pää halkee

Mulla on ollut ns.ongelmia jo vuosi kaudet,mutta aina niistä olen vain jotenkuten selvinnyt. Mutta nyt tuntuu että seinä on tullut vastaan.olen niin stressaantunut etten jaksa mitään ylimääräistä. Pakko on käydä töissä niinpaljon kuin vain pystyy,jotta saa laskut maksettua. Siinä kait se asian ydin onkin: teen hulluna töitä enkä kuitenkaan saa taloutta tasapainoon. jokahetki on mielessä miten huomisesta selvitään. saanko lapsille ruokaa,harrastuksiin vietyä,kouluun bussirahaa,autoon bensaa että pääsen itse töihin (tarvitsen autoa töissä),ei oikeesti ole varaa hoitaa omaa terveyttä. Eli ei masennuslääkkeitäkään varaa ostaa.
olen jo luopunut paljosta enkä enää tiedä mitä muuta voisin tehdä. En käytä alkoholia, en käy ulkona. Ystävät ovat muuttaneet toisille paikkakunnille ja sukulaiset ovat myös kaukana. Ihmissuhteet menee aina mönkään kun olen niin ahdistunut ja allapäin ettei sellaista kukaan jaksa.Olen siis menettänyt jo kaiken toivon paremmasta huomisesta. lapsille toivon kaikkea hyvää ja yritän kaikin keinoin heille tarjota mitä tarvitsevat. Ei materiaalinen hyvä siis kaikki vaan myös turvaa ja rakkautta. En näytä heille pahaa oloani.Joskus kyllä väkisin näkyy ettei kaikki ole kunnossa,mutta en anna heidän kantaa vastuuta aikuisen maailmasta. Tuntuu vaan välillä etten kovin pitkään jaksa.tietysti kaikenlaiset ajatukset on käyneet mielessä,mutta jokin voima kai vielä jyllää etten ole itsetuhoon ajautunut.
Ehkä kuitenkin joskus aurinko paistaa ja tunnelin päästä näkyy valoa? pakko siihen on uskoa. Ammattiauttajaa kai tarvitsen kipeästi. Sinnekkin meneminen on vaan niin tuskaista. tuntuu ettei jaksa ottaa ohjaita tiukemmin käsiin. Kuitenkin yritän sinnitellä hetken kerrallaan..
3504
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

Lääkäriltä Zoloft:ia naamariin, niin kyllä se helpottaa hetkeksi.

Äänestä

Ei kai nykyään laitoshoitoon pääse/joudu ihan heti tosta vaan. Mitäpä jos ihan vaan menisit ja kertoisit tuon saman jutun työterveyslääkärille. Minulla alkoi lievä ylämäki juuri siitä hetkestä kun sain suuni auki lääkärissä ja uskalsin tunnustaa etten oikein jaksa. Etukäteen pelotti kamalasti että mitä se sanoo ja miten suhtautuu ja luuleeko minua lintsariksi tai hulluksi mutta eikös mitä. Se ymmärsi heti mistä on kysymys.

Äänestä

Luin viestisi ja se tuntui niin tututlta, kuin itse olisin sen kirjoittanut joitakin aikoja sitten. On hienoa, että osaat ilmaista pahanolontunnettasi kirjoittamalla noin hyvin ja aidosti. Itse hyvin vaikeina aikoina sain apua siitä, että laitoin joskus jotain paperille ja vain itselleni. Luin sitten muutaman päivän päästä purkaukseni ja hävitin paperin.
Lapset oli pieniä ja ja talous kanssa ihan kuralla. Töissä oli kanssa kovat paineet ihmissuhdeongelmia, jotka väsyneenä tuntuivat kaiketi suuremmille kun ehkä lopulta olivat.
Halusin olla selviytyjä ja kuvittelin muilla menevän paremmin.
Kerran muistan kun olin aivan naatti, yksi lapsistani oli eppuluokalla ja oli ongelmia koulussa. Opettaja soitti yhtämittaa, juuri kun olin päässyt töistä kotiin. Hyvä kaiketi hänen tarkoituksensa oli, mutta minulla oli tuohon kellonaikaan aina kaikista hankalin hetki. Kaikilla perheenjäsenillä oli paineidenpurkuaika kotiin tultuani. Ruokaa piti laittaa ja työkuviotkin painoivat. Vaatimukset puhelimessa juuri tämän lapsen ongelmista ja vaatimukset keskustella hänen kanssaan saivat minut tuntemaan itseni tosikurjaksi ja saamattomaksi äidiksi. Kerrankin ruokailun jälkeen kirjoitin lapulle-äiti on rikki, eikä pysty korjaamaan itseään. Itkin salaa ja tungin lapun piiloon. Muutaman päivän päästä kaivoin sen esille ja luin. En nimittäin siinä hössäkässä enää edes muistanut mitä siihen olin kirjoittanut. Silloin minä tajusin, että olin kaiken kaaoksen keskellä kirjoittanut totuuden lyhyesti. Tiesin, että en jaksa enää näin. Pakenen ja yritän ja yritän aina vähenevillä voimavaroillani lisää ja lisää. Otin yhtenä iltna iltalomaa ja menin tapaamaan iäkästä tätiäni, jota en ollut nähnyt varmaan kymmeneen vuoteen. Tiesin tämän ihmisen käyneen läpi todella vaikean elämän alkoholistimiehensä ja viiden lapsensa toilailujen tähden. Olin tietoisestikkin karttanut häntä, koska tiesin hänen olevan uskovainen. Ei mulla tuollakaan käynnillä ollut niinkään kiinnostusta uskovaisiin, nehän nyt on niin omahyväisiä ja pyhiä, että en kehtaiskaan niille naamaani näyttää. Sitäpaitsi ne saarnaavat ja semmoista. Jos niille kertoo ongelmistaan, niin ne yrittää käännyttää ja minusta ei ikimaalimassa tule nutturapäistä hyvää ihmistä. Sitäpaitsi en edes haluaisi olla semmonen. Johan sille naurais naurismaan aidatkin.
Pääpointtini oli, että en kuitenkaan ikinä kehtaa puhua koko kauheudesta mitään kenellekkään, mutta tuo täti tunsi tuon inhoamani opettajan. Haukuin hänelle opettajan ja kerroin kuinka se ämmä ei tajua, että mulla on muutakin tekemistä, kun kuunnella hänen ruikutuksiaan siitä miten lapsi ei saa tarpeeksi huomiotakotona ja siksi oireilee. Minä sitten yritän pienet vapaahetkeni istua poika kainalossa ja jutellaan ja jutellaan. Siitäpähän saa tekopyhä opettaja. Tätini kaatoi kahvia, istui vastapäätäni ja sanoi: Jospa se on saanut huomiota liikaa. Se opettaja on kyllä ankara ja pitää lapsia hirveän kovassa kurissa. Sitten juteltiin ihan muuta. Ei se puhunut sanaakaan kännyttääkseen minua. Ei edes puolustellut "uskonsisartaan".
Koko asia unohtui. Eräänä päivänä jostain vanhojen kirjojen seasta osui silmiini Ruth Bel Grahamin runo. En muista sitä enää tarkkaan, mutta siinä oli jotenkin näin:
Hyvillä ihmisillä on hyvät lapset,
meillä harhaan eksyneet.
Hyvät ihmiset eivät mitenkään halunneet arvostella, eikä tuomita, mutta hyvillä ihmisillä ei vain ole tuollaisia lapsia.
Herra muistuta heitä siitä, että sinullakin on lastesi kanssa vaikeuksia.

Missään tapauksessa tätini, tai kukaan muukaan ei ollut ujuttanut runoa huusholliini. En ikinä ennen ollut sitä nähnyt, vaikka kaiketi se oli ollut ulottuvillani vuosikaudet. Mun juttu.
Se oli hyvä alku. Älä luule, että menin seurakuntaan tai mitään. Ei soitin perheneuvolaan ja haukuin opettajan pystyyn. Perheneuovolasta järjestivät sitten opettajien, perheneuvolan psygologin ja meidän vanhempien palaverin. Yhtä tappeluahan me miehen kanssa pidettiin. Siinä löytyi langanpää. "vanhin ja hankalin lapseni" siis ukkoni joutui mukaan tiimiin ja vähitellen tajuttiin, että vastuuta pitää jakaa.
Elämästäni kerroin pienen pätkän, joka on vain yksi täysin eksyksissä ja paniikissa olleen ihmisen aito ja todellinen kokemus siitä, että kukaan ei jaksa mitä tahansa ja toivoa on. En tiedä mikä sinun kohdallsi olisi parasta apua. Olisiko perheneuvola, psygologi, tai jokin äitilapsiryhmä? Yksin ei pidä jäädä. Samaa tuskaa on kaikilla. Jos äitisi on elossa, hänellä voi olla aitoa ymmärrystä. Äidit ainakin rakastavat lapsiaan, vaikka vikoja täynnähän nekin on ja sitäpaitsi ovat tietävinään kaiken eivätkä antaisi itsenäistyä. Jatka kuitenkin kirjoittelemista. Kirjoitappa sitten minne hyvänsä, niin saat ainakin yhden intiimin tien purkaa tuntojasi.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


laitoshoitoonko kirjoitti:

Mulla on ollut ns.ongelmia jo vuosi kaudet,mutta aina niistä olen vain jotenkuten selvinnyt. Mutta nyt tuntuu että seinä on tullut vastaan.olen niin stressaantunut etten jaksa mitään ylimääräistä. Pakko on käydä töissä niinpaljon kuin vain pystyy,jotta saa laskut maksettua. Siinä kait se asian ydin onkin: teen hulluna töitä enkä kuitenkaan saa taloutta tasapainoon. jokahetki on mielessä miten huomisesta selvitään. saanko lapsille ruokaa,harrastuksiin vietyä,kouluun bussirahaa,autoon bensaa että pääsen itse töihin (tarvitsen autoa töissä),ei oikeesti ole varaa hoitaa omaa terveyttä. Eli ei masennuslääkkeitäkään varaa ostaa.
olen jo luopunut paljosta enkä enää tiedä mitä muuta voisin tehdä. En käytä alkoholia, en käy ulkona. Ystävät ovat muuttaneet toisille paikkakunnille ja sukulaiset ovat myös kaukana. Ihmissuhteet menee aina mönkään kun olen niin ahdistunut ja allapäin ettei sellaista kukaan jaksa.Olen siis menettänyt jo kaiken toivon paremmasta huomisesta. lapsille toivon kaikkea hyvää ja yritän kaikin keinoin heille tarjota mitä tarvitsevat. Ei materiaalinen hyvä siis kaikki vaan myös turvaa ja rakkautta. En näytä heille pahaa oloani.Joskus kyllä väkisin näkyy ettei kaikki ole kunnossa,mutta en anna heidän kantaa vastuuta aikuisen maailmasta. Tuntuu vaan välillä etten kovin pitkään jaksa.tietysti kaikenlaiset ajatukset on käyneet mielessä,mutta jokin voima kai vielä jyllää etten ole itsetuhoon ajautunut.
Ehkä kuitenkin joskus aurinko paistaa ja tunnelin päästä näkyy valoa? pakko siihen on uskoa. Ammattiauttajaa kai tarvitsen kipeästi. Sinnekkin meneminen on vaan niin tuskaista. tuntuu ettei jaksa ottaa ohjaita tiukemmin käsiin. Kuitenkin yritän sinnitellä hetken kerrallaan..

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu