Onkohan tämä nyt aihe jota asianomistajat eivät saa nostaa esille? Kuitenkaan tämä asia ei ole yhden ihmsen näkemys ja kokemus tästä vl koskettavasta teemasa. Tämä viesti on jonkinlainen ajatelmma omista ajatuksista monestakin aihetta sivunneesta keskustelusta. Tässä viestissä ei ole asianomistaji ja näin ollen tarinassa seikkailevia henkilöitä ei voida yksilöidä. Puhutaan siis vain asioita ei ihmisistä.
Kun puolisoitten näkemykset siitä mikä on uskovaiselle sopivaa eroavat toisistaan johtaa se väistämättä ristiriitoihin avioliitossa.
Vaikka - me uskovaisena emme halua ajattelu - ei kuitenkaan viimekädessä ole niin homogeeninen tapa ajatella ja ratkaista asioita käytännön tasolla kuin annetaan ymmärtää.
Yksi tälläisistä asioita joka varamasti itse kunkin kohdalla juontaa kasvatukseen on se mitä pyhänä sopii tai ei sovi tehdä. Aviopuolisoiden näkemykset saattavat vl sisäkin erota tässä suhteessa huomattavasti toisistaan.
Tässä kohdassa puhutaan myös odotuksista. Siitä kuinka toinen tuo esille omat odotukset ja toiveet siitä millainen toisen ihmisen pitäisi olla. Jos ja kun käytännönasioissa ajatukset eroavat voi pinnalle nousta se kitkerän karvas komentti - onko tuo mitään oikean uskovaisen touhua, oleko sinä oikesti enää uskomassa.
Ajatellaanko todella että uskovaisuus on siinä jos me jollain vl mittarilla mitataan ihmisen tekoja. Ihmisen tekojen pitää olla vl mukaisia jotta ihminen voi täytää tuon oikan uskovaisen mitan.
Voiko toinen ihminen vaatia toiselta ihmiseltä tekoja uskon merkiksi? Vai hetaanko näitä tekoja uskon merkeinä? Pitääkö avioliitossa toisen sieluntilaa jatkuvasti arvioida - oletko sinä oikein uskomassa kun teet noin tai näin.
Entä perheet joissa jossa aviopuolisot edustavat vl uskonkäsityksen ääripäitä? Törmäyksiltä tuskin voidaan välttyä? Onko vl uskovaisella oikeus "vaatia" toiselta samanlaista ajatusmailmaa? Vai edellytetäänkö molemilta osapuolista toinen toisensa kunnioitusta? Ja mitä sillä tarkoitetaan?
Entä jos toinen on vl kieltänyt ? (uskon kieltämisestä en puhu tässä kohdassa mitään). Täytyykö avioliitossa myös epäukoisen tahtoa kuinnioitaa?
Voidaanko toista ihmistä kiristää täyttämään tuo oikan uskovaisen mitta? (Huomatkaa kiristämiseen voidaan käytää parisuhteessa muitakin asioita kuin vain seksiä).
Kuka tuon oikean uskovaisen määrittelee? Yhteisökö?
Onko tässä kohdassa samasta asiasta kyse että jos puoliso ei pysy uskomassa se on uskovaiselle häpeä? (Yhtä lailla kuin lasten kohdalla moni ajattelee näin)
Onko toisella oikeus pyrkiä muuttamaan toista vasten toisen tahtoa? Vai pitääkö myös vl-uskovaisen hyväksyä se ettei toista voi muutaa vastoin toisen tahtoa vaan toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin toinen on?
Nalkuttamisesta voisin yleisellä tasolla todeta että se on täysin hyödytöntä. Yleensä se ei tuota juurikaan tuloksia mutta kylvää "pahaa ilmapiiriä" ympärilleen. Onko nalkuttaminen vain opittu tapa? (Huomatkaa tämä ei ole vain naisten ominaisuus)
Mitä siitä tilanteesta eteenpäin jossa tilanne ajautuu "pattiin"....
Toinen kypsyy täydelliseti siihen että häneltä odotetaan jatkuvasti täyttävän - oikean uskovaisen mitan - tavalla jota ei tunne omakseen?
Ja toinen jatkaa vain omalta puoleltaan sitä painostamista siihen oikean uskovaisen muottiin?
Edelleen tässä kohdassa täytyy palata niiden kysymysten äärelle kuka määrittää oikean uskon rajat ja miten?
Onko toisella puolisoista yksinoikeus määritää nuo rajat? Vai määritetäänkö ne yhteisössä?
Ja mitä sitten vaikka toinen osapuoli toteaisi ettei usko sillä vl-tavalla jolla puoliso uskoo? Onko tällä "uskovaisella" puolisolla oikeus taivutaa toista pakkoparannukseen? Tai osoitella toista sormella jatkuvasti tästä asiasta?
Oletteko ajatellett mihin nuo painostamiset ovat monessakin kohdassa johtaneet? Avioeroon joka sekin on kielletty puheenaihe täällä :)
Aina syytä löytyy molemmista. Kukaan ei ole koskaan syytön osapuoli näissä tilanteissa.
Onko oikean uskovaisen avioliiton mitta se että kupikin täytää tuon - oiekan uskovaisen mitan.
Jokainen voisi omalta puoleltaan myös selvittää mitä tuo käsite pitää sisällä. Esim. oikea uskovainen osallistuu ry:n työhön ja on ry:llä hyvämainen ihminen joka elämäntavat ovat vl mukaisia = vl-tapakultuurin noudattaminen. Mitä isekullekkin tuo oikea uskovainen käsite pitää sisällään...
Kun puolisoitten näkemykset siitä mikä on uskovaiselle sopivaa eroavat toisistaan johtaa se väistämättä ristiriitoihin avioliitossa.
Vaikka - me uskovaisena emme halua ajattelu - ei kuitenkaan viimekädessä ole niin homogeeninen tapa ajatella ja ratkaista asioita käytännön tasolla kuin annetaan ymmärtää.
Yksi tälläisistä asioita joka varamasti itse kunkin kohdalla juontaa kasvatukseen on se mitä pyhänä sopii tai ei sovi tehdä. Aviopuolisoiden näkemykset saattavat vl sisäkin erota tässä suhteessa huomattavasti toisistaan.
Tässä kohdassa puhutaan myös odotuksista. Siitä kuinka toinen tuo esille omat odotukset ja toiveet siitä millainen toisen ihmisen pitäisi olla. Jos ja kun käytännönasioissa ajatukset eroavat voi pinnalle nousta se kitkerän karvas komentti - onko tuo mitään oikean uskovaisen touhua, oleko sinä oikesti enää uskomassa.
Ajatellaanko todella että uskovaisuus on siinä jos me jollain vl mittarilla mitataan ihmisen tekoja. Ihmisen tekojen pitää olla vl mukaisia jotta ihminen voi täytää tuon oikan uskovaisen mitan.
Voiko toinen ihminen vaatia toiselta ihmiseltä tekoja uskon merkiksi? Vai hetaanko näitä tekoja uskon merkeinä? Pitääkö avioliitossa toisen sieluntilaa jatkuvasti arvioida - oletko sinä oikein uskomassa kun teet noin tai näin.
Entä perheet joissa jossa aviopuolisot edustavat vl uskonkäsityksen ääripäitä? Törmäyksiltä tuskin voidaan välttyä? Onko vl uskovaisella oikeus "vaatia" toiselta samanlaista ajatusmailmaa? Vai edellytetäänkö molemilta osapuolista toinen toisensa kunnioitusta? Ja mitä sillä tarkoitetaan?
Entä jos toinen on vl kieltänyt ? (uskon kieltämisestä en puhu tässä kohdassa mitään). Täytyykö avioliitossa myös epäukoisen tahtoa kuinnioitaa?
Voidaanko toista ihmistä kiristää täyttämään tuo oikan uskovaisen mitta? (Huomatkaa kiristämiseen voidaan käytää parisuhteessa muitakin asioita kuin vain seksiä).
Kuka tuon oikean uskovaisen määrittelee? Yhteisökö?
Onko tässä kohdassa samasta asiasta kyse että jos puoliso ei pysy uskomassa se on uskovaiselle häpeä? (Yhtä lailla kuin lasten kohdalla moni ajattelee näin)
Onko toisella oikeus pyrkiä muuttamaan toista vasten toisen tahtoa? Vai pitääkö myös vl-uskovaisen hyväksyä se ettei toista voi muutaa vastoin toisen tahtoa vaan toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin toinen on?
Nalkuttamisesta voisin yleisellä tasolla todeta että se on täysin hyödytöntä. Yleensä se ei tuota juurikaan tuloksia mutta kylvää "pahaa ilmapiiriä" ympärilleen. Onko nalkuttaminen vain opittu tapa? (Huomatkaa tämä ei ole vain naisten ominaisuus)
Mitä siitä tilanteesta eteenpäin jossa tilanne ajautuu "pattiin"....
Toinen kypsyy täydelliseti siihen että häneltä odotetaan jatkuvasti täyttävän - oikean uskovaisen mitan - tavalla jota ei tunne omakseen?
Ja toinen jatkaa vain omalta puoleltaan sitä painostamista siihen oikean uskovaisen muottiin?
Edelleen tässä kohdassa täytyy palata niiden kysymysten äärelle kuka määrittää oikean uskon rajat ja miten?
Onko toisella puolisoista yksinoikeus määritää nuo rajat? Vai määritetäänkö ne yhteisössä?
Ja mitä sitten vaikka toinen osapuoli toteaisi ettei usko sillä vl-tavalla jolla puoliso uskoo? Onko tällä "uskovaisella" puolisolla oikeus taivutaa toista pakkoparannukseen? Tai osoitella toista sormella jatkuvasti tästä asiasta?
Oletteko ajatellett mihin nuo painostamiset ovat monessakin kohdassa johtaneet? Avioeroon joka sekin on kielletty puheenaihe täällä :)
Aina syytä löytyy molemmista. Kukaan ei ole koskaan syytön osapuoli näissä tilanteissa.
Onko oikean uskovaisen avioliiton mitta se että kupikin täytää tuon - oiekan uskovaisen mitan.
Jokainen voisi omalta puoleltaan myös selvittää mitä tuo käsite pitää sisällä. Esim. oikea uskovainen osallistuu ry:n työhön ja on ry:llä hyvämainen ihminen joka elämäntavat ovat vl mukaisia = vl-tapakultuurin noudattaminen. Mitä isekullekkin tuo oikea uskovainen käsite pitää sisällään...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olipa pitkä sepustus...Kyllä parisuhteessa kun parisuhteessa pitäisi pelata tasa-arvoisuuden laki riippumatta uskosta. Parisuhde-oppaiden hyvät neuvot ovat tervettä lukemista kaikille. Ei uskon näköaloja voida vetää taisteluvälineeksi keskinäisessä kanssakäymisessä. Toki on hyvä pysähtyä miettimään ja kyselemään sielun tilaa välillä toiseltakin. Sitä kun saattaa huomaamatta sokaistua tekemään sellaista mikä ei uskovalle ole sopivaa. Ja muistakaa, että keskusteleminen on kaiken parasta lääkettä parisuhteen kiemuroissa. Ja muistakaa sekin, että toista ei voi muuttaa.
Ajattelet että on itsestään selvää että parisuhteessa pelaa tasa-arvoisuus perjaate uskosta riipumatta... Ja kuitenkaan tuo väite ei ole itsestään toteutuva väite joka toteutuu aivan itsestään.
Ajattelet myös ettei uskon näköaloja voida vetää taisteluvälineiksi ja kuitenkin näin saataa parisuhteessa käydä. NE voidaan vetään ja niitä vedetään taisteluvälineiksi. Sitähän minä juuri yritän kysä että millä "oikeudella" joku vetää ne taisteluvälineiksi parisuhteeseen. Onko ne välineitä joita voidaan ja saadaan käytää parisuhteessa. Ja vaikka totaisin kuinka tekopyästi että niitä ei saa käytää NIITÄ edelleen käyteään.
Ja ajttelisinkin että viestin pointti ei ollut yritää kiistää näitä asioita vaan yritää löytää keijoja tilanteeseen kun usko o n j o v e d e t t y sinne taistelukentälle lyömäaseeksi.
Tokihan voimme sanoa että anteeksianto kuitaa kaiken mutta viimekädessä on kuitenkin niin että asiat tulee puhua tässä kohdassa halki.
Keskustelu on toki paras lääke mutta entä jos toinen kieltäytyy keskustelemasta tai linnottautuu omaan ehdottomuuteen ja kieltäytyy edes yrittämästä nähdä asioita toisen kannalta.
On tekopyhää yritää väitää ettei jokaisessa meistä asuisi itsekyys tässä kohdassa.
Kun uskontoa käytetään vallan ja mielivallan välineenä parisuhteessa on ihan oikea kysymys?
Emme me sillä pääse tuosta tilanteesta mihinkään että vain toteamme ettei se saa olla vallan välineenä parisuhteessa.
Kukaan ei kysy enää lupaa siinä vaiheessa kun tilanne on ajautunut pattiin.
Kaikki eivät myöskään ole valmiita käytännön tasolla hyväksymään sitä että toista ei voi muutaa. Monikin hyväksyy sen näin sanatasolla mutta käytännön tasolla se ei näy elämässä mitenkään...
Sinä kierrät hvyin tämän asian sillä että sinä tuot itsestään selvyytenä asioita jotka eivät käytännön tasolla kuitenkaan toteudu ehkä lainkaan. Tätä ajatelua sanotaan myös idelismiksi ja mielestäni tässä kohdassa siihen ei ole varaa kun kuitenkin ajattelin että etsittäisiin niitä ideoita siihen millä näitä patiin ajautuneita tilanteita ratkaistaan.
Mielestäni ei ainakaan sillä että heittelemme idalistisia parisuhdemalleja ja toteamma hurskaasti että olisit tehnyt näin niin et olisi tuossa tilanteessa :)
Täältä voi lisää lukea tästä asiasta:
http://www.srk-oulu.net/index.php?p=puolison_kunnioittaminen_ja_pa
Hyvä kirjoitus, annan abloidit. Bergeronnette poisti aloituksen, jossa eräs avioliiton toinen osapuoli kertoi reilusti, millaista on reaalielämä lestadiolaisessa aviossa silloin, kun puolisoiden näkemykset poikkeavat uskonelämästä.
Se toinen puoliso ei vaan tajunnut, että elämäähän tämä vain on ja on pystyttävä hyväksymään erilaisuuttakin.
Avioeroja on liijankin kanssa vain siitä syystä, kun ei kestetä toisen erilaisuutta.
Myös lestadiolaisissa avioliitoissa voi olla erilaisuuden vuoksi ongelmia.
Siksipä olen korostanut omille lapsilleni, jotka eivät vielä ole menossa naimisiin, että on hirmu tärkeää seurustella kauan aikaa ja tutkia, pystyttekö tulemaan ja siedättekö sen toisen erilaisuutta.
Ei kannata mennä yhteen vain sen perusteella, että toinen on samaa uskoa, koska se on vain yksi osa elämän yhteensopivuuden kirjosta.
Erityisesti olen neuvonut jo ennakkoon, ettei ainakaan tupakoivaa kumppania pidä vaivoikseen ja riesakseen ottaa ja kyllä he sen tajuavatkin.
Tupakoivaa puolisoa on varmasti vaikeaa sietää sellaisen, joka ei itse polta.
Koska ainahan kumppanit vierekkäin kävelee suviseurakentällä ja kun sillä toisella se sätkä tai mikä nyt milloinkin leuan alla savuaa ja lemuaa, niin passiivisena tupakoivanahan siinä saa jatkuvasti olla.
Ennen oli hyvinkin tapana, että uskovainen meni ei uskovaisen kanssa naimisiin ja ei siinä näyttänyt hankaluuksia olevan.
Nykyään saarnamiehet korostaa puheissaan; on hyvin tärkeää katsoa aviopuolisoa omasta porukasta.
Liian usein mennään naimisiin vain sillä perusteella, että toinen on uskovainen, vaikka muuten olisi epäsopiva kaikin puolin.
Uskotaan sokeasti, että Jumala on tuon kötäleen mulle valinnut ja siihen on tyytyminen.
Avioliitossa on vaikeita aikoja. Anteeksianto ei lopeta perusongelmia, vaan ne putkahtaa aina uudestaan, siis samat riidat ja erimielisyydet tulee tavan takaa. Ei siis voi muuttua toisenlaiseksi tai sellaiseksi kuin toinen kumppani halauaisi.
Ongelmista pääsee vain eropaperit hakemalla, mutta koska ollaan lestadiolaisia, se ei ole hyväksyttävää, vaan se on kestetttävä, vaikka olisi kuinka vaikeaa.
Usko tarjoaa lääkkeeksi vbain anteeksiantoa kerta toisensa jälkeen, ei lopullista ratkaisua tai sovintoa.
Perheneuvoloissa voi tietysti käydä keskustelemassa ja jos kumpikin osapuoli haluaa tietynlaisia vapauksia, niin yhteiselämä sujuu.
Mutta jos tilanne on tämä, että sun on alettava oikeaksi uskovaiseksi, niin ei tule mittää.
Jos yrittää alkaa oikeaksi uskovaiseksi, niin ei siitä tule mittää. Siinä käypi niinku alkoholistin, että sortuu epänormaaliin tapaan elää uskovaista elämäntyyliä.
Puolisolla voi olla kovat odotukset kumppanistaan. Seurusteluaikana tietysti luvataan kaikkea hyvää ja kaunista aivankuten poliitikot vaalilupauksissaan ja kun sitten on päästy tavoitteisiin, elikkä vihillä, ei lupauksia pystytäkkään täyttämään.
Seurusteluaikana ei siis kannata luvata kuuta ja tähtiä, koska ei kuitenkaan voi niitä täyttää.
Jos seurustelukumppani tupakoi ja lupaa lopettaa, jos pääsee naimisiin, siihen ei pidä luottaa ensinkään.
Kun tarpeeksi kauan seurustelee, ei voi teeskennellä, vaan tulee väkisinkin ilmi ne kielteiset puolet, jolloin on hyvä miettiä kaksi kolmekkin kertaa, onko tuonki höplän kanssa viisasta mennä naimisiin.
Olen aina uskonut siihen, että kun on samanlainen luonne, tavat ja tottumukset ja epätavallinen usko, tulee kaikkein parhaiten toimeen.
Toiset väittää, että erilaisuus on rikkautta, mutta minä en tue tätä käsitystä.
Tärkeää on siis samankaltainen usko, mutta jos uskonelämä on itsellä vajavaista ja toisella lähes täydellistä, niin matkanteko on yhtyä rymyämistä.
Mutta mikäs oikea uskovainen kumppani se sellainen on, joka koko ajan vikoo sitä ontuvaa kumppaniaan ja sättii, et ku sä oot tollanen omituinen rääpäle, et näyttelet uskovaista, mut et sisimmäs sellaista kuiteskaa oo.
Kerran oli isät ja äitit leirillä keskustelu, jossa sai sanoa puolisostaan hyvät ja huonot puolet.
Kyllä siitä sukiutui hauska keskustelu.
Olipa siellä sellainen minun mielestä täydellinen aviopari, joilla ei ollut mitään muutaq sanottavaa kuin, että me ei olla koskaan riidelty ja eikä meillä ole koskaa mitään erimielisyyttä.
Siinä oli vaan käynyt niin, että kaikki asiat oli lonksahtaneet kohdalleen, mitä monella muulla parilla ei ollut käynyt.
Sitten joku kademielellä sanoi, et onpa teillä harmaata, kun ei ksokaa tarvi "tapella". Sehän tekee hyvää, kun sais joskus oikein kunnolla "pölistellä".
todellakin kirjoitin kieli keskellä suuta ja pyrin siihen että karsisin kaikenlaiset hekilökohtaisuudet...
Kirjoituksesi oli kertakaikkiaan loistava kiitos! Juuri tälläisiä ajatelmi jossa avattaisiin niitä käytännön näköaloja tähän asiaan toivoinkin...
"Mutta mikäs oikea uskovainen kumppani se sellainen on, joka koko ajan vikoo sitä ontuvaa kumppaniaan ja sättii, et ku sä oot tollanen omituinen rääpäle, et näyttelet uskovaista, mut et sisimmäs sellaista kuiteskaa oo."
Tämä ksymys tulisi jokaisen esitää itselleen. Ja tähän kysymykseen sisältyy pitkälti ainakin minun ajatukseni siitä millainen uskovaisen tulisi olla?
Hyvä kirjoitus ja antaa miettimistä asioista niin uskon kuin lestadiolaisuuden kannalta. Tekstistäsi tulee esiin asioita tavalla joka saa minut miettämään mikä ero on uskolla ja Jumalan ja Jeesuksen tahdon teidolla mutta en ota sitä esiin koska useimmat tietävät käikki käskyt, hekin jotka niitä jatkuvasti rikkovat.
raadollinen ja omaa kaikki lankeamisen mahdollisuudet.
tuo toteamus pitäisi olla jokaiselle jokseenkin itsestään selvä eikä anna eväitä näiden pattitilanteitten ratkaisemiseksi.