Ajan pyörän chapeau-tulkinta

Tällaista nyt. Pitää vähän huvittaa itseään. Puristeja ja pikkulapsia kiellän vaivautumasta. Ote vähän tällainen kokeellinen, muuten tässä mennään vähän kieli poskella. Ja tämähän on pitkä kuin nälkävuosi. Kaikki huomiointi ja kommentointi mitä toivottavinta.
* * *

UNIKONKUKKIA eli AJAN PYÖRÄ-mukaelma
(Henkilöt ja maailman omistaa R. Jordan)



[ Omistettu tiikeri87(n):lle ]


Uudestisyntynyt Lohikäärme näytti nukkuvan. Rand al´Thor oli käpertynyt sykkyrään kuin koira koriinsa. Punertavat hiukset valuivat sekaisina pitkin juonteiden uurtamia kasvoja, joilla pitkästä aikaa oli levollinen ilme. Huulet olivat puristuneet yhteen ja tummat haamut silmien alla näyttivät hetkeksi väistyneen. Nuori mies, jonka aika oli lävistänyt. Hän ei ollut enää nuori tai vanha, hän oli imenyt itseensä kaiken ja silti – tai juuri siksi – kuihtunut. Suurella pyöreällä tyynyllä, sen valkoisella silkillä nuori ruhtinas lepäsi kuin lapsi. Hän ei nukkunut. Hänen luomensa raottuivat, ja hän katsoi ylöspäin, korituoliin jossa oli naishahmo.

Nainen oli nojautunut taaksepäin tuolissaan. Hänenkin kasvonsa olivat koetellut. Huulet olivat raollaan ja raskaat luomet suljettu nautinnollisesti. Oli kuin Siuan Sanche olisi aistinut nuoren miehen katseen. Hän hymyili ja laski pitelemänsä sormustimen pikku pöydälle viereensä. Hiotussa, hienosta hauraasta lasista leikatussa pienen pienessä karahvissa kimmelteli nestettä. Lampuista levisi huoneeseen kalpeaa valoa. Huoneen katto oli korkealla, vaikka huone itse oli ei ollut kovin suuri. Holvauksen huippukohdasta alaspäin katsoen molemmat hahmot näyttivät raukeilta nukeilta.

”Siuan.”
”Niin.”
”Sinä olet ottanut minun tuskani hetkeksi pois. Mitä haluat siitä?”
Nainen katsoi eteensä ajatuksiinsa vaipuneena, ja haalea hymy nousi hänen kasvoilleen. Hän vastasi:
”Lohikäärme? Aina kysymässä ihmisten palkkioita. Kehenköhän sinä voisit luottaa?”
Nuori mies purskahti nauruun. Sitten hänen luomensa avautuivat kokonaan ja hän katsoi Siuan Sanchea vakavasti ja tarkkaavaisesti.
”Olet juuri saanut ajettua hulluuden hetkeksi eroon minusta, ja pian kumminkin talutat sitä jo takaisin. Tuota kysymystä minä inhoan.”
”Minusta se on hauska kysymys. Vastausten kokonaisuus on niin”, nainen maisteli sanoja ”–elämänmyönteinen. Kysy ihmiseltä, voitko luottaa häneen, ja sitten kysy samaa aina uusilta ja uusilta ihmisiltä. Ymmärrät pian, ettet tunne ainoatakaan epäluotettavaa ihmistä. Nukkuisit siis yösi rauhassa, valtias! Sinut on ympäröity ystävillä.”

Randin kasvot vääntyivät epäuskoiseen hymyyn.
”Ivapuheesi vain terästyvät, Siuan. Unikot eivät sovi kaikille.” Nuori mies kohotti kätensä tyynyltä ja heläytti sormenkynnellään hentoa pientä karahvia.
”Se on vanha viisaiden pahe, Rand al´Thor. En voi suositella sitä kenellekään.”

Sula vaha kiemursi hiljaa alas lampunjalkaa. Sitten Siuan puhui.
”Rand al´Thor, Valkeuden urhea sankari. Millainen sinä olit pikkupoikana?”
”Sinä tiedät kaiken, Siuan Sanche. Sinä muistat senkin mitä minä en. Kerro sinä minulle. Kerro kuinka te oikein löysitte minut, sinä ja Moiraine Sedai.”
”Moiraine sinut löysi.”
”Kuinka?”
Siuan Sanche hymyili. Hänen silmänsä olivat ummessa.
”Sinulle on se jo kerrottu.”
”Haluan kuulla siitä uudestaan.”
Siuan oli hiljaa.
”Äidin vaistoa.”
”Vai niin”, sanoi Rand. Hän kiehnäsi päätään tyynyssä. Löydettyään paremman asennon hän jatkoi: ”Oikeasti.”
”Me näimme sinun viehätysvoimasi säkenöivän ja pääsi loistavan kuin majakan keskellä Kaksvirtojen laidunmerta. Niin me sinut löysimme, seurasimme vain kajoa.”
”Olet sekä hauska että runollinen.”

”Minä alan ymmärtää miksi tytöistä on hauskaa sanoa sinua pässinpääksi.”
”Minä annan teloittaa seuraavan olennon joka nimittää minua siksi.”
”Maailman murtajaksi sinä et todella ole mikään ruudinkeksijä. Ehkä sinä et tiennyt, mutta tunsit sitäkin voimakkaammin. Se mitä sanoin äidinvaistoista on totisinta totta.”
”Tornin nainen puhumassa totisimmasta totuudesta. Ja vielä unikonkukista huumaantuneena.” Rand läjäytti kätensä tyynyyn.

”Kuuntele! Me olemme molemmat väsyneitä.” Entisen Amyrlinin istuimen ääni oli uneksiva. ”Jos jaksaisin, kertoisin sinulle pikku tarinan eräästä nuoresta ja lahjakkaasta saidarin palvelijasta, vasta hiljan kelpuutetun puvusta päässeestä, joka hankkiutui yhteen miehen kanssa ja tuli tästä raskaaksi. Se oli soma pieni juttu; mies oli aiel. Tyttö – sillä ei hän vielä muuta ollut – vetäytyi jonnekin omiin oloihinsa. Sota riehui raskaana, toden totta, sotaliput liehuivat aivan lähellä. Ja siellä, eräässä surkeassa suojassa, tyttö synnytti lapsensa, pojan, kivulla, verellä, hiestä märkänä vapisten.

Mutta hän ei voinut pitää lasta. Se uskottiin erään uskollisen keltaisen sisaren huomaan, muttei kestänyt kauaa, kun saattue, jonka mukana tämä sisar kulki, ajautui lähelle valtavien armeijoiden törmäystä Lohikäärmevuorten rinteillä. Vihollisen sivustasta eräs roskajoukko yhytti heidät. Heidät kaikki keihästettiin. Poika jäi eloon. Se makasi rinteellä ruumiiden alla, ja sieltä muuan soturi sen löysi ja vei sodan loputtua kotiinsa. Lapsen synnyttänyt tyttö selvisi sodasta. Myöhemmin hän otti nimekseen Moiraine Aes Sedai.”

Rand kuunteli silmät puoliummessa. Siuanin vaiettua hän katsoi jonnekin tämän ohitse ja sanoi sitten: ”Olet oikeassa, minulle on kerrottu aiemminkin samasta aiheesta, mutta silloin tarina meni toisella tavalla. Nyt minä luulen että olen itse liian väsynyt ja että sinun ajatuksesi on pehmittänyt unikko. Valehtele paremmin, Siuan Sedai! Tietäväiset kertoivat sen paljon elävämmin.”

”Se mitä kuulit tietäväisiltä on Elaidan juonia. Rand al´Thor, korkea käsitykseni sinusta laskee huomattavasti, jos tosissasi väität nielleesi sen kaiken pureksimatta. Ja sitten se mitä itse nokkelassa päässäsi pähkäilit. Andorin laillisen perijättären poika… Eikö päässäsi soinut yksikään pieni kello? Punaisella sisarellamme on ollut hauskaa sitä juttua sepittäessään. Aieliksi kääntynyt tyttö. Ja pyh. Köyhää mutta kieltämättä lennokasta. Todellisuudessa se prinsessa kuoli kuppaan eräässä satamakaupungissa…”

Pienen tauon jälkeen Siuan puheli edelleen: ”Moiraine Sedai oli siis päässyt lapsesta. Isää hän ei enää koskaan kohdannut. Mies katosi. Aielsota loppui. Jos Moiraine joskus kaipasi lasta, hän ei ainakaan uskoutunut kenellekään. Ja kenelle hän olisi voinutkaan? Juttu miehen kanssa oli lopussa, se oli taakse jäänyttä elämää, josta hän hädin tuskin oli selvinnyt itse hengissä. Hän oli ankara itselleen ja salaisen käsitykseni mukaan soimasi itseään mieheen lankeamisesta. Entä lapsi – mitä hän olisi sille tehnyt? Hänen elämänsä oli täynnä haasteita. Hänellä oli tehtäviä. Kunnianhimossaan hän ei palvellut vain Tornia, vaan pani toimeen kaikkea paljon pienempien piirien laskuun, joskus vain oman harkintansa mukaisesti. Miekka sinne, toinen tänne, miten Tornin edut vain vaativat. Moiraine Sedai ei arastellut tahrata käsiä vereen. Muiden käsiä.”

”Jossain vaiheessa Lan astui näyttämölle. Sen jutun laatu askarrutti ihmisiä Tar Valonissa suuresti. Totta puhuakseni Lan herättää minussa myötätuntoa. Hän joutui Moirainen kaikkein lahjakkaimman tempun uhriksi. Miesparka oli sulaa vahaa hänen osaavissa cairhienilaiskäsissään. Moiraine tosin pelasti samalla Lanin mieheltä itseltään, se on liitettävä edes yhdeksi valoisaksi maininnaksi hänen muuten varsin kyseenalaisten ansioittensa listaan. Hän piti sitäkin peliä yllä vuosikausia…”

Rand katseli kattoon. Hän avasi suunsa.
”Ja minun pitäisi uskoa sinua? Kerropa onko tienoilla muita pienten unikonkukkien orjia? Tietäisin kääntyä heidän puoleensa aina kun haluan kuulla lisää jännittäviä tarinoita. Vaikka kolmannen totisen totuuden syntyperästäni.”
Siuan katseli häntä hetken ja kallisti päätään aavistuksen.
”Sinä olet järkyttynyt. Kunpa voisitkin, kunpa voisitkin panna tämän kaiken pikku unikkojen syyksi. Jos todella voisit. Mutta miksi sinä olet noin hyökkäävä? Säikähtäneet tiikerimonnit käyvät häiritsijän kimppuun kahta voimakkaammin. Sinut on nyt pelästytetty yhtäkkiä.”
Rand tuijotti naista ja käänsi sitten katseensa. Hän ei sanonut mitään. Siuan jatkoi.

”Mistä moinen yllätys? Ja huomautan että tilastasi saat syyttää vain itseäsi. Sinä kysyit. Luulit olevasi ovela kun päätit käyttää tätä nautintoa tuottavaa pikku heikkouttani hyväksesi.” Siuan Sanche haukahti ja nauroi.
”Poikakulta, kyllähän sinä sen tunsit!”

”Luulit ehkä, ettei kukaan tiennyt totuutta siitä minkä sinä heikosti aistit. Tietäväisten kertomus rauhoitti sinua. Tuudittauduit heidän kertomansa varaan. Hyvä niin, mutta tiesit ettei se pohjimmiltaan ollut totta. Mutta mitä siitäkään; tarina jatkuu. Moirainella oli näet yksi tehtävä ylitse muiden. Sille hän pyhitti elämänsä. Se olit – sinä. Uudestisyntyneen Lohikäärmeen metsästys. En tiedä missä vaiheessa hän alkoi itse oivaltaa asioiden todellisen laidan; että hän löytäisi hylkäämänsä lapsen Kaksvirroilta kahdeksantoista vuotta myöhemmin!

Kukaties totuus valkeni hänelle vasta kun hän näki sinut, tunsi sinut. Sillä toki hän sen tajusi. Miten häntä mahtoi raastaa! Oma lapsi, joka ei tuntenut häntä. Mutta kyllä sinäkin jotain tunsit, kun seisoit kasvokkain hänen kanssaan. Jokin yhdisti teitä. Oliko se silmissä? Jokin voima. Hän rakasti sinua, voi kuinka hän sinua rakastikaan. Ja hänen ajatuksiaan painoi epätoivo siitä kohtalosta, jonka Pyörä on sinulle valmistanut. Miten sinä alkaisit pala palalta luhistua, mielesi kirkkaat nesteet samentua, veresi lopulta polttaessa sisuksesi rakkuloille.”

”Kaiken tuo ylpeä ja tutkimaton Aes Sedai piti tyynten ylhäisnaisen-kasvojensa takana. Ainoakaan ihminen ei saanut tietää mitään hänen kätketyistä tuntemuksistaan. En minä, ei Lan, ei kukaan. Entä sitten kaikki juonittelu ympärilläsi? Hän yritti antaa sinulle aseet sitä vastaan niin hyvin kuin taisi. Ja hän taisi hyvin.” Siuan hymyili. ”Hän ohjasi sinut salakarien lomitse ja neuvoi mitä tehdä. Ja kuinka vastasi hänen ylpeä suojattinsa? Kiittämättömyydellä. Selän takana toimimisella. Naurettavalla uhmalla. Oli vähällä ettet mennyt ja tuhonnut itseäsi omaan kaikkivoipuuteesi, Rand al´Thor.”

Lampuista vaha juoksi pieninä purosina kohti lattiaa. Ulkona ikkunoiden takana oli käynyt hämäräksi.

”Mutta eihän tässä ole vielä kylliksi. Tämän kaiken sinä jo tiesit heittelehtivän mielesi syvissä sopukoissa. Mutta kun minä tällä pikku tarinallani äkkiä repäisin tuon ajatustesi synkässä pohjavirrassa kelluskelleen epämääräisen tunteen päivänvaloon ja vahvistin sen totuudenmukaisuuden, sinä kavahdit. Et syntyperäsi kuulemisesta, vaan eräästä toisesta syystä. Sinulla on inhottava asia mielessäsi. Pieni ja likainen juttu.”
Rand katsoi vääristynein kasvoin Siuan Sanchea. Tämä katseli nuorta miestä luomiensa alta eikä hellittänyt otettaan tämän silmistä. Näytti siltä että nainen olisi hymyillyt salamielisesti ja veistosmaisesti. Rand hautasi pään käsiinsä.

”Sinä yrität tehdä minusta hullun, Aes Sedai.”
”Mitä vain tahdot, al´Thor. Sinä kysyt, minä vastaan. Teen sinusta hullua, niinkö? Omasta mielestäni” –nainen piti tauon– ”minä vain esittelen sinulle oman hulluutesi hedelmiä. Ja Moirainen hulluuden. Tosiaankin, rakkaus on silloin tällöin todellista hulluutta. Oletko siitä yhtä mieltä kanssani, ylpeä Lohikäärme?”
Siuan katseli hajamielisesti silkkityynyllä makaavaa puhekumppaniaan. Hänen äänessään oli taas uneksiva sävy.

”Olenpa nyt puhunut sinulle Moiraine Sedain menneisyydestä. Mutta kuten sanottua, tätä hetkeä paljon lähempänä on tapahtunut paljon jännittävämpää. Moiraine todellakin löysi sinut ja loi sinusta sen Lohikäärmeen, jonka nimen maailma nyt tuntee. Viimein minäkin tutustuin sinuun. Urotyöt kuljettivat sinua kaupungista toiseen. Ja sitten sinä ajauduit siihen rakkausjuttuusi, nuori sankari. Toden totta, ympärilläsi aivan liihotteli kauniita nuoria tyttöjä. Sinun ei tarvinnut kuin koukistaa hiukan jalomuotoista sormeasi ja… Oikea runsaudenpula! Olisivat voineet hyvinkin pistää pääsi pyörälle, ne tytöt. Egwene – häneenhän sinä aluksi olit iskenyt silmäsi. Sittenpähän näit hiukan maailmaakin… Ja punakultahiuksinen Elayne, kunnianarvoisan Andorin kuningashuoneen pikku lutka! Siinä sinulle sievä kiimainen pumpuliprinsessa… Entä ne innokkaat tytöt kaikissa valloitetuissa kaupungeissa? Ethän sinäkään, vaatimattomuuden kuningas, pystynyt kaikista lahjoista kieltäytymään!”

”Ja vielä sinä soimaat minua siitä että olen antautunut näiden pikku kukkien tarjoamaan paheeseen… Sitten sait lähellesi Minin ja kuumavartaloisen Aviendhan – aieltyttöpä se sai hengityksesi salpautumaan. Mutta sinä teit hänelle rumasti. Ei varmasti tuntunut mukavalta maata pitkään selällään jäämajassa… Puijasit hänet mukaan sotkuiseen pikku leikkiisi…”

”Mutta sitten oli eräs nainen. Kaunis ja turmiollinen tummatukka. Nainen, jota ottamaan sinunkin kätesi oli liian lyhyt. Kerro minulle siitä. Tuntuiko hän hyvältä? Hänkö vietteli sinut? Hän oli kuumeinen halusta. Sinä olit ainoa jota hän rakasti ja himoitsi. Ja sinussa syttyi tuli. Rakkaus tähän naiseen. Teidän olisi pitänyt pysyä erossa toisistanne, mutta sitä vahvemmin te veditte toisianne puoleenne. Se oli hulluutta. Ainoa nainen, joka pystyi tarjoamaan sinulle rakkautta. Sitä sinä olit sairaalloisessa intohimossasi ammentanut siivilällä niistä jumalaisista tytöistä saamatta koskaan sammutusta janoosi. Kerro minulle nyt, miltä tämä yksi nainen maistui.”

” Kietoutuneena suloiseen mielettömyyteen sinä ja se nainen antauduitte kerran viettienne valtaan. Se oli ylimaallista, se oli rikos, se oli huimaava käynti itse pimeyden porteilla. Nektaria. Naisen hoikat jäsenet. Kutsuva, korkea povi. Huulten tukahtuva märkä pehmeys… Siinä hän seisoo aivan lähelläsi, sinuun painautuneena, tummat hiukset valtoimenaan pitkin kapeaa selkää, suortuvien valuessa kasvojen poikki… Jalat hiukan harallaan. Silmät. Ihon tuoksu. Ja Moiraine avaa sinulle sylinsä uudestaan.”

”Miten siinä, missä olit ottanut niin monta kaunista tyttöä, onkin lopulta tuo yksi nainen. Ainoa maan päällä, johon kajoamisen pitäisi saada sinut kavahtamaan. Mutta juuri häntä sinä tahdot; ja hän houkuttelee ja kiusaa sinua tarttumaan itseensä, omistamaan hänet. Sinä vapiset kuin kuumeessa. Ja sinä antaudut koskemaan häneen. Annat vallan omalle mielettömyydellesi. Lankeaminen on sivellyt hänen vartalonsa hunajalla. Saman tytönvartalon, joka synnytti sinut.”

Siuan Sanche puhui silmät edelleen puoliksi raollaan. Randin toinen käsi puristi tyynyä. Hän näytti huojuvan paikallaan. Entisen Amyrlinin kädet tarttuivat pikkuruiseen karahviin ja kaatoivat sormustimeen kimmeltävää nestettä. Hän puheli seinää kohti kääntyneenä.

”Iljettäviä salaisuuksia sitä kannetaankin totuudelta kätkettyinä. Mutta millainen täyttymys sen täytyikään olla! Lankeaminen silloin kerran, kun muu leiri nukkui. Tuntuiko hän hyvältä? Sinun kielesi etsii tietään ylös hänen jalkojensa sisäpintaa. Vähässä valossa hän tarttuu kuuman nihkeällä otteella sormiisi ja tahtoo että hyväilet hänen poveaan. Miten hänen niskansa taipuu taakse, hänen silmänsä ovat kiinni. Kaulaa kiertää ohut samettipanta, jonka kivi tuikahtaa pimeässä; siinä on kaikki mitä hänellä on päällään.”

”Hänen suortuvansa liimautuvat kosteutta valuvalle iholle. Hän kohottaa lantiotaan ja hänen käsivartensa tarrautuvat vartaloosi. Hänen suunsa on raollaan, huulten märkyys kimmeltää heikosti pimeässä; ilma kulkee noiden huulten välistä syvinä, pikku voihkaisuihin päättyvinä henkäyksinä. Miten sinä matelet hänen vierelleen paljaalle maalle. Hän avaa jalkansa; te olette molemmat kuumissanne; hän hiertää kuumeisesti vartaloaan sinua ja hiekkaista maata vasten. Hänen kielensä kuiskaa sinun korvaasi ja rintojen pehmeät kaaret nousevat kätesi alla. Hän liu’uttaa jalkansa haralleen; sinä upotat huulesi hänen kaulaansa. Sitten sinä omistat hänet.”

”Tytönvartalo, jonka kohdusta sinä olit tullut ja jonka kohtua nyt kosketit. Se oli huumaavaa. Se oli sulaa nautintoa itseään. Sieltä sinä aloitit maailman murtamisen, Lohikäärme, hänen sisästään. Hänen vartalonsa lumouksesta. Koko kieroutuneen rakkauden täyttymyksestä. Hänen hunajaisista jäsenistään, hänen märistä suortuvistaan ja pehmeistä rinnoistaan.”

”Nait äitiäsi. Otat hänet edestä ja takaa. Moiraine, oliko hän kostea? Kun sinä viimein tulit lähelle, eivät hänellä pikkuhousut kauaa jalassa pysyneet. Hän oli heikkona aielinpiirteisiin miehiin. Siinä te kaksi pyöritte. Hän on punainen. Hänen reitensä tuntuvat niljakkailta ja kuumilta. Hän vääntelehtii ja painaa sinua itseensä. Hänen luomensa näyttävät paksuilta; ne puristuvat yhteen. Voihkiko hän ekstaasin huipulla; kävikö hänen hengityksensä ohueksi, niin että jokainen avoimesta suusta tuleva henkäys päättyi terävään pieneen tukahdutettuun huutoon. Jalkapohjista ja pohkeista lähtien nytkähdykset alkavat levitä ruumiiseesi. Värähdys kulkee hänen lantionsa läpi, selkä muuttuu kaareksi, hänen silmänsä sulkeutuvat. Hän hieroo itseään sinua vasten ja sinä nuolet häntä. Kaikki päättyy värisevään syvään hengitykseen, jäsenet oikoisenaan, alaston ruumis hiestä märkänä, hiussuortuvat tummana sekamelskana kuumottavilla poskilla.”

”Viimein päättyy kaikki. Kaksi uuvuksiin asti lentänyttä paljasta ja raukeaa ihmisruumista. Siihen päättyy kaikki. Ikuisuuden jälkeen sinä raahaudut omaan suojaasi, ja hänkin menee teitään. Mustuus sulauttaa molemmat itseensä. Kätkevä, nielevä pimeyskään ei ole nähnyt mitään.”

”Mutta se yö ei toistu. Kaikkein korkeimmasta ei voi tulla kuin alaspäin. Aamu. Kuinka te kohtaatte? Moiraine on kuulemma nukkunut huonossa asennossa. Te puhutte toisillenne tavalliseen tapaan, mutta kartatte kaksin osumista. Valo on kauhea asia, eikö totta, Rand al´Thor.”

”Ja salassa te kohtaatte uudestaan ja uudestaan. Mutta teidän välillenne leviää juopa; sinun tuntemuksesi heittelehtivät. Äkkiä te olette kalseita toisillenne. Hän on mustankipeä. Vähitellen te alatte vältellä toisianne ja kiistellä keskenänne. Muut näkevät vain vähitellen puhjenneen valtataistelun ja vihanpidon. Sinä et enää alistu hänen talutusnuoraansa. Ottamalla hänet uudelleen ja uudelleen sinä tahdot alistaa hänet. Kieroutunut mielettömyytesi alkaa vaihtua toiseen laatuun. Epäluulot alkavat rehottaa mielessäsi, ne työntävät kärhiään joka paikkaan ajatustesi sopukoissa. Lopulta sinä todella teet sen; pakotat hänet vannomaan sinulle uskollisuutta. Mutta katkerasti kaikki on jo palanut pois.
Moiraine ei voi sietää sitä että sinä antaudut peleihin aieltyttösi ja Lanfearin kanssa. Hänen viimeinen tekonsa on pimeyden tyttären syökseminen tuhoon. Niin sinä olet tehnyt lopun kaikesta, ja sinulla on jäljellä vain mieltäsi kalvava hulluus, madot jotka syövät järkesi. Ja kaiken jälkeen Aviendha levittää sinulle jalkansa…”

Siuan Sanchen ääni vaimeni kuulumattomiin. Hänen katseensa kääntyi nuoreen sankariin.
”Siinä sinulle hulluutesi hedelmiä.”
Rand lojui tyynyllä. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat.