sain noin viikko sitten kohtauksen keskellä yötä kävin sairaalassakin vaikka ei olisi tarvinnut mut tuo mun ukko soitti ampulanssin vaikka sanoin että ei tarvii kun tiesin et tulee lievä kohtaus se soittaa aina kun kun mulle tulee huono olo miten mä saisin tuon ukon rauhoittumaan VASTATKAA OLEN EPÄTOIVOINEN :(
epätietoinen
vikkeliinna
6588
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
välillä on omaisten kanssa. Oma rakas ukkoni on ihan samanlainen, joka mutkassa soittamassa ambulanssin paikalle. Nyt pari päivää sitten, kun minulla oli aurat päällä ja oksensin 2 vrk:ta putkeen, rakkaani oli jo soittamassa ambulanssia: sain torjuntavoiton, kun oksenteluni välillä huusin "suu vaahdossa", että nyt ei mitään lansseja soitella.
Ihan asiallisesti ottaen, kyllähän minä toisen ihmisen huolen ymmärrän. Olenkin yrittänyt kertoa miehelleni a:sta ö:hön tämän taudin kuviot; siis ambulanssia ei tarvita, jos kohtaus kestää vain muutaman minuutin. Minä jo luulin saaneeni viestin perille, mutta pari viikkoa sitten olin taas ambulanssissa ennen kuin ehdin eitä sanoa.
Täytynee toivoa, että aika ja kokemus tuovat uskallusta myös puolisoillemme.
että aina kun kohtaus tulee, oli iso taikka pieni, niin lanssi paikalle ja ensiapuun. Kuulemma siksi, kun olen suhteellisen uusi epileptikko (diagnoosi tehty 2004) ja kohtauksia olen saanut vasta 4. Kohtaukset ovat olleet 2 suurta kouristelua ja kaksi vähän lievempää, raajojen jäykistymisiä ja silmien "ympäri kääntymisiä". Ensiavussa olen saanut diatsepaamia suoneen ja seurantalinjalla sen jälkeen, joka kerta on mennyt sitten osastolla 2 vuorokautta. Viimeisestä kohtauksesta on mennyt nyt puolitoista vuotta ja kyllä jos nyt kohtaus paukahtaa en laita yhtään vastaan jos ukkokultani lanssin soittaa. Ja toimisihan hän silloin tismalleen neurologin ohjeiden mukaan.
moitteet neurolta siittä että ei joka
kerta tarvi mennä osastolle tai edes
ensiapuun kun tulee kohtaus
olen kylläkin menny vain kerran osastolle
Oma diagnoosini "valmistui" 04.06. GM-kohtauksia on ollut n. 30, siltikin neurologi sanoo, että lanssia ei tarvita. Kaipa niitä neurojen ohjeita on sitten joka lähtöön.
Viimeksi kun oli puhelinaika, niin neuro (ihan ystävälliseen sävyyn kylläkin) huomautti, että ei sitä ambulanssia tarvitsisi eikä Mariaan olisi tarvinnut mennä. Ymmärsi, kun kerroin sen olleen ohikulkijoiden soittama ja että olin vielä kramppailuvaiheessa kutsun tapahduttua.
Menin sen verran jumiin siitä kommentista, etten tajunnut kysyä "normaalikäytäntöä". Siis jos saan kohtauksen vaikkapa kotona ja sen antaa mennä menojaan, niin mikä on se tapa ottaa lääkäriin yhteyttä? Siis jos on tarve tehdä vaikkapa lääkemuutoksia? Soittaisinko seuraavana päivänä sairaanhoitajalle, uskooko ne tällaista tarinaa?
Viime tapauksessa Mariasta konsultoitiin päivystävää neuroa, joka määräsi lääkenoston eikä silloin ollut tiedossa, että lääkeainepitoisuudet onkin olleet koko ajan päin peetä.
Jos olisin ollut vain himassa, niin eihän mitään tällaista olisi käynyt ilmi ja jatkaisin vain liian pienellä annoksella. Oon ihan pihalla näistä kuvioista..
ohjeeksi ne "kuuluisat" 5 minuuttia ;) Vastaanottajaosapuoli (Meikku tai Maria) antaa minulle sitten joka kerran mieheni apua hälytettyä pyyhkeitä turhasta käynnistä. Toisaalta taas hälytyskeskus ja Meikun neuvonta antavat "käskyn" tulla ensiapuun. Mene ja tiedä sitten...
Itse en ole vielä koskaan saanut kohtausta yksin ollessani, vaikka niitä onkin kertynyt. En minäkään tiedä, miten lääkärin saa langan päähän, Mäntytie kun on sellainen "suojeltu linnoitus"..., huh!
Nuo lääkejutut ovat sitten aivan oma aivoituksensa: sulla liian pieni annostus, mulla taas puuttuu rinnakkaislääkitys. Rinnakkaislääkettä ei vaan edes harkita, vaikka kohtailen jatkuvasti. Joudun tämän tästä perumaan erinäisiä tapaamisia, kun juutun sängyn pohjalle oksentelemaan.
Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että kannattaa liioitella hätäänsä päästäkseen hoitoon. Minä olen valitettavasti liian "kiltti" ja kumarran joka kerran, kun minulle myydään "ei oota". Barrikadeille siskot ja veljet!