oletteko

Äitini kuoli kun olin 28v. Vaikka suren sitä vieläkin, luulenpa että en olisi koskaan perustanut perhettä jos hän olisi elänyt. Isän kuollessa olin nelikymppinen. Kyllähän siinä jotenkin aina tavatessa lonksahti siihen lapsen tilaan vaikka oli jo itsekin perheellinen.

Enpä osaa sanoa, millainen suhde minulla olisi vanhempiini jos he vielä eläisivät. Mutta luulenpa, että lapsi-vanhempi -suhde pysyy aina. Vanhemmat vapauttavat lapsensa elämään itsenäisinä aikuisina kuolemalla ajoissa pois. Kuulostaa ehkä karulta, mutta näin uskon olevan. Kai minunkin pitäisi poistua näyttämöltä että lapseni vapautuisivat...

suurimman osan aikaa äitini äiti. Isääni en ole ollut yhteydessä vuosikausiin. Vieraannuttu ollaan. Äitini näin justiin viikonloppuna. Hänen touhujaan seuraan kuin sivullisena. En oikein osaa olla. Olisi kyllä hienoa jos olisi läheiset suhteet omiin vanhempiin. Minulla on hyvät suhteet omiin lapsiini ja toivonkin että he voisivat aina olla kanssani juuri sellaisia kuin ovat. Minulle rakkaita, toivottuja ja tärkeitä ihmisiä.

kuoli kun olin pieni lapsi jä äitini on ollut aina kuin "viieleän etäinen isoäiti": luonto ja kirjat ovat kasvattaneet mieleni ja luontoni iättömäksi.
Äitikin on kuollut ja aikoja sitten.

Kun lukee näitä aloituksia aamutuimaan on ??:nä. Tämä oli jotenkin haastava jota moni ei ole edes tajunnut elämässään. Perhe ei anna muuttua, ei hyväksy jos kasvat ihmisenä. Tuntuu siltä että hämmästyy ja on surullinen että ajatteleeko minun isäni noin. Voiko sanoa noin pahasti, äitistäpuhumattakaan. Perheessä on lempilapset, heistä ei puhuta ja varsinkaan uskota minkään näköistä epäonnistumista elämässä. Jollekkin lapselle ne on aivan selviöt. Lapsia manipuloidaan, ken herää ajattelemaan aivan itse ken ei. Perinnön jaossa tulee viimeistään esille. Veri punnitaan.

Vaikka olen elänyt omaa elämääni ja he omaansa, juuri omien vanhempieni seurassa voin olla oma itseni ja tunnen olevani oma itseni. Ei ole tarvis esittää mitään. Tosin en kyllä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuisi tuntea olevansa joku muu kuin oma itsensä yleensä missään. On ollut pitkiä aikoja välillä, jolloin ei olla oltu edes yhteyksissä, mutta syynä on ollut se, että he nauttivat yhteisistä eläkepäivistään ja olivat hieman kaukana. Ja itsekin olin muuttanut toisiin maisemiin. He eivät koskaan ole arvostelleet eivätkä syyttäneet ketään mistään ainakaan niin, että se olisi tuntunut epäoikeudenmukaiselta. Heidän kanssaan voi keskustellakin aivan mistä tahansa.
Minusta he tuntuvat täyspäisiltä ihmisiltä vielä vanhuksinakin. Eivät ole dementoituneetkaan. Minusta se on jonkinlainen rikkaus, että ovat selvinneet noin pitkälle ja että minulla on vielä omatkin vanhemmat elossa.

ollut ainoa lapsi perheessä Äitini oli erittäin kovan auktoriteetin omaava ja me oltiin (isin) kanssa aina puolustamassa toisiamme (hirmuäidiltä) Kauheeta, mutta totta.
Äiti horosk. kaksonen oli sitä todella niin hyvässä kuin PAHASSAKIN.
15v. aloin elää omaa elämääni ja hankkia omia mielipiteitä ja elämänkokemuksia:) Kotona asuin kylläkin.
Minun muutettuani omaan kotiini 23v ja perhettä saatuani, olin (uljas) aikuinen ja käänsin äitini ilkeät teot ympäri ja perustin itseeni "ilkeyskiintiön" ja koitan vieläkin polkea pahuutta jalkoihini.
Äiti kuoli 60v ja isi muutti omaan kotiin, muuttaakseen minun ja perheeni luokse parin vuoden kuluttua:) Isi (vaari) kuoli muutama vuosi sitten sydänkohtaukseen, kaipaan Häntä vieläkin NiiN PALJON, Rakas Isini...Nyt rupes itkettään..