Moi,
jouduimme tänään lopettamaan klo 20 aikoihin rakkaan kissa vaarimme. Ikää vanhalla herralla oli jo 19v.
Pitkään oli kyllä pientä vaivaa (vitrtsakivet, maksaarvot heittivät ja laihtui 3 kuukaudessa puolet painostaan).
Eilis iltana tältä vanhalta herralta yksinkertaisesti loppuivat voimat. Eikä se tänä aamuna oikein jaksanut enää päätään nostaa. Illemmalla kun odottelimme vaan eläinlääkäri aikaa, alkoi hengityskin olemaan vaivanloista, eikä manulla ollut enää tästä maailmasta mitään tietoa. Joten päätös olis täysin selvä, ja aika saatiin klo 20.
Olen itkenyt koko päivän silmät päästäni, silitellyt manua. Tällä kissalla oli uskomaton persoona. M
uut eläimemme kunnioittivat tätä vanhaa herraa, joka piti järjestyksen yllä. Tämä kissa muutenkin seurasi minua ihan joka paikkaan, ja tuntuu aivan hirveältä että nyt ei tämä kissa enää öisin käperyy kainalooni, tai nuku kaulan tai pään päällä.
Koko päivän muutkin eläimet ovat olleet levottomia, ja käyneet vuorotusten manu herraa nuuhkimassa ja ihmettelemässä.
Huomenna aamulla viemme hänet tuhkattavaksi.
En voik kun kiittää tätä vanhaa herraa kaikista näistä uskomattomista vuosista jotka yhdessä vietimme. Soittelen huomenna muulle perheelle ja luulen että suru myös heidän keskuudessaan tulee olemaan kova, sen verran rakastettu tämä persoonallisen, kiukkuisen vaativa kissa oli, ja monet tarinat hänestä kerrottu ja naurettu. Nimittäin persoonaa ja aivotuksia tällä kissalla riitti vaikka muille jakaa =)
Luoja, miten voi sattua näin paljon, tuntuu että sydän olisi raastettu rinnasta. Mutta pääasia että Manuun ei enää satu, ja Manu on nyt paljon paremmassa paikassa.
Kiitos vaan Manu, toista samanlaista kissaa ei koskaan tule.
jouduimme tänään lopettamaan klo 20 aikoihin rakkaan kissa vaarimme. Ikää vanhalla herralla oli jo 19v.
Pitkään oli kyllä pientä vaivaa (vitrtsakivet, maksaarvot heittivät ja laihtui 3 kuukaudessa puolet painostaan).
Eilis iltana tältä vanhalta herralta yksinkertaisesti loppuivat voimat. Eikä se tänä aamuna oikein jaksanut enää päätään nostaa. Illemmalla kun odottelimme vaan eläinlääkäri aikaa, alkoi hengityskin olemaan vaivanloista, eikä manulla ollut enää tästä maailmasta mitään tietoa. Joten päätös olis täysin selvä, ja aika saatiin klo 20.
Olen itkenyt koko päivän silmät päästäni, silitellyt manua. Tällä kissalla oli uskomaton persoona. M
uut eläimemme kunnioittivat tätä vanhaa herraa, joka piti järjestyksen yllä. Tämä kissa muutenkin seurasi minua ihan joka paikkaan, ja tuntuu aivan hirveältä että nyt ei tämä kissa enää öisin käperyy kainalooni, tai nuku kaulan tai pään päällä.
Koko päivän muutkin eläimet ovat olleet levottomia, ja käyneet vuorotusten manu herraa nuuhkimassa ja ihmettelemässä.
Huomenna aamulla viemme hänet tuhkattavaksi.
En voik kun kiittää tätä vanhaa herraa kaikista näistä uskomattomista vuosista jotka yhdessä vietimme. Soittelen huomenna muulle perheelle ja luulen että suru myös heidän keskuudessaan tulee olemaan kova, sen verran rakastettu tämä persoonallisen, kiukkuisen vaativa kissa oli, ja monet tarinat hänestä kerrottu ja naurettu. Nimittäin persoonaa ja aivotuksia tällä kissalla riitti vaikka muille jakaa =)
Luoja, miten voi sattua näin paljon, tuntuu että sydän olisi raastettu rinnasta. Mutta pääasia että Manuun ei enää satu, ja Manu on nyt paljon paremmassa paikassa.
Kiitos vaan Manu, toista samanlaista kissaa ei koskaan tule.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kissasi eli kuitenkin pitkän ja hyvän elämän. On saavutus saada kissa 19 vuoden ikään. Parempi on sairas kissa päästää tuskistaan. Lemmikeistä joutuu luopumaan, se on kamalaa, tiedän kokemuksesta. Suren vieläkin joskus rakasta, ihanaa, viisasta ja älykästä ja sielukasta koiraani, joka kuoli tapaturmaisesti (sairaskohtaus) seitsemän vuotta sitten. Silti kaipaus ei katoa.
Nyt minulla on ihana kissa, mutta hänestäkin joudun joskus luopumaan ja se pelottaa. Mutta sille ei oikein mahda mitään. Toivottavasti minunkin kissani elää yhtä pitkän elämän.
Voimia!
Kuulostaa niin tutulle, kun on itse kokenut saman. Mutta ihanaa on, että saitte pitää kissan niin pitkään. Monella tassuttelijalla se elämä päättyy paljon aikaisemmin. Toivottavasti sinulla on vaikka valokuva kissasta ja ehkä haluat vielä leikata siltä muistoksi pienen palan karvaa ja laittaa sen esille kauniisti johonkin rasiaan.
Voimia sinullekin.
Hei!
Osanottoni hienon kaverin menetykselle. Kunnioitettavaan ikään mennessä teillä on ollut ilo elää mukana kaverin kaikki elämänvaiheet.
Itku tuli itsellekin, olemme menettäneet useampia kissoja vuosien mittaan, ennen aikojaan. Kaikki ovat olleet rakastettuja, rakastavia, hoidettuja ja leikattuja persoonallisuuksia, mutta maalla kun asumme niin kissat liikkuvat ja metsästävät myös ulkona ja ovat joutuneet siellä petojen hampaisiin ja yksi auton alle.
Toivon, että saisin elää ja kokea nykyisten kissojemme kanssa yhtä pitkän yhteisen elämäntaipaleen kuin sinäkin Manun kanssa.
Voimia surussasi
Kissaperhe
Kiitos oikein paljon!
Oli oikein hyvä että kirjoitin tänne, helpottaa vähäsen kun on olemassa ihmisiä jotka ymmärtävät miltä tuntuu.
Muutamat kaverit joille soitin eivät edes pahoitelleet, vaihtoivat nopeasti puheenaihetta.
Olisin vaan toivonut heiltä muutamaa lohduttavaa sanaa. Varsinkin kun itse olen näiden muutaman kaverin tukena ollut heidän pahoissa elämäntilanteissaan 100%sti ja olen aina jaksanut kuunnella.
olisin vaan halunnut pikkasen takaisin sitä sympatiaa. Mutta sehän on kuitenkin murheista pienimpiä. Harmittaa vaan kun olisin todella halunnut jutella.
Jotenkin tuntuu siltä että eläimen menetystä ei saisi surra. Mutta vain me eläinihmiset ymmärrämme sen että eläintä voi itkeä ja surra ihan samalla tavalla kuin mitä tahansa muutakin menetystä! Perheenjäseniähän ne ovat siinä missä muutkin.
Toivottavasti kohta tämä itkukin vähän laimenis ja vois saada unen päästä kiinni, pitää kuitenkin huomenna jaksaa töihinkin mennä iltavuoroon, kun se tuhkauskin olis heti aamulla.
Kiitos vielä oikein paljon kaikille ihanista sanoista!
Ihmiset eivät osaa sanoa useinkaan mitään, kun on joku kertoo läheisensä kuolemasta. Kuolema on niin rankka juttu. Oman surun kieltäminen ei auta, joten sure ihan rauhassa. Minä muutama kuukausi sitten ajattelin, että en voi hetkeäkään olla ajattelematta rakkaan kissan viimeisiä vaiheita ja itkemättä sen kuolemaa, mutta nyt olen alkanut muistaa myös muita aikoja ja kuvien katseleminenkin tuntuu hyvältä. Ikävä on edelleen, mutta se on muuttanut muotoaan. Ja tänne voi aina kirjoittaa, kun haluaa jakaa tunteitaan ja ajatuksiaan :)
Hei ja osanotot!Mieli matalalla täällä myös.Tiistai iltana kissamme kolaroinut skootterin kanssa,eikä ole löytynyt.Lapsille tosi tärkeä,puhumattakaan itselle..Eilinen iltakin vierähti etsiessä,ja yöllä heräillessä,olisiko tullut rappusille,mutta ei.Tyttö kissa,siro,melkein kokonaan musta,ja vasta 2-vuotias.Kauheinta tässä ajatella just nyt,että tuolla jossain kituu eikä saa apua,jos kuollut niin helpottais kun löytäisi,saisi haudattua jne,ja ei tarviis enää turhaan toivoa kotiinpaluuta.Tsemppiä teille!
löydy. kissallesi kyllä koska en ollut noin huonossa hoidossa, raukka... oletko koskaan kuullut sellasesta kuin eläimen huolehtimisesta ja siihen kuuluu se ettei se voi jäädä auton tai minkään muun ajoneuvon alle koska sen ei kuulu liikkua yksin ja irtonaisena tiellä...
Kiitos vaan kovasti.Löysin Mirrin eilen kuolleena.Voi olla että tein väärin kun annoin olla sen pihalla vapaana,mutta siitä elämästä nautti,pelasi jopa lasten kanssa jalkapalloa,lotkotteli auringossa terassilla.Yöt oli kotona,päiväaikaan kävi tekemässä oman lenkin lähellä jos ei ollut kotipihassa.Nyt on haudattuna ja suru kova.Mutta sulla on nyt varmaan sympatiat että ei kärsi enää meidän kanssa.Hyvät syksyt vaan kuitenkin.
Moi Mirrin emäntä.
Älä sinä välitä noista kylmistä tyypeistä. Minä en epäile hetkeäkään ettetkö olisi tehnyt parhaasi kissan eteen.
Sekin on valitettavaa että onnettomuuksia sattuu.
Meillä kissat ovat kyllä sisäkissoja, mutta toisinaan joku kissoista onnistuu karkaamaan jostain raosta. (yleensä koira keplottelee oven auki, kun se taas saa meidän isolla aidatulla tontilla juosta ihan miten haluaa, ja aika usein nyt kesällä vieraat unohtivat aina ovet sepposen selälleen) Me asutaan muuten rauhallisella okt alueella.
Minusta on aika tyhmää sanoa että omistaja ei "muka välitä" jos antaa kissan olla vapaana ulkona (tietty on paikkoja missä ei voi pitää, mutta uskon että omistaja kyllä pystyy kyllä tilanteen arvioimaan).
Joskus lapsuudessa kun maalla asuttiin (lähin naapuri 1,5km päässä), meillä oli aina kaksi leikattua kissaa ja ne saivat ihan vapaasti ulkona juosta, ja siinä ne aina pihapiirissä viipottivat, enkä näe syytä miksi niitä olisikaan pitänyt pitää tiukasti sisällä. Kissalla on kuitenkin sellainen luonnostaan villi luonne, eikä sitä luontaista vaistoa seinät taltuta, kyllä kissa haluaa vapaanakin juosta, se tuppaa monasti ihmisiltä unohtumaan. Kissa on petoeläin. Eivät ne kissat samalla tavalla laumaeläimiä ole kuin koirat.
Meilläkin jatkuu tämä surutyö Manusta. On niin kovin vaikeaa nukkua kun Manu ei enää kainaloon ole työntämässä itseään, koko ajan tuntuu siltä että "jotain puuttuu". Eikä Manu enää "juttele" (eli se piti naukumisella koko ajan "meteliä").
Ja eikä sitä vieläkään ole oikeastaan tajunnut, sen huomaa siitäkin että eilen kauppareissulla olin jo poikkeamassa eläinkauppaan ostamaan lisää Manulle ylläpitävää ruokaa virtsakiviin. Tässä sitä edelleen joka päivä on tullut olohuoneessa yksikseen istuttua uurna sylissä ja itkettyä. Mutta ajan kanssa... Itkut on vaan itkettävä, vaikka ikävä ei varmasti lopu koskaan.
Kiitos sinulle noista sanoista.Edellinen viesti ei ollut kivaa luettavaa.Mekin asumme okt asutusalueella.melkeen ensimmäinen vuosi meni Mirrillä sisällä,valjailla käytiin ulkona.Sitten pääsikin terassille ,sitten omaan pihaan ja siitä jotenkin alkoi.Kova oli halu ulos ja ensimmäisen myyräsaaliin jälkeen ei estänyt mikään.Yöt oli kotona aina,paria tapausta lukuunottamatta,mutta silloin odotti jo aamulla terassilla.Pakkasilla ei halunnut ulos,mutta huomasi että ottikin päähän sisällä olo.Mirri oli alusta asti meihin kovasti kiintynyt,liekö tehnyt se että ei ollut luovutusikäinen tullessaan,tosi pieni vain 5-6 vk.Raksuja osasi syödä kuitenkin jo,oli kai pakosta joutunut opettelemaan,koska emo ei poikasia syöttänyt eikä välittänyt ja henkilö jolta hain halusi niistä nopeasti eroon.Ensimmäiset kuukaudet luputti meidän paidat,tyynyliinan kulmat märäksi ja joskus vielä viime talvenakin muisti tehdä sen:).herätti minut puskemalla naamaan ja puskikin niin kauan että takuulla heräsin,tai napsi varpaista että ylös nyt.Oli tyytyväinen,leikkisä,iloisa kissa joka eli kissan parasta ikää.Harmittaa todella että noin aikaisin joutui lähtemään,vain 2-v.Muistoina onneksi kuvia ja videoita,kuinka temmeltää pihalla perhosen perässä ja paljon ihania muistoja.Juttuja riittäisi vaikka kuinka paljon,niitä tässä puhuttukin ja muisteltu. Tempauksia joita riittikin,oli todella tempperamenttinen luonteeltaan...mutta kuitenkin tosi rakastava ja seuranhaluinen.Lämmin kiitos sanoistasi ja osaanotot suruusi myös.Ehkäpä Mirri ja Manu nyt leikkivät yhdessä siellä pilven reunalla.Hyvää syksyn jatkoa.
Hei, kyynel tuli silmiin kun luin kirjoitustasi kissaystäväsi lähdöstä. Eläimeen kiintyy tosi syvästi ja lähtö oli varmasti rankka kokemus. Jokainen kissa on yksilö vailla vertaa omine vinkeineen ja sitä jää kaipaamaan, mutta muistot ovat aina ilonasi.
Otan osaa suruusi. Itsekin jouduin luopumaan rakkaasta ystävästäni joka 17-vuotiaana lähti toiseen maailmaan. Se tapahtui kesällä enkä oikein pääse yli. Hänen kuviaan on hyllyssä että näen hänet aina kun haluan. Olin 9-vuotias kun otimme sen kissan ja kasvoimme aikuisiksi yhdessä :(
Sen jälkeen kun muutin kotoa kävin lähes joka päivä tervehtimässä parasta ystävääni äitini luona. Viime keväänä oman pienen tyttöni voimat hiljalleen alkoivat hiipua ja tiesimme hänen olevan tiensä päässä. Hän kuoli luonnollisen kuoleman, onneksi ei tarvinnut lopettaa, se olisi sattunut jos mahdollista vielä enemmän.
Osaanottoni.
En ole itse vielä menettänyt kumpaakaan rakasta kolliani kuolemaan, ja olen mietitnyt asiaa että tuskin kestäisin jos vanhempi niistä kuolisi. En kestäisi jos se kuolisi, se on minun pitkäaikaisin lemmikkini tähän asti, ja rakkain. Se on peräti (vasta) 9 vuotias, mutta mietin silti asiaa.
Manullasi oli varmasti hyvä elämä, pärjäile!
Manun perheelle voimia.Aika parantaa haavat ja tuo muistoja Manusta ja siitä,miten tärkeä sija Hänellä oli perheessänne.
Varmasti Manu kurkistelee teitä "kissojen taivaasta" näin uskon omienkin pois menneiden kissujen tekevän.
Manu odottaa kavereitaan sateenkaarisillalla...
Tuli tippa linssiin kun luin ton. On omassakin perheessä samanlainen suuri menetys parin vuoden takaa kun rakas SAnteri-kissamme jouduttiin lopet-tamaan. Santerimme oli P e r s o o n a - kuten sinunkin kisusi - jota enemme ikinä unohda. Voimia sinulle !