Ei tämä mun juttu oikein tännekään kuulu. On vaan niin kamala olla, et pakko johonkin purkaa. Eli mun lapseni kuoli. Tästä on aikaa kymmenen kuukautta. Marraskuussa vuosi.. Välillä menee paremmin ja yleisesti ottaen pärjätään hyvin. Kuitenkin välillä sitä hajoo. Kuten nyt tänä aamuna. Yhtäkkiä sitä vaan löytää itsensä itkemästä ja tuijottamasta pojan kuvaa. Sitä käy taas piiskaamaan itteään, että miksen mä tehny ajoissa jotain. Mä olen huono äiti kun en lastani osannu pelastaa. Ja samaan aikaan koko juttua ei vieläkään oikein osaa ymmärtää. Miten 2000-luvulla ei voida pelastaa terveenä syntynyttä lasta, jolle tuli tuikitavallinen bakteeri? Ja miks sen piti tulla just meidän pienelle? Miten se on mahdollista, että just meidän perhe joutuu kokemaan tän? Mitä pahaa me ollaan tehty? Ja ennen kaikkea, mitä pahaa meidän pieni oli tehny, että ansaitsi mukamas tällasen kohtalon?
Tiedän,että tää suru ei koskaan mee pois. Mietin vaan, et kauanko tää vielä voi mut yllättää näin. Miten kauan mä palaan näitten samojen kysymysten ja tunteitten ääreen? Yksin. Muille en oikein jaa näitä. Kävin psykiatrillaki ihan vähän aikaa sitte, mut ei siitä ollu apua. En mä osaa millekään sedälle käydä puhumaan näistä asioista ku käsketään. Nää asiat purkautuu omaa tahtiaan ja kun ne lähtee purkautuu ni just sillä hetkellä mun pitää ne saada ulos. Sen takia tätä nyt tänne kirjotan. Lisäks siellä psykiatrilla tuntu, etten mä saanu puhua ihan niistä asioista, jotka vaivas..
Elämä pysähty ja jotenki tuntuu, että se ei vieläkään ihan kulje eteenpäin normaalisti. Onneks meillä on yks lapsi ennestään jo. Olisin hajonnu totaalisesti jos ei olis. Olisin varmaan ite päätyny myös kiven alle ilman tuota aurinkoa. Ja kuitenkaan sitä ei vaan voi tajuta mitä on tapahtunu. Mä muistan, miten istuttiin teholla ja katottiin kuinka pieni taisteli. Nukku siinä letkujen sun muitten seassa. Muistan miten saatiin hänet syliin ko koneet sammutettiin. Niin pieni ja siinä joka hetki mä kuvittelin,et jos rutistan oikein lujaa ni hän avaa vielä silmänsä. Tulee takasin...Ei tullu..Mä katoin miestäni vähän kysyvästi,et mitäs nyt. Se katto mua samana kysymysmerkkinä takas. Meidän piti ristijäiset järjestää,mutta mitäs me nyt tehään..
Rehellisesti voin sanoa,että kenellekään en tällasta toivo. Ikinä. Ehkä se on ihmisen itsekkyyttä, mut kenenkään ei kuulu omaa lastaan joutua hautaamaan. Se on vanhempiin koodattu jotenkin,et omat pitää pelastaa ja kun siihen ei pysty tulee tää ylitsepääsemätön epäonnistumisen ja huonouden tunne. En mä tiedä.. Eikä tähän auta,vaikka miten tietäis,että kaikki me tehtiin mitä voitiin. Tuntuu silti,et jotain jäi tekemättä koska me lähdettiin sairaalasta kotiin tyhjän sylin kanssa. Jotain mun olis pitäny tehdä enemmän. Tai aiemmin.. Tai paremmin..
Tiedän,että tää suru ei koskaan mee pois. Mietin vaan, et kauanko tää vielä voi mut yllättää näin. Miten kauan mä palaan näitten samojen kysymysten ja tunteitten ääreen? Yksin. Muille en oikein jaa näitä. Kävin psykiatrillaki ihan vähän aikaa sitte, mut ei siitä ollu apua. En mä osaa millekään sedälle käydä puhumaan näistä asioista ku käsketään. Nää asiat purkautuu omaa tahtiaan ja kun ne lähtee purkautuu ni just sillä hetkellä mun pitää ne saada ulos. Sen takia tätä nyt tänne kirjotan. Lisäks siellä psykiatrilla tuntu, etten mä saanu puhua ihan niistä asioista, jotka vaivas..
Elämä pysähty ja jotenki tuntuu, että se ei vieläkään ihan kulje eteenpäin normaalisti. Onneks meillä on yks lapsi ennestään jo. Olisin hajonnu totaalisesti jos ei olis. Olisin varmaan ite päätyny myös kiven alle ilman tuota aurinkoa. Ja kuitenkaan sitä ei vaan voi tajuta mitä on tapahtunu. Mä muistan, miten istuttiin teholla ja katottiin kuinka pieni taisteli. Nukku siinä letkujen sun muitten seassa. Muistan miten saatiin hänet syliin ko koneet sammutettiin. Niin pieni ja siinä joka hetki mä kuvittelin,et jos rutistan oikein lujaa ni hän avaa vielä silmänsä. Tulee takasin...Ei tullu..Mä katoin miestäni vähän kysyvästi,et mitäs nyt. Se katto mua samana kysymysmerkkinä takas. Meidän piti ristijäiset järjestää,mutta mitäs me nyt tehään..
Rehellisesti voin sanoa,että kenellekään en tällasta toivo. Ikinä. Ehkä se on ihmisen itsekkyyttä, mut kenenkään ei kuulu omaa lastaan joutua hautaamaan. Se on vanhempiin koodattu jotenkin,et omat pitää pelastaa ja kun siihen ei pysty tulee tää ylitsepääsemätön epäonnistumisen ja huonouden tunne. En mä tiedä.. Eikä tähän auta,vaikka miten tietäis,että kaikki me tehtiin mitä voitiin. Tuntuu silti,et jotain jäi tekemättä koska me lähdettiin sairaalasta kotiin tyhjän sylin kanssa. Jotain mun olis pitäny tehdä enemmän. Tai aiemmin.. Tai paremmin..
Vastaukset 8
Vanhimmat
rukoilen sinulle voimia vaikka sinusta ehkä tuntuisi ettei mikään auta..,syy ei ole sinun joskus niinkin pienen ihmisen täytyy mennä vaikka se onkin niin vaikeata käsittää..sinä näet pienen enkelipoikasi vielä ilman kipuja..saat pienokaisesi ottaa syliin ja halata lupaan se päivä tulee vielä sitten joskus kun on sinun aika lähteä..sinulla on vielä kotona pieni päivänpaiste joka on täysin riippuvainen sinusta ja sinun rakkaudesta
Oletko käynyt tuolla lapsensa menettäneiden palstalla. Siellä voisit saada parempaa tukea ja ymmärrystä. Saman asian läpikäyneenä ymmärtävät tunteesi. Ei sillä ettenkö ymmärrä surusi määrää, mutta kun itse ei ole menetystä kokenut surun syvyyden ymmärtäminen on kai vaikeaa. Itsekkin äitinä ajattelee ettei mitään ole pahempaa kun menettää lapsensa. Otan sydämestäni osaa ja voimia sulle. Ammenna lapsestasi voimaa jatkaa,jokupäivä uskothan, pystyt ajattelemaan enkelilastasi itkemättä.
Kiitos teille vastanneille. En odottanu et mitän vastauksia edes tulee. En edes oo huomannu mitään lapsen menettäneiden palstaa,mut nytpä huomasin. =)
Kyllä tää tästä taas.Suossa me suomalaiset ollaan ennenki rämmitty ja eihän mulla oikein oo vaihtoehtoja ko jaksaa.
Paljon voimia ja halauksia teidän perheelle!
Toivon paljon kaikkea hyvää teille!
Sinä et varmasti olisi mitään voinut tehdä toisin eikä mikään ole sinun syytäsi,se on vain niin vaikeaa ymmärtää miksi sellaista tapahtuu...
ei ole olemassa ketään jonka luokse sydämeni haluaisi mennä enemmän lohduttamaan kuin äitiä joka on kokenut kohtalosi.
ei tuollaista voikaan sedät ymmärtää. vain toinen äiti joka on saman kokenut. itse en ole menettänyt lastani, mutta varmasti jokainen äiti kokee pelkoa tuollaisesta joskus. kun ei ole suurempaa rakkautta kuin äidinrakkautta.
toivottavasti saat tukea vertaispalstalta. ja usko että me kaikki äidit jotka luimme tarinaasi itkemme puolestasi. voimia sinulle. rakasta elossa olevaa lastasi senkin edestä.
suru tulee aina yllättäen varsinkin noin rankka suru kunnes sen saa käsiteltyä ja senkin jälkeen se tulee, mutta vähän eri tavalla.
Psykiatrin luona jutteluun opppiminen on toisille vaikeaa. tarkoitushan ei ole kipata koko sisintäsi siellä kerralla vaan tarkoitu son käsitellä asiaa tietoisesti ja harkiten. Naiselle varmana olisi kyllä helpompi puhua luultavasti. Kannattaa siis harkita tuota vaihtoehtoa vielä uudelleen ja mennä sen mukaan mihin suuntaa näytetään. Ammatikseen toisia auttavalla useimmiten kyllä on visio hommasta vaikka se ei näytä heti ihan järkevältä tai tarpeelliselta. Vaikeiden asioiden puhuminen vaatii luottamusta ja toisaalta auttajan on opittava hieman sinunkin ajatustasi asioista jotta osaa auttaa.
Oman lapsen menetys on aina vaikeaa ja todellakin asia jota ei pitäisi joutua kohtaamaan. Mutta kun moni joutuu. Ei ole ollut yhtään lohduttomampaa tai lohdullisempaa lohduttaa ihmistä joka on menettänyt pariviikkoisen vauvansa tai ihmistä joka on menettänyt kuusikymmpisen poikansa. Lapsi kun on aina lapsi vanhemmilleen.. Jotenkin silti aikuisen tai jo isomman lapsen kohdalla sen jotenkin hyväksyy helpommin koska on muistoja ja yhteisiä kokemuksia jne eli on mitä jää jäljelle. Pienen vauvan kanssa jää niin vähän mistä pitää kiinni. Jää paljon odotuksia ja toiveita.
Asian esiin tuleminenkin lienee aika luonnollista. Elät varmaan tavallaan muistoissa tähän aikaan viime vuonna kun elämä oli odotusta täynnä vielä. Se sama aika vuodesta tulee aina uudelleen ja uudelleen ja muistuttaa tapahtuneesta, mutta sen kanssa oppii elämään ja jatkamaan. Koskaan sen ei pidäkään unohtua. Samoin sen oppii ymmärtämään vaikka välttämättä ei hyväksy asian epäoikeudenmukaisuutta eikä alistu ajatukseen että näin oli oikein tai tarkoitettu, jotka ajatuksena on aika kristillinen ja sisältää ajatuksen korkeammasta johdatuksesta. Sikäli helppo tapa selvitä jos uskoo noin, mutta jos ei niin se oikeastaan lisää hyväksymisen vaikeutta ja saa suuttumaan kun joku tuollaista selitystä tarjoaa.
Yritä jakaa asia miehesi kanssa sillä luultavammin hänellä on ihan yhtä paha olo varsinkin kun se aika vuodesta koittaa jolloin kaikki on käyty läpi. Itku loppuu oikeasti itkemällä ja suru suremalla eikä niin että sen hautoo sisälleen. Voimia siihen tarvitaan!
en oikein osaa sanoa muuta kuin et jonain päivänä se suru kai saa sellasen muodon että se on helpompi käsitellä ilman että joudut palaamaan aina niidne kysymysten pariin. Tai ainakin se helpottaa jollain tavalla kuitenkin.
Varmasti olette tehneet kaikkenne että asiat olisi menneet toisin. Et olisi voinut tehdä mitään enemmän. Joskus elämä vaan menee niin suunnitelmista huolimatta.
Hyvää päivänjatkoa ja tee jotain kivaa tänään =)
Itkin seuranasi juttuasi lukiessani, ihanasti olit kirjoittanut vaikkakin niin lohdutonta asiaa. Ei, ei kenenkään ei pitäisi joutua omaa lastaan hautaamaan, ajatuskin siitä hirvittää niin että ahdistaa ja sydäntä painaa.. Se vaan ei oo meidän käsissä sillon enää..
Voimia sulle ja halauksia kovasti!! Muista ettet oo yksin ja vielä jonain päivänä näet enkelilapsesi uudestaan=)