Olen itse sairastanut syövän ja muistan yhä sen paniikin, henkisen tuskan ja epätoivon. Kerran jo kirjoitin testamenttini.
Tapasin tällä viikolla leukemiaan sairastuneen lapsen, joka jaksoi iloita elämän pienistä asioista, suunnitteli ensi kesää ja selvästi kuitenkin nautti elämästä. Hänelle oli selitetty, että kyse on vakavasta sairaudesta ja kaikki hoitotoimenpiteet eivät ole kivoja ( hän on jo hoidossa joten on kokenutkin jo mitä sairaalassa olo on). Silti hän jaksoi uskoa paranevansa ja sanoi minullekin, että "tässä nyt vähän sairastan..."
Miksi me aikuiset panikoimme, masennumme jne?!
Tapasin tällä viikolla leukemiaan sairastuneen lapsen, joka jaksoi iloita elämän pienistä asioista, suunnitteli ensi kesää ja selvästi kuitenkin nautti elämästä. Hänelle oli selitetty, että kyse on vakavasta sairaudesta ja kaikki hoitotoimenpiteet eivät ole kivoja ( hän on jo hoidossa joten on kokenutkin jo mitä sairaalassa olo on). Silti hän jaksoi uskoa paranevansa ja sanoi minullekin, että "tässä nyt vähän sairastan..."
Miksi me aikuiset panikoimme, masennumme jne?!
Vastaukset 20
Vanhimmat
tässä ja nyt.Eivät sure huomista.Sen taidon jos oppii on helpompi elää.
lapset eivät välttämättä ymmärrä asian tai sairauden vakavuutta (tai kuoleman lopullisuutta) samalla tavalla kuin me aikuiset. siksi ehkä osaamme pelätä ja panikoida eri lailla kuin lapset, jotka odottavat huolettomina esim. ensi kesää. tieto lisää tuskaa.
pelättävää on kuoleman lopullisuudessa tai sairauden vakavuudessa? Miksi pitää panikoida koska siitä ei ole mitään hyötyä.
Monasti kaikki uusi pelottaa. Ja kuolema on ainakin kaikille eläville uusi tapahtuma.
Toisaalta sekin voi pelottaa, että mitä kuoleman jälkeen on? Minusta ainakin tuntuu mahdottomalta ajatella, että jokin minussa häviää, vaikka ruumiini kuolee ja maatuukin. Se vain ei tunnu olevan mahdollista.
Eli näin ajatellessa voisi pelätä mm. sitä, että jos puhe esim. helvetistä onkin totta ja että joutuuko sinne?
Kuoleman loppullisuuden ymmärrän tämän ajallisuuden määrittelemänä, sidottuna siis ymmärrykseen ja järkeen, jota nyt käytän tietoni ja järkeni mukaan. Tarkoitan, että lopullisuus ei ehkä ole kuoleman rajan takana sama asia kuin meille nyt. Täältä katsottuna kuolema on lopullinen, Mutta rajan takana se voikin olla muuta.
Sairauden vakavuus tuo monasti kipuja, se voi pelottaa. Kaikkiin kipuihin ei ole lääkettä, jota voisi käyttää, jos haluaa olla tajuissaan loppuun asti.
Panikoimisesta ei kyllä siinä mielessä ole hyötyä, jos vain jää panikoitumiseen. Pitäisi kai pyrkiä kanavoimaan panikoiminen muuksi...
Lapsista piti sanoa... eräs näkökulma...
Lapsilla on kyky elää. He eivät ole vielä menettäneet sitä; aikuiset sitä vastoin tekevät kuolemaa joka päivä ja he ovat joutuneet kokemaan pieniä kuolemia, pettymyksiä ja eroja, ym. ym. ja unohtaneet kaiken sen keskellä, että sekin kuuluu elämään ja tulevat varovaisiksi elämän suhteen.
olen ajatellut että vaikka kuolenkin,niin geenini jäävät elämään lapsissani.Joten elämä jatkuu vaikka minä kuolen.
"eläin elää ihminen ihmettelee"lauloi Siekkarit aikoinaan.Lapset kun rupeavat ottamaan mallia aikuisista niin kaikki menee päin ...
minäkin,sitähän tämä elämä on jatkuu jälkipolvissa.
ei ole. Olen lapseton. Olenko elänyt turhaan?
vaan pelottaa miten perhe jaksaa ja selviytyy jos minulle sattuu "jotain" eli en selviä syövästä. En haluaisi tuottaa heille tuskaa.
on selviytyjä, surulle ja tuskalle ei valitettavasti
voi mitään vaan kuuluvat normaaliin elämään. Mikä meiltä nykyihmisiltä on päässyt unohtumaan.
vaan vierähtäisi itsesäälin puolelle.Ei kenenkään elämä turha ole.
itseäni. Suututtaa vain kirjoitukset, että "ainahan JÄLKIPOLVI" jatkaa elämää... entä jos ja kun sitä jälkipolvea ei ole!!! Moni sanoo, etä lasten vuoksi jaksan!!! Entä jos ei ole niitä lapsia...
eletään sen vuoksi että syntynyt,yksinkertaista vai mitä?
selvinnyt tänne asti :)
" olen ajatellut että vaikka kuolenkin, niin geenini jäävät elämään lapsissani. Joten elämä jatkuu vaikka minä kuolen". - näin kirjoitit 7.9.
Ei se elämänhalun löytäminen aina niin helppoa tai yksinkertaista ole...
ole helppoa ja yksinkertaista vaikka on lapsiakin.
Me kaikki luulemme että toisen elämä on jotenkin helpompaa kuin omamme.Se että minä ajattelen näin tai noin ei edellytä muilta samankaltaista ajatusmaalimaa.
Jokainen meistä kuolee - toinen ennemmin ja toinen myöhemmin - tämähän on ainoa totuus tässä elämässä.
Syöpä on sairaus muiden joukossa - osittain salakavalampi kuin moni muu, mutta on myös muita kuolemanvakavia sairauksia - sitä voi kuolla myös esim. liikenneonnettomuudessa.
Kun pitää mielessään ainoan oikean tavan elää = nauti jokaisesta hetkestä kuin se olisi viimeisesi, niin ei jää elämä elämättä.
Näin me ystäväni kanssa teimme hänen viimeiset elinkuukautensa: emme väkisin yrittäneet nauttia elämästä, vaan otimme vastaan, mitä annettiin -> hetkittäin "muistimme" elämän raadollisuuden = hänen lähestyvän kuolemansa, itkettiin aikamme, jonka jälkeen palasimme hetkeen, jota elimme.
Omaa oloa helpottaakseen voi hetken käyttää miettimiseen, millainen taustatuki omalla perheellä on itsensä lisäksi = minun vanhemmat, puolison vanhemmat, omat ja/tai puolison sisarukset, omat ja/tai puolison ystävät (mahdollisesti perheineen)... Jos perheeseen kuuluu lapsia, voi olla melko luottavaisin mielin, että samalla kun ne toki rasittavat puolisoa ne myös antavat puolisolle syyn jatkaa elämää mahdollisen ikävän tapahtuman jälkeenkin...
Tämä toki on vain minun - vuoden syöpää sirastaneen (nyt jo pois nukkuneen) äiti -ystävän rinnalla kulkeneen - näkemys ?
Olen n. 5-kymppinen syövän sairastanut. Perheestämme on jo yksi "lapsi" kuollut syöpään ja silloin äitini sanoi ettei toista kertaa halua kokea samaa ( sitten minulla todettiin syöpä).
"JOKAINEN MEISTÄ KUOLEE " - näin sanoi myös eräs työtoverini kuultuaan syövästäni ja se tuntui niin pahalta, että vieläkin kulkee kylmät väreet ihollani, kun kuulen tai luen tuon lauseen.
Ihminen voi kuolla liikenneonnettomuudessa, mutta se tulee yllättäen, yhtäkkiä. Siinä ei kuolemaa odotella kuukausia, kenties vuosia.
Sairaalle itselleen, mutta myös omaisille ja läheisille, tällainen odotus on tuskallista.. Kokemusta on!
NAUTI JOKAISESTA HETKESTÄ KUIN SE OLISI VIIMEISESI" ,- ei aina voi elää kuin viimeistä päivää!! Perhe halua suunnitella tulevaa, siirtää asioita "ensi kesään" vaikka itse haluaisi tehdä tässä ja nyt!
Perheen taustatuesta: Omat vanhempani ovat jo vanhoja ja sairaita ( minä käyn auttamassa). Mieheni vanhemmat ovat kuolleet. Samoin ( syöpään) yksi sisaruksistani. Vain veli on jäljellä.
"JOS PERHEESEEN KUULUU LAPSIA, VOI OLLA MELKO LUOTTAVAISIN MIELIN... NE ANTAVAT PUOLISOLLE SYYN JATKAA..." - olemme menettäneet ainoan lapsemme.
Perheeni ( mieheni, veljeni, vanhempani ) ovat joutuneet kärsimään jo niin paljon, että pelkään miten he jaksavat jos minäkin tästä lähden... ja muuten, miehellänikin on sairaus joka vaatii hoitoa joten hänkin tarvitsee arkiaskareissa apua... omia sisaruksia hänellä ole).
Hyvät kirjoittajat ja "tuen antajat": ennenkuin annatte hyviä "neuvojanne", miettikää ettei kirjoittajalla asiat välttämättä ole yhtä hyvin kuin Teillä!
Olen pahoillani, että sinulla on elämässä ollut enemmän murheita kuin useammalla yhteensä, mutta ei näillä palstoilla voi niin tarkkaan miettiä kirjoitelmiaan, ettei ketään loukkaisi! Neuvot ovat olleet pääasiassa positiivisia ja tsemppaavia! Voivatko ne olla kovinkaan vääriä, vaikka ei nyt niin "totuudellisia" olisikaan! Syövän hoidoissa ollaan aina korostettu positiivista asennetta, mikä sinulta nyt näyttäisi kadonneen. Toivon sinulle kaikkea hyvää! Toivottavasti saat ilon ja positiivisuuden elämääsi! Pahat teot ja sanat loppupeleissä kuitenkin satuttavat eniten itseä.