Kummasti alkaa "masennus" väistyä, ku alkaa olla epäselvää, et onko lapsi terve vai ei. Meillä tutkimuksia iso liuta tulossa ja yöni valvon miettien lapsen tulevaisuutta. Antaisin mitä tahansa, jos murheeni olisi pelkkä väsymys ja ärsyttävä ukko. On oikeasti masentuneita ihmisiä ja sitten on oikeasti mukavuudenhaluisia ihmisiä, joilla ei kantti kestä. Minä voin jälkeenpäin todeta olevani aika heikko. Kyllä pitäisi tavalliset yövalvomiset jaksaa puhumatta masennuksesta. Jos joskus toisen lapsen saan, en ikinä käytä sanaa masennus, jollen ole aivan varma asiasta. Olkaa onnellisia terveistä lapsistanne.
Niskasta kiinni
NYT!!!!
3668
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
itsestään selvää se tai miten sen nyt ilmaisi oikein, että meillehän on tulossa terve vauva ja kaikki menee varmasti hyvin. Itse vastasynt.teho-osastolla työskennelleenä osasin myös pelätä pahinta, sellaistakin vaikeuksista/sairauksista mistä muut odottajat eivät osaa edes kuvitella tai ole tietoisia.
Kun sitten sain salissa syliin terveen tyttöni olin ikionnellinen. Mutta....
Mulla oli alusta alkaen ongelmia imetyksen kanssa, kun maitoa ei meinannut lähteä tulemaan. Kun tuli vauva pulautteli/oksensi maidon, tuli pahat mahavaivat, joihin ei meinattu löytyää mitään apua, tyttö itki n. 20 h/päivä yhteen soittoon eikä saanut edes nukutuksi, siis ei lapsi emmekä me vanhemmat. Tätä neuvolan mukaan koliikiksi kutsutta aikaa kesti 3 kuukautta ja tuolloin kaikkien noiden ongelmien kanssa olin kyllä välillä todella syvällä. Minulla mielestäni oli oikeus tuntea niitä tuntemuksia mitä minulla välillä oli tyttöä kohtaan, vaikka joka kerta ajatukset kuitenkin kääntyivät suureksi rakkaudeksi kyynelten valuessa silmistä. Halusin olla niin hyvä äiti, mutta välillä tuntui, että epäonnistuin. Mietin miksi muilla on niin helppoa. Minullekin sanottiin monta kertaa ties mitä päin naamaa, että se nyt on sellaista ja saa nukkua vähän vähemmän. Helppo sanoa, kun vauvansa syö ja nukkuu eikä itke kun max. sen 3 h/pv, mitä normaalisti. Käy siinä koliikkivauvan kanssa missään ihmisten ilmoilla tai lenkeillä (piristystä kuulemma), kun olet aivan pohjilla ja silmät meinaavat mennä kiinni, tyttö pudota sylistä ja pelkäät että kaaduit tms. ja vauva kuolee. Silti monesti noinakin aikoina kiitin Taivaan Isää siitä ,että oli suonut minulle ja miehelleni terveen vauvan, sillä tiedän miten toisinkin asiat voisivat olla.
Olen itse tässä mm. juuri tuon aiemmin mainitsemani työrupeaman jälkeen miettinyt sitä, miksi monille ihmisille tietyt jo niin kovin helpotkin asiat tuntuvat ylitse pääsemättömiltä. Miksi ei jakseta mitään. Että sitä 3 t/pv itkua ei jakseta millään vaan eräskin äiti oli tunkenut Panadol-supon lapselle, että hiljentyisi vaan siksi kun ei jaksanut kuunnella, ei vauvan oloa helpottaakseen.
Tiedän, että en täysin voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta melko lähellä varmasti ovat ajatukseni käyneet välillä oman odotukseni aikana, kun oli huoli vauvan terveydestä. Kuinka toivoinkaan, että tutkimukset osoittaisivat, että myös teille olisi tulossa terve vauva. Itse kyllä tunsin silloin siellä salissa sellaisenkin tunteen, että vaikka mitä olisi, mitä ei nyt näy, tulen tätä lasta aina rakastamaan.Tiedän toki miltä tuo epävarmuus tuntuu ja se, että ehkä jo etukäteen saa tietää, että vauvalla on jokin sairaus, mitä ei voi parantaa tai mikä näkyy hänen kehityksessään tms.
Voimia sinulle ja miehellesi! Laitan rukousta puolestasi ylöspäin, jos sallit.
esikoiseni 3kk sitten.
Alkuperäisellä on jotain ideaa tekstissään. Itsekin mietin vauva-aikana, että olenko masentunut. Enkä vielä tänäpäivänäkään, kun lapsi on kohta kouluikäinen tiedä olinko masentunut oikeasti vai en. Eli oliko apaattisen olotilan syy se, että lapsen sitovuus, valvomiset, omien juttujen menettämiset kopsahtivat niin kovasti.
Toisaalta, eikös sekin voi johtaa masennukseen osaltaan?