Ihminen tarvitsee silloin tällöin yksinäisyyttä, ei aina tarvitse olla ympärillä ihmisiä.
Uskon että yksin oleminen auttaa jopa ajattelemaan asioista eri tavalla, sillä sakissa monesti vaan mennään eikä sen kummemmin pohdita mitään. Olisi suotavaa että ihmiset edes vähän ajattelisivat itsekin eivätkä aina menisi muiden mielipiteitten mukaan kuten nyt tuntuu tapahtuvan.
Uskon myös sen että te, jotka olette yksin, tiedostatte paremmin oman elämänne ja näin ollen olette moninkertaisesti viisaampia kuin ne jotka hyörivät alituiseen milloin missäkin ryhmissä.
Uskon että yksin oleminen auttaa jopa ajattelemaan asioista eri tavalla, sillä sakissa monesti vaan mennään eikä sen kummemmin pohdita mitään. Olisi suotavaa että ihmiset edes vähän ajattelisivat itsekin eivätkä aina menisi muiden mielipiteitten mukaan kuten nyt tuntuu tapahtuvan.
Uskon myös sen että te, jotka olette yksin, tiedostatte paremmin oman elämänne ja näin ollen olette moninkertaisesti viisaampia kuin ne jotka hyörivät alituiseen milloin missäkin ryhmissä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ei yksinäisyydestä nauti jos joutuu olemaan koko ajan yksin.
Niiku tuossa joku jo totesikin, jos yksinäisyys on jatkuvaa niin ei siitä silloin voi nauttia. Silloin nautitaan pienistä hetkistä ystävien seurassa. Jatkuva yksinäisyys on kaikkea muuta kuin nautinto.. Minä en ainakaan tiedosta elämääni kunnolla, kun ei tästä pääse ikinä keskustelemaan kenenkään kanssa! Onhan tietysti ystävät olemassa, mutta kun on sulkeutunut luonne niin minkäs mahtaa.
no joo onhan toi yksinolo aluksi ihan rakentavaa.mut ootko ikinä miettiny jos sitä kestää esim.26 vuotta niinku mulla niin kuka kumma siitä voi nauttia?
t:vanha ei täydellisennäköinen
Minä ainakin olen miettinyt kaikenlaista... miksi olen yksin ja haluanko olla yksin...
Tosi on ettei jatkuva yksinäisyys ole mitenkään nautittava olotila mutta jatkuvaa toisten seurassa oloa kestän vielä vähemmän. Tuolta väliltä kun löytyisi sopiva kompromissi niin voisi olla tyytyväinen.
Toinen juttu onkin, haluanko koskaan yrittääkään ystävystyä, poikkeuksetta siitä seuraa pettymyksiä - kaikilla on aina jokin hyötymistarkoitus ja kun minä en ole tarpeeksi hyödyllinen saan sitten jäädä. Terveellisempää taitaa olla hyväksyä yksinäisyys ja säilyttää mielenrauha. Itsemurhakin on käynyt mielessä pahojen pettymysten jälkeen, kukaan ei kuitenkaan oikeasti minua kaipaisi...
En ole koskaan pitänyt parisuhdetta itselleni vaihtoehtona. En ole edes koskaan ihastunut kehenkään tai ehkäpä vain en ole huomannut sitä - joko kaikki puheet ihastumisen ihanuudesta ovatkin liioiteltuja tai minulla ei kertakaikkiaan ole sellaista kykyä olemassa. Tuskinpa sekään voi olla mahdollista etten koskaan olisi tavannut sellaista ihmistä johon olisin voinut ihastua. Tietenkin joidenkin seurassa on mukavampi ja helpompi olla kuin toisten mutta sitä kai ei voi sanoa ihastumiseksi.
Ja nämähän eivät olleet aivan nuoren ajatuksia, 40. vuosi alkaa olla jo lähellä, todennäköisesti minulla on elämää vielä riittävästi jäljellä vaikka mihin mutta epäillä sopii haluanko minä muuttua...
...jos sais ite valita, koska on yksin. Mutta kun on yksin jatkuvasti, siitä on nautinnollisuus todella kaukana ja alkaa käpertyä liikaa itseensä (huono juttu, jota pyrin itse välttämään)...
Ei, mä haluan kaveripiirin enkä mitään yksinäisyyttä! Onneks on edes duuni ja duunikaverit...
Totta joka sana!