Miten toimisin

Jotain palstoja seka lekuri sivustoja olen katsellut, mut en oo viel eksyny sinne "oikealle" linkille, josta saisin mieltani askarruttaneille kysymyksille vastauksia..
Kiitos.

40vee kirjoitti:

Jotain palstoja seka lekuri sivustoja olen katsellut, mut en oo viel eksyny sinne "oikealle" linkille, josta saisin mieltani askarruttaneille kysymyksille vastauksia..
Kiitos.

on oikeesti hyötyä siitä että saa dg:n nelikymppisenä tai sitä vanhempana...? Noh tietty jos oireilu on tosi vaikeaa niin ehkä sit ois tarpeen, että sais lääkkeet.
Itse olen 99,9% varma että mulla on adhd, täytän kaikki "vaadittavat kriteerit", ja yhdellä lapsistani adhd-dg.
Olishan se tietysti kiva? olla jokin selitys hurjille nuoruusvuosille ja kaikille koulujen keskeyttämisille ym. Mutta nyt elämä rullaa eteenpäin omaa tahtiaan välillä paremmin ja sitten taas ei.

aikuiselle kirjoitti:

on oikeesti hyötyä siitä että saa dg:n nelikymppisenä tai sitä vanhempana...? Noh tietty jos oireilu on tosi vaikeaa niin ehkä sit ois tarpeen, että sais lääkkeet.
Itse olen 99,9% varma että mulla on adhd, täytän kaikki "vaadittavat kriteerit", ja yhdellä lapsistani adhd-dg.
Olishan se tietysti kiva? olla jokin selitys hurjille nuoruusvuosille ja kaikille koulujen keskeyttämisille ym. Mutta nyt elämä rullaa eteenpäin omaa tahtiaan välillä paremmin ja sitten taas ei.

Mä kerron oman tarinani . Mun poikani oli 4 v ja nyt 13 v . Epäilin hänellä olevan jo silloin ADHD , mutta diagnoosin se sai vasta muutama kuukausi sitten , että eihän siihen kauvaa aikaa menny . No aikani seurasin sitä touhua ja jäin miettimään sukuani että mistäköhän se olisi voinut perityä , vastausta ei tarvinu kaukaa hakea. Riitti kun katsoi peiliin ja totesi että bingo. Niin ei se omena puusta kauvas putoa ;). Seuraava siirto , mitä sitten ?? Aikani mietin ja meninkin sitten yksityiselle vastaanotolle joka oli helsingissä , kun Tampereella ei siihen aikaan tästä diagnoosista juurikaan tiedetty . No sehän oli selvää pässinlihaa diagnoosiksi tuli ADHD . Mutta mitä sitten ? Nyt tullaankin siihen että mitä sillä diagnoosilla aikuisena tekee . No mä voin kertoa omasta kokemuksestani sen että olin hieman "järkyttyny" . Sitten tuli suuri helpotus. Sai selityksen moneenkin eri asiaan . Ei menneitä saa tekemättömäksi , mutta asioihin voi suhtautua toisella eri tapaa . Voi nauraa jo omille jutuille ja tekemisille kun tietää että mistä se johtuu . Huumorilla moni asia sivuutetaan ja täytyy oppia olemaan itselleen armollinen . Toiset hyötyy lääkityksestä ja oikeeta lääkitystä ei saa nimen omaan oikeeta jos ei ole diagnoosia. Tsemmppiä vaan kaikille ja hyvää syksyn jatkoa.

jou jou ( n 36 v) kirjoitti:

Mä kerron oman tarinani . Mun poikani oli 4 v ja nyt 13 v . Epäilin hänellä olevan jo silloin ADHD , mutta diagnoosin se sai vasta muutama kuukausi sitten , että eihän siihen kauvaa aikaa menny . No aikani seurasin sitä touhua ja jäin miettimään sukuani että mistäköhän se olisi voinut perityä , vastausta ei tarvinu kaukaa hakea. Riitti kun katsoi peiliin ja totesi että bingo. Niin ei se omena puusta kauvas putoa ;). Seuraava siirto , mitä sitten ?? Aikani mietin ja meninkin sitten yksityiselle vastaanotolle joka oli helsingissä , kun Tampereella ei siihen aikaan tästä diagnoosista juurikaan tiedetty . No sehän oli selvää pässinlihaa diagnoosiksi tuli ADHD . Mutta mitä sitten ? Nyt tullaankin siihen että mitä sillä diagnoosilla aikuisena tekee . No mä voin kertoa omasta kokemuksestani sen että olin hieman "järkyttyny" . Sitten tuli suuri helpotus. Sai selityksen moneenkin eri asiaan . Ei menneitä saa tekemättömäksi , mutta asioihin voi suhtautua toisella eri tapaa . Voi nauraa jo omille jutuille ja tekemisille kun tietää että mistä se johtuu . Huumorilla moni asia sivuutetaan ja täytyy oppia olemaan itselleen armollinen . Toiset hyötyy lääkityksestä ja oikeeta lääkitystä ei saa nimen omaan oikeeta jos ei ole diagnoosia. Tsemmppiä vaan kaikille ja hyvää syksyn jatkoa.

Hei, kuullostaa perin tutulta, niin kuin moni teksti täällä muutenkin. Tyttäreni on melko varma "tapaus", aiemmin olen ottanut hänte vain omana itsenään, kunnes alkoi tulla päivähoidosta viestiä ettei tyttö ole "normaali", vasta nyt, hänen ollessa 8 alkaa tapahtua, kun koulu ei suju....

Mutta minä, siis tuon omenaisen äiti, tunnistan paljon itsesänikin. LApsena (mitä vain itse muistan) olen ollut villi, oppinut tosin nopeaan ja sitten vain iloisesti jutellut ja puuhaillut mitä milloinkin (=häirinnyt opetusta), keksinyt kaikkea päätöntä, nauttinut esiintymisestä, KUNNES..
Minua on kiusattu koko kouluikäni, olen onnistunut törmäämään vääriin miehiin, ja itsetunto on on kärsinyt.
Siltikin, hyvin moni asia on totta kohdallani. Vaikeuksia on tullut lähinnä kun vaatimukset ovat kasvaneet, kun pitää hoitaa lapset, opinnot, kaikki. Lukiossa oikeastaan alkoi matematiikka tökkimään, en vain tajunnut, vaikka muuten pärjäsin ja kirjoitinkin laajan matikan ja sain c:n.

HUKKAAN tavaroita, UNOHDAN menoni, TEEN != asiaa samalla, mutta valmista ei tunnu tulevan pyykistä, ruoka palaa pohjaan..

Jotkin eivät sovi minuun, mutta mietin kovin, miten vaikuttavat lapsuuden ja koko elämän kolhut? Olen ollut aina avoin, sinisilmäinen, höpöttelijä, akikkien kaveri, kunnes kiusataan, suuna päänä väärässä paikkaa ja pilannut monet vitsit möläyttämällä jotain.

Opetellut olen pakon edessä, käyttämään kännykkää (armoitettu vehe!) muistuttamaan minua, kalenteriin en muista katsoa ja unohdan vaikka katsonkin, en muista muistuttaa lapsia kotitöistä, hyvä jos kouluun ehtivät. Itse inhoan myöhästymistä ja silti meinaan myöhästyä joka paikasta.

Opinnot sujuvat, jos voin ksekittyä vain siihen, mutta nyt, tätä gradua on synnytelty liiankin monta vuotta, edessä on pakko, aika loppuu....

Tunnen itseni niin TYHMÄKSI!!!!

Esitän tyhmiä kysymyksiä, minulle hymistään tai vaietaan, siksi en juuri halua mitään kysyä tai olen vain omissa oloissani.

Epävirallisin testein älliä on, eli 130, mutta ei sa oikein näy, kuten joku sanoi, mitä sillä tekee, kun ei ymmärrä sen käyttöohjetta!

Listaa voisi jatkaa... osa sopii ja osa ei. osan oireiden kanssa olen oppinut sinuiksi, välillä menee lujaa, mutta vauhti loppuu noepaan ja syytän taas itseäni.

LÄÄKÄRI EI OTTANUT TODESTA kun kävin, en kuulemma ole ADHD, kun kykenen istumaan paikallani (olin todella innoissani kun kuvittelin että siasin apua), en ole koulussa joutunut tarkkailuluokalle (olin kiltti, vaikka vilkas, sähelsin joka suuntaan, etenkin jos sain jo hommat valmiiksi), en ole tehnyt rikoksia (mitä nyt pentuna näpistellyt, haluan koko ajan tehdä oikein, vaikka miel teksi välillä iskeä...), en harrasta henkeä uhkaavia lajeja (kipu opettaa ja pelko korkeista paikoista, tieto ihmishengen herkkyydestä).

Joten olen vain stressaantunut yh-äiti, jolla on ollut vaikeaa.
Voi olla, mutta silti, tekeekö kiltteys ja äly minusta sitten normaalin?

Olette ihania, kaikki ADHD-ihmiset!!! Tiedän, tyttäreni on nimensä veroisesti joko täysi aurinko tai myrskyn silmä, rakastaa tulisesti ja on avoin ja kaveria kaikille!! Ja myöskin te, joilla on vähemmän valoisa luonne, tsemppiä!