Mikähän minussa on vikana? Olen lukenut näitä juttuja "odotuksen onnesta" ja "isyyden onnesta" jne.
Miksi minä en ole tuntenut mitään sen kummempaa onnentunneta tai mahtavia fiiliksiä? En ensimmäisen enkä toisenkaan lapsen aikana. Oikeastaan odotusaikoina tunsin vain huolta että miten kaikki menee.
Olin myös synnytyksissä mukana, mutta nekään ei olleet mitään ihme kokemuksia minulle. Toinen lapsi syntyi vielä leikkauksella, minä vain vitsailin vaimon vieressä että kohta veri lentää.
En siis ole tuntenut mitään erikoisempia "huippufiiliksiä".
En silti ajattele lapsia itsestäänselvyytenä. Ajattelen pikemminkin niinpäin, että mitä me ollaan tehty että ollaan saatu terveet lapset.
Olenko liian järkiperäinen?
Joo ja eipä meikäläinen paljon muutenkaan osallistu lastenhoitoon, enää nykyään varsinkaan. Ensimmäistä lastamme hoidin melko paljonkin.
Olenko tunnevammainen vai maanläheinen realisti? Syntymä ja vanhemmuushan kuitenkin ovat maailman luonnollisin asia.
Miksi minä en ole tuntenut mitään sen kummempaa onnentunneta tai mahtavia fiiliksiä? En ensimmäisen enkä toisenkaan lapsen aikana. Oikeastaan odotusaikoina tunsin vain huolta että miten kaikki menee.
Olin myös synnytyksissä mukana, mutta nekään ei olleet mitään ihme kokemuksia minulle. Toinen lapsi syntyi vielä leikkauksella, minä vain vitsailin vaimon vieressä että kohta veri lentää.
En siis ole tuntenut mitään erikoisempia "huippufiiliksiä".
En silti ajattele lapsia itsestäänselvyytenä. Ajattelen pikemminkin niinpäin, että mitä me ollaan tehty että ollaan saatu terveet lapset.
Olenko liian järkiperäinen?
Joo ja eipä meikäläinen paljon muutenkaan osallistu lastenhoitoon, enää nykyään varsinkaan. Ensimmäistä lastamme hoidin melko paljonkin.
Olenko tunnevammainen vai maanläheinen realisti? Syntymä ja vanhemmuushan kuitenkin ovat maailman luonnollisin asia.
Vastaukset 38
Vanhimmat
mauton törppö, (onneksi ei tunneta)
Todella mautonta vitsailla verien lentämisillä synnytyksen yhteydessä.
Ja idioottihan sä olet kun et lapsiasi hoida, omaa oksaasi sahaat, vanhempana sitten huomaat.
Itse olet mauton ja hajuton, helvetin TYLSÄ ihminen. Totta ihmeessä synnytyksessä saa vitsailla, mikäs sen parempi tunnelman keventäjä. Jännitystä voi purkaa monella tapaa. Meitä ihmisiä on katsos moneen junaan, itse taidat kuulua siihen tasaisen harmaan väriseen. Pthyi, onneksi ei tunneta.
... aikuinen. Mielestäni moinen vitsi olisi varsin lapsellinen, mutta jokaisella pariskunnalla on tietysti omanlainen huumorintaju.
Nyt on omalaatuinenkin tuo huumorintaju. Vaimoni ymmärtää minua ja melkein sainkin hänet silloin naurahtamaan(kun käännetään asia päälaelta vielä kerran ympäri) jotkut ymmärtää toiset ei?
No minkäpä sitä itselleen mahtaa...
Niin kuin arvasinkin.
...ihan aikuinen. Ja mikäs tekee ihmisestä aikuisen? Ei ainakaan se huumorintaju. Älöttää tylsät pakko "aikuiset", elämähän on niin pirun vakavaa aikaa...
Mikset lapsiasi hoida? Nehän ovat SINUN lapsiasi ja sinun tärkein tehtäväsi isänä on hoitaa heitä.
Taidat katua viimeistään, kun lapset ovat aikuisia. Lasten hoidettavana olo on niin lyhyt aika, kohta ne ovat aikuisia. Haluatko menettää sen ajan vanhemmuudestasi? Paljosta tulet jäämään paitsi.
Epäilen kuitenkin että olet provo.
Ikävä kyllä.
Minun isäni, eikä minun ukkinikaan hoitanut lapsia. Sukuvika kenties?
Minä olen perheessä vain se auktoriteetti. Taidan olla vanhanaikainen vaikka olen vielä melko nuori.
Arkeen en siis juurikaan osallistu. Vain jos tulee jotain isompia asioita niin puutun peliin ja ikävä kyllä en taida olla mikään mukava isä. Mietin sitä usein itsekkin että olen liian ankara.
Mieleeni tulee itsestäni hyvin usein ukki vainaani. Olen samalla lailla ankara enkä siedä kovin paljoa lapsilta. Mutta toisaalta minulla on taas hyvät muistot ukistani, paremmat kuin omasta isästäni joka ei ollut niin ankara. Minulla oli aina lapsena turvallinen olo ukin ja mummon luona. Ukki tiesi aina mitä tehdään ja miten tehdään! Itse olen samanlainen.
Rakastan perhettäni, jos sitä sanaa nyt voidaan käyttää.
Sama juttu sanan "onnellinen" kanssa, tuskin olen monestikkaan jos koskaan elämässäni ollut onnellinen. Tyytyväinen kyllä.
Kun lapseni ovat aikuisia olen itse vasta reilu 40 vuotias. Mutta sitten saan tietysti huonoudestani kärsiä.
Olen itse ehkä kovasta elämästäni johtuen kova myös perheelleni.
Laitoit tuossa argumentin että "sinun tärkein tehtäväsi isänä on hoitaa heitä"
Minun mielestäni ei ole noin. Minun katsomukseeni kuuluu että minun tärkein tehtäväni on suojella heitä. Äidin tärkein tehtävä on hoitaa heitä.
Voit olla oikeassa että joskus kadun. No niin se sitten menee.
Sillä moni ei kykene edes siihen! Jos vaimosi on tyytyväinen ja luulisi olevankin niin turhaan huolehdit. Jos ei ole hoitaja tyyppiä niin ei ole. Miehillä ei ole ennenvanhaan ollutkaan tapana varsinaiseen hoitoon osallistua. Eiköhän se ole aika uusi juttu et isät jakaa senkin osuuden nykyään.
Itse tunnustan etten myöskään siedä kauaa lapsia, väsyn hyvin nopeesti niihin. Tiesin sen jo nuorena ja siksi päätin etten tee koskaan lapsia. Ei meidänkään suvussa miehet ole lapsia hoitaneet, ei edes olleet kiinnostuneita elättämäänkään. Kaikki on jäänyt naisten kontolle pääasiallisesti. Elän pitkäaikaisessa parisuhteessa eikä miehenikään ole lapsista kiinnostunut. Omasta puolestani voin ainakin sanoo olevani onnellinen. On omaa aikaa ja saamme toteuttaa lapsuudenhaaveita vapaasti.
On niin montaa eri tapaa elää, ei tarvi välttämättä elää samoinkaan kuin edellinen sukupolvi. Edelliseen sukupolven huonoja malleja voi itse muutta paremmiksi, miksi toistaa niitä? Itse tiedostat mikä ei ole ollut hyvää niin älä anna saman jatkua kauttasi seuraavaan sukupolveen. Pehmennä auktoriteettiasi niin sekin on jo paljon.
Hoitamisella tarkoittanet fyysisistä tarpeista huolehtimista (ruoka, vaatteet, puhtaus jne)?
Mitä tarkoitat suojelulla?
Itse ajattelisin että vanhemman (isän JA äidin) tärkein tehtävä on olla läsnä, aikuisena ihmisenä, lapsen elämässä. Lapsi tarvitsee sekä fyysistä että henkistä huolenpitoa, mutta myös aikuisen mallia, turvaa, peiliä mielipiteille, kuria, rajoja, rakkautta, tunnetta siitä että on tärkeä.
Pelkkä "leivän tuominen pöytään" pitää tietysti perheen kasassa ja poissa sossusta, mutta kyllä lapsi tarvitsee enemmän, myös isältä. Se miten "hoitamisen" jaatte äidin kanssa, on oma asianne. Pääasia että olette pariskuntana työnjakoon tyytyväisiä.
Kirjoituksestasi jää kuva, ettet oikein ole löytänyt itseäsi isänä, tai että et ole täysin tyytyväinen itseesi. Jos roolisi kotona on lähinnä jyrähtää silloin jos lapset riehuvat, jäät kyllä varsin etäiseksi lapsillesi.
Annat kuitenkin ymmärtää, että ukkisi on jättänyt sinulle hyvät muistot, ja itse muistutat häntä. Sanot että hän tiesi aina mitä ja miten tehdään, ja että olet samanlainen. Toivottavasti tämä tarkoittaa myös konkreettista tekemistä lasten kanssa, eikä vain sohvalta määräilyä?
Sanoisin että yksi isän mukavimpia tehtäviä onkin juuri se, että voi tehdä kaikkea lasten kanssa (äidin tekemisiä varsin usein kun rajoittaa se lasten ja kodin "hoitaminen"). Enkä tarkoita tällä nyt sitä, että vain leikitään lasten leikkejä. Lapset voi ottaa mukaan kaikennäköiseen tekemiseen mikä itseäkin todella kiinnostaa (tietysti ikätaso huomioon ottaen). Mikä muu saakaan lapsen tuntemaan itsensä arvokkaaksi kuin se, että aikuinen ottaa mukaan omiin juttuihinsa. Ja jos tällainen ei tunnu luonnistuvan, nykyisin löytyy myös paljon kaikenlaista ohjattua isä-lapsi toimintaa, jonka kautta voi sada aivan uudenlaisen yhteyden lapsiinsa.
Jos itse ajattelet, että tarvitset muutosta, ei muuta kuin tuumasta toimeen. Eihän sinun tarvitse toistaa vanhoja malleja.
Vanhempien tärkein tehtävä on yhdessä huolehtia lapsista. Vanhemmat myös yhdessä ovat auktoriteetti lapsilleen, eli perheen päitä - et sinä yksin.
Koetahan nyt ryhdistäytyä. Mieti, voitko kutsua itseäsi isäksi, jos et kerran ole arjassa mukana, kuten muu perhe.
Ei sinun täydy tehdä, kuten oma isäsi. Isä lapsen huoltajana on kuitenkin aina enemmän kuin pelkkä paljon poissaoleva auktoriteetti.
Itse jäin vuodeksi koti-isäksi, kun vaimon äitiysloma päättyi. Voin sanoa, että en tietäisi lapsestani, nykyiseen verrattuna, paljon mitään, ellen olisi häntä päivät kotona hoitanut. Muuten siinä jää vain helposti melko etäiseksi lapselle, jos vain äiti on se päävanhempi.
Kuin omilleen aikoinaan. Isovanhemmillahan ei ole enään päävastuuta joten siinä voi hellittääkkin välillä.
Älä turputa noita omia juttujasi sillä ne eivät kolahda kaikkiin ihmisiin. Oletko niin tymä ettet tajua ettei kaikista ihmisistä ole lasten leikittäjiin?
Hän voi olla siltikin hyvä isä vaikkei "leikitä" kuin tarhassa tarhan täti lapsia. Suojelulla hän tarkoittaa että elättää ja huolehtii perheestään niin hyvin kuin kykenee. Ole sinä vaan hiljaa ja hoida oma perheesi mikä lie onkin. Varmaankin yksinhuoltaja perhe.
Kerro esimerkkejä minkälainen sinun lastesi isä oikein on ja arvostele sitten vasta muita! Niin minkälainen oma isäsi olikaan?
Sellainen etäinen isä, joka vaan tuo leivän pöytään ja välillä komentelee sohvalta, helposti etääntyy myös vaimostaan.
Jos vaimo viettää paljon lasten kanssa aikaa ja tekee heidän kanssaan arkiasiat ja isä hoitaa työssäkäynnin, erkautuvat puolisoiden maailmat vähitellen toisistaan. Isällä on työ- ja harrastusjutut kun lapsilla ja äidillä on enemmän yhteistä kokemuspohjaa. Silloin helposti voi käydä niin, että perheen aikuisilla ei olekaan mitään yhteistä jaettavaa. Eli päädytään eroon. Siinä isä häviää takuuvarmasti.
Ennen oli vahvempi paine pysyä yhdessä, vaikka parisuhde ei toiminutkaan. Nykyään on yleistä ja sallittua erota jos suhde ei toimi.
Sanoin nimenomaan että lasten kanssa voi tehdä muutakin kuin leikkiä, tai hoitaa. Mutta taitaa olla ongelmaa luetun ymmärtämisessä... kun ei tuo kirjoittaminenkaan onnistu.
En ole yksinhuoltaja, ja isänä esim. korjaan ja huollan polkupyörät yhdessä lasten kanssa, lapsi kelpaa vallan hyvin vaikka ojentelemaan sopivaa työkalua. Tykkäävät myös auton pesusta varsinkin painepesurilla. Jos laitan ruuan, vanhin auttaa usein salaatinteossa ja pienimmät kattavat pöydän. Oma isäni käytti minua rakennushommissa hanslankarina jo pikkunaperosta. Siinä sivussa kun tunsi itsensä tärkeäksi apuriksi, oppi myös miten työkaluja käytettiin.
Että se siitä "leikityksestä".
Kovasti vetoat, että ukkisi ja isäsi olivat samanlaisia - etäisiä. Haluatko todella olla kuten he, haluatko jatkaa ketjua muuttumattomana eteenpäin?
"Olen itse ehkä kovasta elämästäni johtuen kova myös perheelleni."
Haluatko antaa lapsillesi samanlaisen (kovan) pohjan kuin mitä itse sait?
Elämme nyt täysin erilaisessa maailmassa kuin mitä vanhempiemme ja isovanhempiemme aikana. Siksi pitää miettiä nykyajan vaatimuksia ja miten osaisi toimia lasten kannalta parhaiten ja antaa heille mallin nykyiseen yhteiskuntaan sopivaksi. Vanhat toimintamallit eivät kovin hyvin toimi enää nykymaailmassa.
Isovanhemmat ovat myös aina eri tilanteessa suhteessa lapseen kuin vanhemmat. Lapsi on isovanhempien kanssa vain lyhyen ajan kerrallaan. Sen ajan pystyy pitämään kulissia hyvin yllä ja esittämään mukavampaa kuin on. Ja kun varsinainen kasvatusvastuu ja kaikki ikävät hommat ovat vanhempien kontolla, jää lapselle epärealistinen kuva isovanhemmista.
"Minun katsomukseeni kuuluu että minun tärkein tehtäväni on suojella heitä."
Tämä todella mietityttää. Miltä ihmeeltä suojelet? Vaikuttaa vähän luolamies-ajan ajattelulta. Minun mielestäni tärkeintä on olla läsnä lapsilleen, tehdä monenlaisia juttuja lastensa kanssa (leikkiä, pelata, ottaa mukaan arjen töihin...) ja näin opettaa ja siirtää lapselle toimivia menettelytapoja.
Loppuun vielä, että on toki monenlaisia tapoja olla isä. Ja monella tyylillä voi kasvattaa ihan menestyviä, onnellisia ja yhteiskuntakelpoisia lapsia. Itse olen kuitenkin pyrkinyt miettimään, mitä omassa taustassa on hyvää ja mikä huonoa. Sitten koitan vaihtelevalla menestyksellä suosia niitä kotoa opittuja mielestäni hyviä juttuja.
Että olen kyllä hyvin tietoinen lasteni tekemisistä. Kysyn joka päivä ja vaimo kertoo itsekkin mitä juttuja ovat tehneet tai mitä on sattunut. Ja kyllähän siinä työpäivän aikana kerkiää paljon tapahtuakkin.
Hyvä että olet edes vähän kiinnostunut päivän tapahtumista, mutta voin taata, että lapsilta ja vaimolta kyselemällä et kyllä voi kokea lähellekään niin paljon kuin isät yleensä.
Lapsistasi voit parheiten oppia vain olemalla läsnä, näkemällä itse ne tapahtumat.
Isänäolo (=läsnäolo lasten touhuissa sekä kehityksessä) on mahtava etuoikeus: Lapsettomat eivät voi sitä ihmettä kokea. Siinä muodostuu lapseen sellainen side, että lapsi vielä vanhempanakin haluaa luottaa vanhempaansa. En käsitä, mikset halua tuota etuoikeuttasi (ja samalla velvollisuuttasi) käyttää. Pelkäätkö jotain? Kokeile vaikka miltä tuntuu olla läsnä oman lapsen jokapäiväisessä elämässä. Ei se vaikeaa perheenä olo vaikeaa ole, varsinkin kun sitä on kerran halunnutkin.
Itse voin rehellisesti sanoa, että elämäni paras vuosi oli se, kun olin lapsen kanssa päivät kotona ja katselin kuinka poikani oppi kävelemään minuun tukeutuen, puhumaankin ja kehittyi siinä päivä päivältä. Ensiaskeleet olisivat jääneet minulta näkemättä, ellen olisi silloin hänen päiväunilta herättyään ollut paikalla, vaan töissä harrastuksissa tms.
En minä mitään pelkää.
Jotenkin nuo jutut vaan ovat mulle sellainen itsestäänselvyys, vaikka niin ei saisi kai olla ainakaan tänäpäivänä. Isiltä odotetaan niin paljon. Itse en kaikkea voi tehdä enkä jaksa tehdä. Monesti on hermot kireällä ja fyysisen työn tekijä muutenkin naatti.
että jossakin määrin olet "tunnevammainen".
etkö uskalla antaa itsellesi lupaa rakastaa ja näyttää tunteitasi? saatat todellakin joutua joskus katumaan jos et asialle mitään tee. sinusta saattaa tulla ihan hyväkin isä (ja varmaan oletkin) siitä huolimatta. mutta voi olla niin että lapset eivät tunne rakkautta sinua kohtaan sitten aikuisina. tuntevat niinkuin sinä.
vietä aikaa lastesi kanssa ja "uskalla" rakastaa. koskettele ja pusuttele lapsiasi. koita löytää itsestäsi ne puolet koska ne ovat siellä sisälläsi ihan 100% varmasti.
Älähän nyt liikaa ala tuomitseen ja syytteleen. Itse en lapsena, teini- iästä puhumattakaan tykännyt mistään vanhempien pusuttelusta ja koskettelusta, yököttävää. Eiköhän ne kuulu parisuhteeseen. Rakkautta js välittämistä voi ilman älytöntä, fyysisten tunteiden näyttämistäkin osoittaa.
Täydellisiä isiä ja äitejä ei varmasti löydy mistään ja lapsetkin ovat erilaisia persoonia. Toiset tykkää fyysisestä läheisyydestä enemmän ja toiset vähemmän.
Johan sekin on jo paljon jos elättää ja huolehtii perheestään ja kaikilla ei ole hoitoviettiä, ei minullakaan vaikka olen nainen kuten edellä just mainitsin.
Helppoo määritellä joksikin tunnevammaiseksi kaikki kun ei ymmärrä että meitä on erilaisiakin ihmisiä. Ei kaikki ole samasta puusta veistettyjä eikä tarvitse ollakkaan. Outoo on se jos jokaisen pitäisi väkisin muuttaa persoonaansa joksikin muuksi.
Et ole outo, olet vain toisenlainen isä. Kuka sanoo, millainen isän pitäisi olla.
Minulla on aikuiset pojat, eikä mieheni koskaan ollut heistä lapsena kovinkaan kiinnostunut. Ei hän pahakaan ollut, eikä lyönyt koskaan. Häneltä ei luonnista hoivaaminen eikä sylittely.
Hän on samanlainen edelleen omia lapsenlapsiaan kohtaan.
Hän kyllä juttelee heidän kanssaan, silloin kun lapset sitä haluavat, mutta ei hänellä ole mitään erityisiä vaari-fiiliksiä.
Muuten hän on vastuuntuntoinen ja rakastaa lapsiaan ja näiden lapsia.
Hänelle ei vaan sovi sentimentaalinen hempeily, koska on järkimies.
Miehen malleja ja toiminta tapoja on monen laisia. Sinun tyylilläsi toimi 90% perheen isistä vielä kuusikymmentä luvullakin. Sitä ennen lasten hoito ja kasvatus oli lähes 100% naisten hommaa, johon miehet eivät osallistuneet kuin siinä vaiheessa kun rankaisijaa tarvittiin. Oliko oma isäsi tälläinen vanhakantainen patriarkka?
Sinuna ottaisin kuitenkin huomioon muutaman seikan. Jos tyttölapset eivät saa isältään tarpeeksi kannustusta ja positiivista palautetta itsestään, he lähtevät hakemaan sitä muilta miehiltä. Hellyyden ja hyväksynnän kipeä murrosikäinen tyttö on erittäin helppo hyväksikäytettävä! Hyväksynnän puute aiheuttaa lapsissa myös masennusta, ylisuoriutumista (yritetään yhä hienompiin saavutuksiin, jotta vanhemmat huomaisivat) ja epätoivottua käytöstä, jolla huomiota haetaan.
Kun vielä muistat, että lapset mittaavat rakkauttasi sinun yksin heihin käyttämällä ajalla, olet selvillä vesillä. Anna jokaiselle lapsellesi hetki aikaa (min. 10-20 min päivässä), jolloin kuuntelet mitä lapsillasi on sanottavaa ja puuhailet heidän kanssaan. Kehu aiheesta ja muista sanoa tyttöjäsi kauniiksi ja poikiasi komeiksi.
Antamalla lapsillesi aikaasi osoitat, että he ovat aikasi arvoisia ja että rakastat heitä.
HAHHHAHHHAHHAHA... sen verran mä annan bussikuskillekin......
Suurimmassa osassa Suomalaisia perheitä lapsi ei saa edes tuota 20 minuuttia jakamatonta aikaa vanhemmiltaan.
Tarkoitin tällä ajalla aikaa jossa seuraavat kriteerit täyttyvät:
1. Lapsi on kahdestaan vanhemman kanssa
2. Lapsi päättää mitä yhdessä tehdään
3. Aikuinen ei ajattele omia asioita vaan keskittyy lapseen
4. Muut lapset tai toinen vanhempi eivät käy vähän väliä häiritsemässä
5. Aikuinen ei vastaa esim. puhelimeen
Homma ei toimi, jos pienempi sisarus on isomman lapsen ja vanhemman välissä, aikuinen ei keskity lapseen tai aikuinen määrää mitä tehdään. Täyttyvätkö nuo kriteerit teillä? Kolmen lapsen perheessa kummankin vanhemman pitäisi pystyä irrottamaan 2 tuntia päivästä lasten kohtaamiseen.
Olen ns. isätön tyttölapsi ja koskaan en ole hakenut hyväksyntää tai isähahmoo miehistä. Ylisuorittamistakaan en ole koskaan havainnut itsessäni. Kriittinen kyllä olen ollut miehiä kohtaan ja kesti aikansa kunnes löysin sellaisen jonka kelpuutin miehekseni sillä mitään päävikaista en huoli vaikka ilman saisi.
Kannatti odottaa sitä oikeaa sillä kaikki kakskymppisenä vähän yli tai ali ovat jo eronneet. Olin 24v kunnes löysin oikean ihmisen rinnalleni ja sitä on kestänyt yli 20v ja tulee kestään lopun ikää. Olin ronkeli ja vanhaksipiiaksikin jo haukuttiin kun kaikilla oli perhe ja kakarat ennen minua.
Mikä hyväksynnän puute se on jos tuo elannon ja läsnäolonsa perheeseen puuttumatta joka helvetin pilkkuun? Joka perheessä voi olla omat roolijakonsa niin että äiti hoitaa lähihoitajana mitättömät jutut ja isä hoitaa vähän isommat kaukaisemmat asiat.
Mitä sillä on väliä mitä kukin hoitaa kunhan kaikki tekee sen mihinkä parhaiten kykenee. Täydellinen avioparihan täydentää toinen toistensa puutteita erittäin hyvin. Kaikkihan me ei voida millään ilveellä olla parhaita kaikessa vaan aina tarvitaan kumppanin apuja.
Kykenetkö itsekkään omia neuvojasi toteuttaan? Tuskimpa! Kehu vaikka naapurit valittaa et meidän puuha Petteri sitten osaakin rikkoo joka paikan tai kehu kauniiksi tytärtä vaikka peilistä näkyisi hevosen naama pahimmillaan. Tämmöinenkö valheellinen kasvatus saa aikaan tasapainoisia aikuisia? Onko se pakko kehuminen rakkautta ja tietyn minuutti määräisenä pelastat kakarasi joltain hyväksikäyttäjältä?
Taidat olla itse toivoton tapaus joka ei osaa kasvattaa vaan luo jotain ihme malleja amerikkalaisista sarjoista luullakseni.
Olen isätön tyttö ja koskaan en ole hyväksikäytettynä ollut. Ikinä ei ole ollut pahoinpitelevää miestä (eikä edes tule) Olen myöskin älykäs etten ole koskaan joutunut narsistienkaan kynsiin. Äitini oli itsenäinen ihminen ja minusta kasvoi samanlainen. En vaihtele kumppaneita sillä olen yli 20v elänyt saman miehen kanssa onnellisesti.
Siis teoriasi ei pidä paikkaansa laisinkaan.
Ymmärtänet varmaan tilastollisen todennäköisyyden idean. Tutkimusten mukaan isän laiminlyömillä lapsilla on enemmän ongelmia, kuin isän tukemilla lapsilla. Siis keskimäärin. Aina on poikkeuksia suuntaan jos toiseen, mutta suurissa joukoissa homma menee näin.
Täysi isättömyys voi olla vähemmän traumatisoivaa, kuin se, että isähahmo painaa itsetuntoa alas.
Lapsesta löytyy kyllä kehumisen aihetta, jos vanhempi vaan päätänsä vähänkään on valmis käyttämään. Suomessa lapsia kehutaan erittäin vähän, ja lapset saavat ison osan huomiosta negatiivisten asioiden vuoksi. Pikkulapsi kyllä oppiin nopeasti mistä narusta kannattaa vetää että isi tai äiti huomaa.
Onko sekin tullut mieleesi, mitä yllä sanoin?
Niin täydellistä lapsuutta ei ole kenelläkään jotta se kompensoi aikuisiän ongelmat pois kokonaan. Mitäs tähän väittämään sanot?
Mielestäni oli lapsuus sitä tai tätä niin aina löytyy ongelmakohtia! Sehän on helppoo syyttää vanhempiaan kaikesta ja antaa niinkuin vastuun omilta harteilta pois. Kaikki vitun viat voi laittaa vanhempien tiliin jos kerran niin haluuaa. Onko se syy elää vastuuntunnottomasti jos vanhemmat olivat sitä mitä olivat?
Suomessa on nykyään vapaa kasvatus jossa vanhempia ei näy ollenkaan. Ei kumpaakaan, ei edes hoivaviettistä äitiä joka on lapset pääasiassa halunnut edes kysymättä miehen mielipidettä välttämättä.
Kuinka moni nainen todella tutkii tarkkaan haluaako mies lapsia todellisuudessa, vaiko tekee vain omien halujensa mukaisesti? Vie sinä minä vikisen, niin että ei edes anneta miehelle jos ei ole kakaranteko haluinen.
Huomaan että moni mies olisi jäänyt ennemmin lapsettomaksi kuin ainaiseen liekaan ja ämmänsä kiristettäväksi. Kamalia on naiset jotka pakottaa kaikista isiä väkisin vaikkei olisi valmiita siihen. Siis vielä parikymppisistä pojista tehdään väkisin isiä vaikkei halua siihen hommaan. Kuinka tytöillä voi olla noin raakaa pakottaminen ja ehkäisynkin vielä jättävät pois ihan tahallaan.
Pikkusen liikaa noita neuvoja ja näkemyksiä.
Kiitos kaikille posittivisesti kirjottaneille.
Kiitos myös kritiikkiä antaneille, mutta jotenkin tuntuu että kriitikot missasivat kirjoituksestani sisällön.
Jokatapauksessa mukava tietää että on muitakin samanlaisia ihmisiä jotka eivät jaksa pöryyttää esim. pikkuautoilla tunnista toiseen kuten nämä palstan super-isät.
Meikäläinen on vaan tämmönen tavan tallaaja, että kun töissä käy päivän olemassa ja lisäksi tekee kotona vielä miestenhommat iltasin ja viikonloppuisin, niin ei läheskään joka päivä jaksa/viitsi kontata tuolla lattialla ja tuupata pikkuautoa.
Ymmärrän hyvin koska itsekkin teen monia miesten hommia isossa omakotitalossa ja miehenikikin pitää saada levätä sillä kun ikää tulee niin ei enään riitäkkään lyhyet yöunet. Itse olen tarvinnut aina yhdeksän tunnin yöunet vähintään etten suoranaisesti "tapa" jotakuta. Mieheni mainosti aikanaan kuinka vähällä unilla tulee toimeen mutta vanhemmiten ei enään onnistukkaan.
Oletko koskaan tosiasiassa todellakaan halunnut kakaroita? Onko se lapsenteko ollut omassa päätettävissäsi vaiko olet antanut naisesi päättää puolestasi? Sillä vähän tuntuu että olisit ollut onnellisempi lapsettomana kuin "pakko isänä".
Suhtaudun posiitivisesti sinuun koska en ole itsekkään kiinnostunut penskoista mutta jos et tykkää niin miksi et voi sanoo vaimollesi ettei lapsia? Oletko samanlainen kuin minäkin että haluat istua tietokoneella ja olla ihan omassa rauhassasi ilman häiriötekijöitä?
Tuntuu vähän ettei vaimokaan ole sitä mitä haluat kun sanoit olevasi tyytyväinen muttet onnellinen. Mutta oma syysi jos annat vaimon vaan tehdä lisää perhettä sivuuttaen itsesi kokonaan syrjään. Olet vaan joku auktoriteetti eikä se tyydytä sinua vaan ihmetyttää. Onko sinulla vaimosi kanssa jokin yhteys kadonnut kokonaan? Ymmärrän että olet omanlaisesi persoona mutta miksi annat naisten kusettaa?
Miksi naisesi tekee lapsia lisää vaikket jaksa älyttömiin? Onhan se "lapsenteko" varmasti omissasikin käsissä lopettaa ettei mene liiallisuuksiin, siihen ettei voimavarat enään riitä.
Aikuisen kannaltahan useimmat lasten jutut ovat sinällään todella tylsiä ja kyllästyttävän yksinkertaisia.
Mutta ainakin itsellä mielenkiinnon leikkeihin tuo sen pikkuisen ihmisen maailman tarkkailu. Sen miten lapsi näkee asiat aivan eri valossa.
Erityisen mieltä avartavaa on ollut seurata sitä mielikuvituksen voimaa, joka lapsella on vallassaan. Se, että joku tavallinen oksa tai kivi pystyy sytyttämään yhtäkkiä kokonaisen uuden mielikuvitusmaailman kuplana sen pikkuisen ympärille, on todella hengästyttävää.
Mitkä asiat ovat jänniä, mitkä pelottavia, jne. Aikuinen kulkee niin monen asian ohi ottaen ne itsestään selvyytenä. Lapsella on vielä herkkyyttä ottaa asiat ennakkoluulottomasti vastaan.
Lapset myös osaavat keksiä tavallisille tavaroille uusia innovatiivisia käyttötarkoituksia. Me käytämme tavaroita kaavamaisesti siihen mihin ne on tehty. Lapsi kokeilee, yhdistelee ja keksii aivan eri tasolla.
Lapsien kautta olen päässyt itse aikuisen järjellä varustettuna näkemään, millaisen kehityskaaren kautta olen itsekin kulkenut. Tarkkailemaan sitä, millainen on ollut minunkin maailmani lapsena. Olen samalla oppinut ymmärtämään paremmin joitain asioita itsestäni.
Töissä minäkin käyn, olen insinööri ja tasainen rationaalinen luonne muutenkin. Eli ei siihen tarvitse olla mikään hössövössö-ihminen näitä asioita tajuamaan.
Ei muuten minullakaan odotus ja synnytys-jutut saaneet aikaan mitään väristyksiä tai isällisyyden puuskia. Ja valvomiset tai kitinät saa hermot repeämispisteeseen. En todellakaan ole mikään super-isä. Mutta jotenkin sitä vaan on huomannut, että lapseni ovat se ehdottomasti kaikkein rakkain asia maailmassa.
Mitä juuri tuossa luettelit, että kuinka ihmeellinen mielikuvitus lapsella on ja kuinka ne uskaltavat käyttää sitä jne. Olen huomannut samat asiat, mutta jo ennen kuin sain omia lapsia. Minulla on 5 sisarusta ja vanhimpana tietenkin hoidin nuorempia...
Kiperiä kysymyksiä pistit.
Mutta sen sanon heti että lapsiani en vaihtaisi pois. Rakastan kyllä heitä täydestä sydämmestäni ja antaisin henkeni heidän puolestaan.
Olenko halunnut lapsia? En osaa vastata tuohon muuta kuin että kyllä kai(paskapäinen vastaus) varmasti tuo on lähempänä totuutta että vaimoni on halunnut ja minä vastaankaan pannut..olen sanonutkin vaimolleni että en voi häneltä kieltää lapsia. Olisin mielestäni julma jos kieltäisin naiselta hänen luonnollisen halunsa tulla äidiksi. Olemme avioliitton vihityt... Ja kyllä minä olen ylpeä lapsistani.
Ja haluaisin minä joku päivä nähdä lapsenlapsianikin.
Tuohon onnellisuuteen mitä tulee, niin olen skeptinen sen suhteen ja minulla on oma käsitykseni onnesta. Mielestäni kukaan ei voi olla onnellinen. Onnen tunteita voi kyllä kokea, jotka ovat lyhyitä tunteita, muu on tasaista tyytyväisyyttä. Jos ihminen olisi onnellinen niin eikö se tarkottaisi sitä ettei puutu mitään? Ettei halua mitään lisää, eikä halua mitään poiskaan, rahaa, rakkautta, terveyttä.... Kaikkea. Näin itse koen onnen. Onni on tunteista ensirakastumisen huumaan verrattava tunne. Niitä sellaisia tunteita tuntee vain joskus harvoin. Näin ainakin minulla.
Ja kyllä olen skeptikko:)
Toiset sanovat myös pessimistiksi, tiedä sitten mikä on totuus, no sitä ei tiedä kukaan.
Sittenhän olet jo tavallaan kokenut niitä asioita mitkä useimmille vanhemmille ovat tärkeitä lasten hoidossa. Lasten hoito ja niiden kanssa oleminen on sitten rutiinihommaa sinulle.
Jos on noin paljon sisaruksia, niin ei äidin eikä isän aikaa paljoa riitä kullekin lapselle. Se voi olla osasyynä sinun etäiseen rooliin nyt. Eli ehkä sinulla ei ole käytössäsi mallia sellaisesta läheisestä, osaa ottavasta vanhemmasta, joka pienissä 1-2 lapsisissa perheissä on tavallinen normi.
Kerronpa vähän omasta lapsuudestani. Nyt olen jo parikymppinen, mpitutta lapsuus on kyllä vielä melko tuoreessa muistissa. Isäni on hyvä mies: ei lainkaan väkivaltainen, kohtelee äitiäni ja muita kunnioittavasti ja antaa meille lapsille (olemme opiskelijoita) taloudellista apua aina, kun mitätön opintotukemme loppuu kesken yleensä siinä vaiheessa, kun sillä pitäisi vielä pari viikkoa syödä. Muutenkin, häntä kiinnostaa meidän (eli lastensa) asiat ja on aina valmis auttamaan ongelmissamme.
Kuitenkin, lapsuudestani muistan vain äidin: äiti oli silloin se, jonka puoleen käännyin aina, jolta sain hoivaa, lohdutusta ja neuvoja. Äiti oli se ainoa vanhempi. Miksi sitten, vaikka isäkin on kunnon mies? Koska isällä oli niin paljon harrastuksia ja aina kotona ollessaan hän oli autotallissa remppaamassa autoa tms. Muistan hänet lähinnä ruokapöydässä syömässä äidin tekemää lounasta harrastustensa välillä, muuten vain äiti merkitsi minun lapsuudessani.
Yhä edelleen käännyn ongelmissa ja muissa jutuissa ensimmäisenä äidin puoleen. Isä kyllä auttaa taloudellisesti, mutta muuta en häneltä halua, kun en ole tottunut häntä sellaisena pitämään, joka olisi läsnä. Äitiin luotan enemmän ja äiti on ykkösvanhempani, joka myös tuntee meidät paremmin. Välillä tuntuu, ettei isä tiedä minusta juuri mitään.
Kehoitan sinua olemaan läsnä kotona. Muuten sinusta voi tulla kakkosvanhempi, jolla ei ole ollut lastesi elämässä juurikaan merkitystä. Itsekin myönsit, että voit tulla käytöstäsi katumaan. Eikö kannattaisi yrittää korjata se, vielä kun ehtii?
Lapsethan ovat pian aikuisia ja ehkä silloin heidän seura ja tekemiset voisi kiinnostaa vaikka lapsiaikana kuinka tympisi touhuta lasten juttuja.
Mulla on kovin etäinen suhde molempiin vanhempiin, tekemiseni eivät pahemmin kiinostaneet heitä silloin kun olin lapsi. Nyt he varmaan toivoisivat että oltais tekemisissä enemmänkin, mutta kun ei ole syntynyt kovin läheistä suhdetta niin ei sitä vaan osaa omia asioitaan heille kertoa. He ovat ja pysyvät etäisinä.
Omaa lasta kasvattaessa aion pyrkiä siihen että minä olen se lapsen tärkein henkilö ja meille tulisi läheinen suhde. Se vaatii sen että jaksan nyt lukea samaa kirjaa monta kertaa illassa ja rakennella palikoilla. Tää on tätä nyt, lapsen aikaa.
mielipiteita; omanlaheisia ja uppotukkeja. Itse asun expattina ulkomailla ja perhe on Suomessa. Joten, hoidot jaavat vahiin, l. vaimon vastuulle. Kun sitten valilla lennan kotiin taivas aukenee :-)
Olennaista on turvallisuus ja rakkaus; jos lapsesi kokevat sinun rakkautesi asiat on aivan taydellisesti.
Tsemppia :-)
pikemminkin Groussi, -tyhjän nauraja. (debili)
yksi täysin turha aihe. Jokainen vanhempi on tasan niin hyvä kuin itse haluaa olla. Siinä on turha tulla kenekään muun (edes puolison) tulla sanomaan että pitäisi tehdä niin tai näin. Jos teet niin kuin teet, teet sen syystä etkä siitä että haluaisit sluibata. Jotkut akat on vaan niin kotkot että miehen pitäs tehdä sitä ja tätä että olivat "hyväksyttäviä" vanhempia. Paskat sanon minä, jos toinen (mies) pystyy hoitamaan hommat vain tiettyyn pisteeseen asti pitää toisen (naisen) hoitaa ne siitä eteenpäin valittamatta.
Se on muijat nääs silleen notta kun penskan hommaa, pitää siitä huoli pitää vaikka ei pääse paljon baareissa liekkumaan. d: Miettikää sitä, se ei ole pelkästään miehen asia. Kek!