pää halkee

Lääkäriltä Zoloft:ia naamariin, niin kyllä se helpottaa hetkeksi.

Ei kai nykyään laitoshoitoon pääse/joudu ihan heti tosta vaan. Mitäpä jos ihan vaan menisit ja kertoisit tuon saman jutun työterveyslääkärille. Minulla alkoi lievä ylämäki juuri siitä hetkestä kun sain suuni auki lääkärissä ja uskalsin tunnustaa etten oikein jaksa. Etukäteen pelotti kamalasti että mitä se sanoo ja miten suhtautuu ja luuleeko minua lintsariksi tai hulluksi mutta eikös mitä. Se ymmärsi heti mistä on kysymys.

Luin viestisi ja se tuntui niin tututlta, kuin itse olisin sen kirjoittanut joitakin aikoja sitten. On hienoa, että osaat ilmaista pahanolontunnettasi kirjoittamalla noin hyvin ja aidosti. Itse hyvin vaikeina aikoina sain apua siitä, että laitoin joskus jotain paperille ja vain itselleni. Luin sitten muutaman päivän päästä purkaukseni ja hävitin paperin.
Lapset oli pieniä ja ja talous kanssa ihan kuralla. Töissä oli kanssa kovat paineet ihmissuhdeongelmia, jotka väsyneenä tuntuivat kaiketi suuremmille kun ehkä lopulta olivat.
Halusin olla selviytyjä ja kuvittelin muilla menevän paremmin.
Kerran muistan kun olin aivan naatti, yksi lapsistani oli eppuluokalla ja oli ongelmia koulussa. Opettaja soitti yhtämittaa, juuri kun olin päässyt töistä kotiin. Hyvä kaiketi hänen tarkoituksensa oli, mutta minulla oli tuohon kellonaikaan aina kaikista hankalin hetki. Kaikilla perheenjäsenillä oli paineidenpurkuaika kotiin tultuani. Ruokaa piti laittaa ja työkuviotkin painoivat. Vaatimukset puhelimessa juuri tämän lapsen ongelmista ja vaatimukset keskustella hänen kanssaan saivat minut tuntemaan itseni tosikurjaksi ja saamattomaksi äidiksi. Kerrankin ruokailun jälkeen kirjoitin lapulle-äiti on rikki, eikä pysty korjaamaan itseään. Itkin salaa ja tungin lapun piiloon. Muutaman päivän päästä kaivoin sen esille ja luin. En nimittäin siinä hössäkässä enää edes muistanut mitä siihen olin kirjoittanut. Silloin minä tajusin, että olin kaiken kaaoksen keskellä kirjoittanut totuuden lyhyesti. Tiesin, että en jaksa enää näin. Pakenen ja yritän ja yritän aina vähenevillä voimavaroillani lisää ja lisää. Otin yhtenä iltna iltalomaa ja menin tapaamaan iäkästä tätiäni, jota en ollut nähnyt varmaan kymmeneen vuoteen. Tiesin tämän ihmisen käyneen läpi todella vaikean elämän alkoholistimiehensä ja viiden lapsensa toilailujen tähden. Olin tietoisestikkin karttanut häntä, koska tiesin hänen olevan uskovainen. Ei mulla tuollakaan käynnillä ollut niinkään kiinnostusta uskovaisiin, nehän nyt on niin omahyväisiä ja pyhiä, että en kehtaiskaan niille naamaani näyttää. Sitäpaitsi ne saarnaavat ja semmoista. Jos niille kertoo ongelmistaan, niin ne yrittää käännyttää ja minusta ei ikimaalimassa tule nutturapäistä hyvää ihmistä. Sitäpaitsi en edes haluaisi olla semmonen. Johan sille naurais naurismaan aidatkin.
Pääpointtini oli, että en kuitenkaan ikinä kehtaa puhua koko kauheudesta mitään kenellekkään, mutta tuo täti tunsi tuon inhoamani opettajan. Haukuin hänelle opettajan ja kerroin kuinka se ämmä ei tajua, että mulla on muutakin tekemistä, kun kuunnella hänen ruikutuksiaan siitä miten lapsi ei saa tarpeeksi huomiotakotona ja siksi oireilee. Minä sitten yritän pienet vapaahetkeni istua poika kainalossa ja jutellaan ja jutellaan. Siitäpähän saa tekopyhä opettaja. Tätini kaatoi kahvia, istui vastapäätäni ja sanoi: Jospa se on saanut huomiota liikaa. Se opettaja on kyllä ankara ja pitää lapsia hirveän kovassa kurissa. Sitten juteltiin ihan muuta. Ei se puhunut sanaakaan kännyttääkseen minua. Ei edes puolustellut "uskonsisartaan".
Koko asia unohtui. Eräänä päivänä jostain vanhojen kirjojen seasta osui silmiini Ruth Bel Grahamin runo. En muista sitä enää tarkkaan, mutta siinä oli jotenkin näin:
Hyvillä ihmisillä on hyvät lapset,
meillä harhaan eksyneet.
Hyvät ihmiset eivät mitenkään halunneet arvostella, eikä tuomita, mutta hyvillä ihmisillä ei vain ole tuollaisia lapsia.
Herra muistuta heitä siitä, että sinullakin on lastesi kanssa vaikeuksia.

Missään tapauksessa tätini, tai kukaan muukaan ei ollut ujuttanut runoa huusholliini. En ikinä ennen ollut sitä nähnyt, vaikka kaiketi se oli ollut ulottuvillani vuosikaudet. Mun juttu.
Se oli hyvä alku. Älä luule, että menin seurakuntaan tai mitään. Ei soitin perheneuvolaan ja haukuin opettajan pystyyn. Perheneuovolasta järjestivät sitten opettajien, perheneuvolan psygologin ja meidän vanhempien palaverin. Yhtä tappeluahan me miehen kanssa pidettiin. Siinä löytyi langanpää. "vanhin ja hankalin lapseni" siis ukkoni joutui mukaan tiimiin ja vähitellen tajuttiin, että vastuuta pitää jakaa.
Elämästäni kerroin pienen pätkän, joka on vain yksi täysin eksyksissä ja paniikissa olleen ihmisen aito ja todellinen kokemus siitä, että kukaan ei jaksa mitä tahansa ja toivoa on. En tiedä mikä sinun kohdallsi olisi parasta apua. Olisiko perheneuvola, psygologi, tai jokin äitilapsiryhmä? Yksin ei pidä jäädä. Samaa tuskaa on kaikilla. Jos äitisi on elossa, hänellä voi olla aitoa ymmärrystä. Äidit ainakin rakastavat lapsiaan, vaikka vikoja täynnähän nekin on ja sitäpaitsi ovat tietävinään kaiken eivätkä antaisi itsenäistyä. Jatka kuitenkin kirjoittelemista. Kirjoitappa sitten minne hyvänsä, niin saat ainakin yhden intiimin tien purkaa tuntojasi.