan pohtinut psykologille ym hakeutumista, ja nyt vihdoin aion sen tehdä, koska nyt alan olla valmis käsittelemään niitä asioita, joista (ainakin osaksi) itsekriittisyyteni johtuu. Se kun ruokkii tyytymättömyyttä ja kaikkea muuta negatiivista niin voimakkaasti ja liian suuren vallan saadessaan se vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.
Mun neuvoni on seuraavanlainen: yritä päästä johonkin juttelemaan fiiliksistäsi. Ainakin itsekriittisyydestä on vaikeaa opetella yksinään pois, tämä siis mun mielipiteeni (en ole alan ammattilainen, mutta tiedän mitä liika itsekriittisyys tuo tullessaan. Siksi se kannattaa yrittää kitkeä mahd. aikaisin pois).
Toinen tärkeä ajatus on yrittää kuunnella omaa sisäistä ääntään, mitä oikeasti haluaa tehdä ja toimia sen mukaan. Eikä suinkaan niin, mitä muut haluaa että sä teet. Mitä aikaisemmin alat elämään näköistäsi elämää, sellaista niinkuin SINÄ haluat, sen helpompaa. Ja se ei tarkoita että pitäisi olla joku ylisosiaalinen adhd-tapaus. Jokainen ihminen on ihan yhtä tärkeä sellaisena kuin on.
Tsemppiä sulle! Kyllä se varmasti siitä!
Et sinä siellä koulussa ikuisuutta ole, elämä menee eteenpäin, ja muuttuu aina jonkin verran, ei kaikki ole samaa aina.
Käy vaikka työkkärissä sitä työhönoppimispaikkaa kysymässä tai kysy vanhemmiltasi voisivatko auttaa.
Yritä sitä itsetuntoasi kohottaa vähitellen. Jos koet itsesi jotenkin syrjäänvetäytyväksi ja yksinäiseksi, niin ensin trimmaa vähän ulkoista olemustasi, niin kavereita kyllä alkaa löytyä. Osta jotain merkkivaatteita, laita raitoja hiuksiin yms. piristystä, jotta itsetuntosi ensi kohoaa, ja ala sitten itse vähitellen lähestyä joitakin ihmisiä, joihin haluat tutustua. Aloita joku harrastus, jossa voisi tutustua muihinkin kuin luokkasi tyttöihin ja poikiin. Meilaile vaikka netissä ja juttele samanhenkisten kaverien kanssa.