Lapseni oli kotona viime viikonlopun, sunnuntai-iltana valvoin vielä pojan jo nukkuessa.Poika heräsi ja huusi heti äitiä, jolloin menin katsomaan mikä on hätänä.Pojalla oli vessahätä ja nukahti heti vessassa käynnin jälkeen, sai tulla viereeni nukkumaan kun pelotti pimeä huone.Alkoi niin kauheasti itkettämään, kun tuli niin vahvana kipu siitä, että sijaisperheessäkin poikani saattaa herätä kesken yötä ja tarvita minua, mutta en voi silloin olla hänen vierellään.Se kyllä lohduttaa, että onneksi hänellä on sijaisäiti tai isä lohduttamassa, mutta se tekee kipeää etten itse voi olla siellä auttamassa.Olen antanut pojalleni yöpaitani kuukausia sitten mukaan ja nukkuu sen kanssa joka yö.Toivottavasti siitä on pojalle apua jos tulee kova ikävä. itkin siinä pojan vieressä ja ajattelin, että onneksi pian tulee se vaihe, että voin lapseni vierellä olla. Kyllä lohdutti myös, kun unissaan lapsi kääntyi ja kietoi kätensä kaulaani.Pikkuhiljaa siinä kyyneleet kuivui.
Aamulla herätyskello soitti tarhaan ja töihinlähdön merkiksi. Poika heti herätessään alkoi itkeä, ettei halua lähteä.Kävimme läpi, miksi näin pitää tehdä ja miksi pitää lähteä ja poika sai itkeä siinä kainalossa pahaa mieltä pois. Poika rauhottuikin, oli kylläkin vähän vaisu mutta kaikki sujui hyvin siihen saakka kun piti alkaa pukemaan lähtöä varten.Poika alkoi kiukuta, ettei suostu lähtemään, ei suostunut laittamaan vaatteita päälle.Kun tilanne ei mennyt puhumalla ohi, jouduin lopulta itse pukemaan pakolla huutavan ja itkevän pojan. Se varmaan rauhoitti vähän lasta, koska bussimatka meni ihan hyvin, laskimme yhdessä autoja ja puhuimme siitä, miksi äidin on näin tehtävä. Kun bussi jätti meidät päiväkodin pysäkille, poika ei suostunut tulemaan tarhaan millään konstilla. Lopuksi jouduin kantamaan hänet sinne.Päiväkodilla hoitaja otti meidät vastaan ja poika itki sylissäni.Hyvästelyjen jälkeen hoitaja otti hänet syliinsä ja siihen poika jäi huutamaan ja itkemään kun lähdin.
Kun pääsin päiväkodin pihasta pois, kaikki aamun aikana pidättelemäni itku tuli ulos. Tuntu niin pahalta! Soitin sijaisäidille bussia odottaessani ja itkin hänelle oloani.Juttelu helpottikin hieman ja sovimme että soitan pojalle kun pääsen töistä. Sijaisäiti lupasi kysyä päiväkodista poikaa hakiessaan kuinka tilanne oli lauennut. Menin sitten töihin ja työpäivä sujuikin ihan hienosti.Töiden jälkeen soitin pojalle ja sijaisäiti kertoi että poika oli nopeasti rauhoittunut, oli ollut vähän vaisu aamupäivän, mutta kaikki ok. Kysyin pojaltani, oliko päiväkodissa ollut kivaa ja poika vastasi että oli.Kysyin lähtikö paha olo sitten pois, niin poika sanoi, että oli hänellä silti paha olo vaikka oli kivaa ollutkin.Kyseli, että miksi en voi viedä häntä hoitoon kun menen töihin?Sanoi, että hänhän voisi mennä vaikka mummolaan hoitoon siksi aikaa kun olen töissä ja sit voisin hakea hänet kotiin.Sanoi, että sijaisperheessä on ihan tyhmää ja kun kysyin miksi, hän sanoi että siksi kun sä et oo täällä, että miksi mä en voi muuttaa sinne asumaan. Tuntui niin kipeältä ja vaikealta löytää oikeita sanoja ja lohduttaa poikaa.Onneksi oli terapiakin vielä sinä iltana niin sain sielläkin purkaa suruani ja kiukkuani tästä kaikesta.
Tää tekee niin kipeää ja sattuu, kun näen kuinka poikaan sattuu jatkuvat erot ja kuinka muhun sattuu ne ja tää kaikki hyökyy välillä niin yli.Onneksi pian on huoltoneuvottelu, onneksi tähän pian tulee muutos! Puhuin sijaisäidille siitä kuinka pahaa tekee, kun soskut puhuvat siitä, kuinka yksilöllinen jokainen tapaus on ja joka huoltosuunnitelmaneuvottelussa käsittelemme sitä, mikä on lapselleni parasta, mutta silti soskut eivät edes tapaa lasta.He ovat nähneet lastani sijoituksen aikana (kestänyt kohta neljä vuotta) enintään kerran vuodessa.Sanoin sijaisäidille että ymmärrän kyllä resurssienpuutteen mutta silti kiukuttaa. Sijaisäiti sanoi, että niin kiukuttaa se häntäkin ja vaikka kuinka olisi puutetta resursseista, soskujen tulisi enemmän lastani tavata koska hänen asioita soskut hoitavat.
No, huomaan että mulla on alkanut kiukku nousta soskuja kohtaan joistakin asioiosta, vaikka suurimmaksi osaksi olenkin tyytyväinen.Nämä ovat vain semmoisia kipukohtia, kun joudun näkemään vierestä kuinka lapseni kärsii näistä eroista ja silti puhutaan lapseni parhaasta edes näkemättä häntä.Kun olen alkanut käsittää vastuutani lapseni kasvatuksesta ja hänen huolehtimisestaan, minulle on alkanut sitä myötä nousta kova puolustamisvimma, että lapsni saisi kaiken avun ja kotiutus ja kaikki sujuisi niin, että hän säästyisi mahdollisimman paljolta kivulta ja tuskalta.Sen takia toivon, että soskut tapaisivat häntä, että tietäisivät kenen asioita he ajavat.
Lausunnot omasta terveydentilastani ovat nyt menneet soskuun ja molemmat, sekä lääkärini että terapeuttini käsittelivät lausunnoissaan todella monipuolisesti kykyjäni olla vastuullinen vanhempi ja sitä kuinka eri tilanne on nykyään verrattuna siihen kun olin vielä sairas.Molemmat puoltavat lapseni kotiutusta.Enkä itse epäilekään, etteikö lapsi tulisi kotiin, mutta toivon että se tapahtuisi niin että missään vaiheessa ei unohdettaisi lastani ja hänen tarpeitaan.
Hyvää syksyn alkua kaikille teille palstan lukijoille ja erityinen kiitos teille jotka olette kulkeneet rinnallani tätä pitkää ja mutkikasta tietä lapseni sijoituksen aikana. Paljon on tapahtunut sinä aikana kun olen tällä palstalla parin vuoden aikana kirjoittanut.Toivon että meillä on siihen onnellinen loppu, lapsellani ja minulla.
Aamulla herätyskello soitti tarhaan ja töihinlähdön merkiksi. Poika heti herätessään alkoi itkeä, ettei halua lähteä.Kävimme läpi, miksi näin pitää tehdä ja miksi pitää lähteä ja poika sai itkeä siinä kainalossa pahaa mieltä pois. Poika rauhottuikin, oli kylläkin vähän vaisu mutta kaikki sujui hyvin siihen saakka kun piti alkaa pukemaan lähtöä varten.Poika alkoi kiukuta, ettei suostu lähtemään, ei suostunut laittamaan vaatteita päälle.Kun tilanne ei mennyt puhumalla ohi, jouduin lopulta itse pukemaan pakolla huutavan ja itkevän pojan. Se varmaan rauhoitti vähän lasta, koska bussimatka meni ihan hyvin, laskimme yhdessä autoja ja puhuimme siitä, miksi äidin on näin tehtävä. Kun bussi jätti meidät päiväkodin pysäkille, poika ei suostunut tulemaan tarhaan millään konstilla. Lopuksi jouduin kantamaan hänet sinne.Päiväkodilla hoitaja otti meidät vastaan ja poika itki sylissäni.Hyvästelyjen jälkeen hoitaja otti hänet syliinsä ja siihen poika jäi huutamaan ja itkemään kun lähdin.
Kun pääsin päiväkodin pihasta pois, kaikki aamun aikana pidättelemäni itku tuli ulos. Tuntu niin pahalta! Soitin sijaisäidille bussia odottaessani ja itkin hänelle oloani.Juttelu helpottikin hieman ja sovimme että soitan pojalle kun pääsen töistä. Sijaisäiti lupasi kysyä päiväkodista poikaa hakiessaan kuinka tilanne oli lauennut. Menin sitten töihin ja työpäivä sujuikin ihan hienosti.Töiden jälkeen soitin pojalle ja sijaisäiti kertoi että poika oli nopeasti rauhoittunut, oli ollut vähän vaisu aamupäivän, mutta kaikki ok. Kysyin pojaltani, oliko päiväkodissa ollut kivaa ja poika vastasi että oli.Kysyin lähtikö paha olo sitten pois, niin poika sanoi, että oli hänellä silti paha olo vaikka oli kivaa ollutkin.Kyseli, että miksi en voi viedä häntä hoitoon kun menen töihin?Sanoi, että hänhän voisi mennä vaikka mummolaan hoitoon siksi aikaa kun olen töissä ja sit voisin hakea hänet kotiin.Sanoi, että sijaisperheessä on ihan tyhmää ja kun kysyin miksi, hän sanoi että siksi kun sä et oo täällä, että miksi mä en voi muuttaa sinne asumaan. Tuntui niin kipeältä ja vaikealta löytää oikeita sanoja ja lohduttaa poikaa.Onneksi oli terapiakin vielä sinä iltana niin sain sielläkin purkaa suruani ja kiukkuani tästä kaikesta.
Tää tekee niin kipeää ja sattuu, kun näen kuinka poikaan sattuu jatkuvat erot ja kuinka muhun sattuu ne ja tää kaikki hyökyy välillä niin yli.Onneksi pian on huoltoneuvottelu, onneksi tähän pian tulee muutos! Puhuin sijaisäidille siitä kuinka pahaa tekee, kun soskut puhuvat siitä, kuinka yksilöllinen jokainen tapaus on ja joka huoltosuunnitelmaneuvottelussa käsittelemme sitä, mikä on lapselleni parasta, mutta silti soskut eivät edes tapaa lasta.He ovat nähneet lastani sijoituksen aikana (kestänyt kohta neljä vuotta) enintään kerran vuodessa.Sanoin sijaisäidille että ymmärrän kyllä resurssienpuutteen mutta silti kiukuttaa. Sijaisäiti sanoi, että niin kiukuttaa se häntäkin ja vaikka kuinka olisi puutetta resursseista, soskujen tulisi enemmän lastani tavata koska hänen asioita soskut hoitavat.
No, huomaan että mulla on alkanut kiukku nousta soskuja kohtaan joistakin asioiosta, vaikka suurimmaksi osaksi olenkin tyytyväinen.Nämä ovat vain semmoisia kipukohtia, kun joudun näkemään vierestä kuinka lapseni kärsii näistä eroista ja silti puhutaan lapseni parhaasta edes näkemättä häntä.Kun olen alkanut käsittää vastuutani lapseni kasvatuksesta ja hänen huolehtimisestaan, minulle on alkanut sitä myötä nousta kova puolustamisvimma, että lapsni saisi kaiken avun ja kotiutus ja kaikki sujuisi niin, että hän säästyisi mahdollisimman paljolta kivulta ja tuskalta.Sen takia toivon, että soskut tapaisivat häntä, että tietäisivät kenen asioita he ajavat.
Lausunnot omasta terveydentilastani ovat nyt menneet soskuun ja molemmat, sekä lääkärini että terapeuttini käsittelivät lausunnoissaan todella monipuolisesti kykyjäni olla vastuullinen vanhempi ja sitä kuinka eri tilanne on nykyään verrattuna siihen kun olin vielä sairas.Molemmat puoltavat lapseni kotiutusta.Enkä itse epäilekään, etteikö lapsi tulisi kotiin, mutta toivon että se tapahtuisi niin että missään vaiheessa ei unohdettaisi lastani ja hänen tarpeitaan.
Hyvää syksyn alkua kaikille teille palstan lukijoille ja erityinen kiitos teille jotka olette kulkeneet rinnallani tätä pitkää ja mutkikasta tietä lapseni sijoituksen aikana. Paljon on tapahtunut sinä aikana kun olen tällä palstalla parin vuoden aikana kirjoittanut.Toivon että meillä on siihen onnellinen loppu, lapsellani ja minulla.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ainakin osaat lukea lastasi ja ymmärrät häntä.
se on todella positiivista. myös se että pidät sijaisvanhempien kanssa yhteyttä.
tuo että poikasi kysyi että etkö saisi muuttaa myös sinne ei ole ollenkaan hullumpi idea. siis ei ehkä teidän tapauksessa käy mutta ruotsissa on tällaisia koteja joihin lapsi muuttaa vanhemman kanssa yhdessä. on oma asunto samassa pihassa ja elävät tavallaan omaa elämää mutta ovat jatkuvasti "valvonnan" alla.
"sijaisperhe" neuvoo, avustaa ja ohjaa. tekevät myös kaikkea kivaakin yhdessä lasten kanssa.
onnea sinulle ja toivottavasti saat pian poikasi kotiin.
ja halaus sinulle! Todella ihana kirjoitus, vaikkakin niin paljon tuskaakin tihkuva. Poikasi voi olla vielä ylpeä rakkaasta äidistään, olen todella iloinen että olet saanut voimia siihen, mihin moni ei jaksa ponnistella!
Poikasi ikävä tuntuu varmasti sinusta nyt kauhealta, mutta ihanaa että te molemmat tunnette kumminkin niin, sillä se osoittaa sen että jaksat ponnistella ja rakkautesi on mennyt myös poikasi sydämeen saakka. Ajattele päivää jolloin lapsi muuttaa luoksesi, tämän päivän itku on silloin ilon kyyneleitä. Kaikkea hyvää jatkossa teille!
kuuluvat usein jokaisen äidin ja isän arkipäivään hoitoon menon yhteydessä
ja varsinkin nuo pukemisepisodit kaikkine vänkäämisineen ovat välillä sitä todella rasittavaa lapsiperheiden arkipäivää.
Teillä on tietenkin oma
- lisänsä tuossa eroamisjutussa,
kun lapsi asuu vielä toisessa paikassa.
Sinun kannattaisi varmaankin menna johonkin äitien kerhoon (ei huostaanottoäideille tarkoitettuun) niin kuulisit mitä se kaikkien arkipäivä lastensa kanssa on niin et olisi sitten mahdollisesti
niin herkkä sen suhteen
että kaikki johtuu pojan huostaanottamisesta. Saisit lisää varmuutta valitsemallesi tielle lapsen kanssa.
Monen montaa surua on vielä tulossa
ja eroa ja itkuakin ihan tavallisessakin arjessa
kun lapsista ja perheistä puhutaan.
Tuo on jo edesvastuutonta
ettei sosiaaliviranomainen ole tavannut lastasi tuon enempää.
Vaikka Sinulla on hyvä sijaisperhe
niin siltikin se loukkaa lapsen vanhempana
ettei todellakaan välitetä lapsesta
jonka asioista ollaan viranomaisena vastuussa ja tekemässä päätöksiä!
Lastensuojelustahan viranomaisenkin tekemän työn kohdalla on kuitenkin kysymys.
Kirjoitit kovin kauniisti ja loogisesti,
olet todella järkevä nuori nainen ja äiti.
Hyvää Syksyä teille lapsesi kanssa
ja nauti huumorilla höystettynä
kaikista hetkistänne ja elämästäsi lapsesi kanssa
myös niistä kiukuista ja melskaamisistakin!
sinulle ja pojallesi!!!! Ja tuli mieleen oma muksu joka karjuu ja pitää kiinni ovenkarmeista kun sitä viedään tahaan! Eli siinä tarhaan viennissä voi olla toivottavasti myös ihan yleistä I hate mondays -fiilistä mukana! Jos se nyt ketään lohduttaa :). Joka tapauksesa hyvää syksyä myös teille.
Kuulostaapa vauhdikkaalta. Teilläpä on räväkkä äiti, lapsi ovenkarmit kaulassa hoitopaikkaan. Ajan kysymys milloin lapsesi on huostassa. Aivan varmasti. Noin käyttäytyvä äiti on seurannassa, halusitpa tai et.
miksi lapsi otettais huostaan minulta jos muksu olis niin innokas jäämään kanssani kotiin että pitää ovesta kiinni kun vien sen. Eikö se olis paljon todennäköisempää silloin, jos pitäis karmeista kiinni hakiessa ;).
Noh, rehellisesti, ei ole mitäään huolta!
Kyllä se siitä, aivan varmasti iloksi muuttuu.
Sínulle on tullut elämän kestävyyttä ja hallintaa lisää, hyvä!
Ja mikä tärkeintä olet alkanut huomioida myös muiden tekemisä, kuten kerroit ettei sossu ole ollut itse poikaan lähestulkoonkaan tarpeellisia kertoja näkemässä, kokemassa poikaa, mistä tekee tärkeitä päätöksiä jatka vain Maj-lii samaan tapaan, sinä osaat katsoa jo laajasti ja kestävästi asioita itsesi ja lapsesi kannalta ja huomioit jo toistenkin vailinaisuutta se on hyvä.
Ei keneltäkään voi vaatia äitiydessä sen enempää, älä väsytä itseäsi liikaa ajatuksilla, kyllä lapsi aina sitten menee siinä eteenpäin ja hyväksyy ihan mielenkiinnollakin uusia tilanteita ja lapsi on kestävä, sitkeä, paljon sitkeämpi ja jaksavaisempi kun äiti ikinä arvaakaan, usko vain tämä, älä murehdi liikaa.
Lapsesi nyt näyttää vähän jo kokeilevankin sinua, venyttää pinnaasi todenteolla.
Katso vain eteenpäin, älä taakse, älä sivuille. Ole vain itsesi. Sinä jaksat ihan hyvin, tulet huomaamaan sen. Terveisiä piilipuulta.
"Ja mikä tärkeintä olet alkanut huomioida myös muiden tekemisä,...huomioit jo toistenkin vailinaisuutta se on hyvä." Eli tärkeintä ei ole se, että hän kokee nyt jaksavansa jokapäiväistä äitiyttä, vaan se, että pääsee syyttelemään sossuja? Piilipuu parka, sä olet ihan sekaisin. Suosittelen pitkää ja intensiivistä psykoterapiaa.
Ja Maj-lii:lle: Voi kuinka kaikilla sijoitetuilla lapsilla olisi noin mahtava äiti. Voimia!
laajemmin asioita ympärillään jokapäiväisen äitiyden lisäksi. Omiin ympyröihin jääminen on kuluttavaa, sen meistä tietää jokainen.
Jos siinä nyt samalla tulee nähdyksi puutteitakin, niin mitäs ihmeen pahaa siinä sitten on? Eikä varmasti ole terapian paikka!
Eikö kuitenkin tärkeintä olisi keskittyä omaan itseensä? Keräämään voimia jotta jaksaa pitää huolta lapsesta? Jos kaikki energia menee pahojen sossujen syyttelemiseen, jää oma tervehtymis-/kasvuprojekti huomiotta ja jää se lapsi vielä saamatta takaisin. Muiden tekemisiin kun emme voi vaikuttaa, ja ikävä kyllä sossut, niin pätevät kuin epäpätevätkin, jyräävät systeemissä meidät pienet ihmiset. Keskitytään siis korjaamaan niitä asioita joihin voimme vaikuttaa, omia ongelmiamme. On toki ihailtavaa, jos siinä sivussa jaksaa taistella myös ssteemiä vastaan, mutta mielestäni jokainen lapsi ansaitsee vanhemman jolle pääasia nimenomaan ON jokapäiväinen elämä ja itsestään(ja mahdollisesta kotona olevasta lapsesta) huolehtiminen.
hänen asiaansa voisin puuttua, vastaan siis edelliselle vain omasta kokemuksestani.
Koko huostaanotto on jo niin järkyttävä sinällään ja sitten kun vielä tietää, että lasta kohdellaan väärin - siis tosiaan tietää - niin ei omaa itseään pysty hoitamaan oikeastaan millään tavalla. Yhtenä esimerkkinä esim. minulla, joka olen aina kuntoillut, syönyt terveellisesti jne, alkoi jopa painokin nousta, koska en pystynyt lapsen takia tuntemani tuskan vuoksi välittämään, mitä syö ja milloin, saatika olisin lähtenyt lenkille tai kuntosalille.
Onneksi huostaanotto saatiin suht nopeasti puretuksi, mutta sen jälkeen alkoi hänen tukemisensa huostaanottokokemuksistaan. Hän oli nimittäin tosi huonovointinen kotiutuessaan ja henkinen paha olo alkoi hellittää vasta noin vuosi kotiutumisen jälkeen.
Nyt lapselle ollaan aloittamassa 3-4 vuotta kestävää kuntoutusta, johon tulee sisältymään myös kognitiivista traumaterapiaa huostaanotosta toipumiseen, Kelan kustantamana. Kun hänen tilanteensa alkaa näyttää siinä mielessä valoisammalle, olisi aika alkaa minun ajattelemaan myös itseäni. Mutta suoraan sanottuna en tiedä, voiko siitä äitinä toipua ikinä, miten tämä yhteiskunta pahimmillaan pystyy lasta kohtelemaan. Ja kaikki tehtiin vahvemman (viranomaisten) voimalla, muka lapsen parhaaksi.
samasta voi olla Piilipuunkin kohdalla kysymys.
Edellisessä oli huostaanotto selkeästi aiheeton, laiton ja saatiin onneksi purettua alle puolessa vuodessa, mikä ei ole itsestään selvyys laittomankaan huostaanoton kohdalla. Mutta Piilipuu on kai kertonut, että hänellä on ollut alkoholinkäyttö taustalla?
Se on varmaan jatkanut sijoitusaikaa, eikä varmasti ole helppoa äidillä kuntoutuminen, eikä elämä muutenkaan, jos hänen tapauksessaan ovat vielä viranomaiset toimineet väärin, mikä ei ole ollenkaan harvinaista. Tai sijaispaikassa on ollut moitteen sijaa. Eikä tätä tarvitse ottaa kaikkien sijaisperheiden mollauksena, kuten usein näyttää tapahtuvan.