Tässä teille luettavaa! Nauttikaa..
ps: voipi olla kirjotusvirheitä, mutta koittakaa saada selvää.
Olen osan tapahtumista kuullut ystäviltäni ja sukulaisiltani, ja osan kokenut itse.
Keksittyjä ei ole!
Ja uskokoot ken uskoo. :D
:Kadonnut lapsi:
Kuulin tämän Hilja- tädiltäni vuonna, 1998. Joka asuu pohjoisessa,
kyseisen paikan lähistöllä ja on myös itse, perheineen kuullut lapsen itkua.
Jutun tapahtuma aika sijoittuu vuosille 1900-1910.
Nuori pariskunta lapista rakensi talon erään järven rannalle pohjoiseen.
Maasto oli siihen aikaan erämaata.
Rotkoja, kallioita ja synkkää metsää sekä vettä.
He löysivät kuitenkin sopivan paikan talolle, jonka alta puita kaadettiin ja nuista puista rakennettiinkin kaunis hirsitalo.
Heidän nimensä olivat: Hilda, ja Eino.
Heillä oli ennestään yksi lapsi, noin 8- vanha poika nimeltä Kaarle.
Talon valmistuttua he alkoivat suunnitella perheenlisäystä, sillä olihan tätä sukupolvea jatkettava enemmän kuin yhdellä mukulalla.
Kun he olivat asettuneet kodikseen uuteen taloonsa. Alkoi tapahtua omituisia asioita.
Kun uusi vauva syntyi taloon, se oli tyttö ja heidän mielestään näytti aivan Ainolta.
Lapsi sai nimekseen aino.
Kului muutama vuosi, Aino kasvoi ja hän oli nyt kolmen vanha.
Aino ja Kaarle lähtivät leikkimään kähimetsään, kallioille.
Heidän äitinsä komensi, ettei sitten saa mennä kallioille, ettei satu vahinkoa.
Kaarle kantoi Ainon sylissään kallioille.
He alkoivat leikkiä käpylehmillä.
Kaarle keräsi tikkuja ja käski Ainon kerätä käpyjä.
Kun Kaarle käänsi hetkeksi selkänsä, oli Aino kadonnut.
Hetki sittenhän tyttö oli seisonut Kallion reunalla ja nauranut onnesta saadessaan kerätä puusta pudonneita käpyjä.
Kaarle etsi ja etsi hädissään pikkusiskoaan, huusi tämän nimeeän, mutta ei löytänyt mitään muuta kuin Ainolla mukana olleen rievun kalliokivetyksen päältä.
Kaarle lähti viemään suruviestiä vanhemmilleen.
Vanhemmat hälyttivät kaukaa kylältä ihmisiä etsintöihin, jospa jokin petolintu olisi napannut lapsosen kynsiinsä?
Aikansa etsittyään he lopettivat tuloksetta.
Ainon riepu säilytettiin jotta lapsen muisto säilyisi ikuisesti heidän kodissaan.
Vuoden kuluttua samana päivänä, jolloin Aino katosi. Alkoi kuulua kallioilta lapsen itkua.
Talossa oli juuri vierailulla kylän pappi perheineen, kaikki säntäsivät kallioille, eikä mitään löytynyt. Itku vaiersi ympäri kallioita.
Kaikki kuulivat sen.
Pappi päätti siunata kallion, ja sitä ympäröivän metsikön.
Itku jatkui jokainen vuosi aina samaan aikaan, kestäen vuorokauden.
Kunnes viisi vuotta myöhemmin perhe muuti pois, äiti riutui tuskissaan oman lapsen menetyksestä ja joutui mielisairaalaan, koska ei kestänyt enää.
Kaarle tiesi, että hänen pikkusiskonsa olisi vielä jossain, ei ehkä elävänä, mutta kuolleena.
Kului vuosia, ja kyseisen perheen talon lähistölle alettiin rakennella lisää asuintaloja, ja huviloita. Muutkin paikan asukkaat alkoivat kuulla vuosittain toistuvaa lapsen itkua. He jopa etsivät mahdollista lasta, mutta tuloksetta.
Nyt elettiin vuotta 1964, jolloin tätini vanhempineen ja isovanhempineen muutti Kaarlen ja Ainon perheen tyhjillään olevaan taloon.
Talo oli suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikka moittimisen varaa oli. Silti se oli asuttava.
Tätini Hilja, oli tulloin 8 - vuotias tyttönen.
Hän lähti sisaruksineen marjastamaan, ja he päätyivät polulle joka johti kallioille.
Kalliolla he kiipeilivät innoissaan ja löysivät rotkontapaisen kolon joka oli synkkääkin pimeämpi.
Yksikään valonpisara ei yltänyt koloon.
Illan tullen he palasivat kotiin.
Koko perhe oli syömässä mustikkapiirakkaa, kunnes alkoi kuulua lapsen vaikeaa itkua kallioilta.
Se oli melko voimakasta itkua koska se kuului talolle asti. Kaikki hyökkäsivät kallioille, ja ääni tuntui voimistuvan kolon kohdalla.
Heistä kukaan ei uskaltanut mennä koloon.
Vaan huutelivat "onko siellä ketään".
Kun ääni loppui, he lähtivät kotiin.
Tätini mukaan ääni toistui joka ikinen vuosi aina samaan aikaan kestäen vuorokauden.
Kului muutama vuosi, ja he muuttivat pois, kaupunkiin. Ja talo jätettiin omille nojilleen.
Vuonna 1980- tätini oli 24 vuotias nuori nainen.
Hän lähti huvikseen kesällä käymään ystäviensä Pirjon ja Paulan (sisaruksia) kanssa tätini vanhassa kotitalossa.
He joisivat kotiviiniä ja lomailisivat kaikessa rauhassa kaupungin meluilta.
Tyttöporukka saapui talolle, ja purki tavaransa.
Asetuttuaan taloksi, he päättivät tätini johdolla lähteä kalliolle päivänvalon aikaan, he ottivat mukaan taskulamput ja tulenteko vehkeitä.
Tätini oli kertonut tytöille mitä kallioilla aina kuului tiettyna aikana. Lapsen huuto alkoi pian, kun he saapuivat kalliolle.
Tätini tutki taskulampulla koloa, ja siellä näkyi vettä ja kiviä, sekä puista irronnutta roskaa.
Pirjo ja Paulakin tutkivat lähi ympäristöä.
Mitään ei löytynyt. Sitten tätini päätti mennä koloon. Pirjo jäisi ylös ja paula meni tätini matkaan alas.
Alhaalla oli vettä vain nilloihin asti. Ja muutamia kiviä. He tekivät yhteen seinämään pikkutulet, kohtaan jossa ei ollut vettä ja kuivaa.
Tuli valaisi paljon, ja kauhukseen tätini sekä pirjo huomasivat jalkonja vierellä pienen ihmisen luut, ja tämän päällä oli mekko.
He hakivat kylältä apua, ja poliisi kaivoi luut ylös. Saatiin selville, että ruumis oli pikkutytön joka oli kadonnut kallioilla.
Itkut loppuivat ja tytön henkisai rauhan.
Sinä kesänä tätini pystytti ystävineen muistomerkin tytölle.
Ja kantoivat kukkia sekä kynttilöitä turma-paikalle.
Minä en sitten tiedä onko oikeasti totta, mutta todeksi väittävät. Lisää juttua tulossa pian!
ps: voipi olla kirjotusvirheitä, mutta koittakaa saada selvää.
Olen osan tapahtumista kuullut ystäviltäni ja sukulaisiltani, ja osan kokenut itse.
Keksittyjä ei ole!
Ja uskokoot ken uskoo. :D
:Kadonnut lapsi:
Kuulin tämän Hilja- tädiltäni vuonna, 1998. Joka asuu pohjoisessa,
kyseisen paikan lähistöllä ja on myös itse, perheineen kuullut lapsen itkua.
Jutun tapahtuma aika sijoittuu vuosille 1900-1910.
Nuori pariskunta lapista rakensi talon erään järven rannalle pohjoiseen.
Maasto oli siihen aikaan erämaata.
Rotkoja, kallioita ja synkkää metsää sekä vettä.
He löysivät kuitenkin sopivan paikan talolle, jonka alta puita kaadettiin ja nuista puista rakennettiinkin kaunis hirsitalo.
Heidän nimensä olivat: Hilda, ja Eino.
Heillä oli ennestään yksi lapsi, noin 8- vanha poika nimeltä Kaarle.
Talon valmistuttua he alkoivat suunnitella perheenlisäystä, sillä olihan tätä sukupolvea jatkettava enemmän kuin yhdellä mukulalla.
Kun he olivat asettuneet kodikseen uuteen taloonsa. Alkoi tapahtua omituisia asioita.
Kun uusi vauva syntyi taloon, se oli tyttö ja heidän mielestään näytti aivan Ainolta.
Lapsi sai nimekseen aino.
Kului muutama vuosi, Aino kasvoi ja hän oli nyt kolmen vanha.
Aino ja Kaarle lähtivät leikkimään kähimetsään, kallioille.
Heidän äitinsä komensi, ettei sitten saa mennä kallioille, ettei satu vahinkoa.
Kaarle kantoi Ainon sylissään kallioille.
He alkoivat leikkiä käpylehmillä.
Kaarle keräsi tikkuja ja käski Ainon kerätä käpyjä.
Kun Kaarle käänsi hetkeksi selkänsä, oli Aino kadonnut.
Hetki sittenhän tyttö oli seisonut Kallion reunalla ja nauranut onnesta saadessaan kerätä puusta pudonneita käpyjä.
Kaarle etsi ja etsi hädissään pikkusiskoaan, huusi tämän nimeeän, mutta ei löytänyt mitään muuta kuin Ainolla mukana olleen rievun kalliokivetyksen päältä.
Kaarle lähti viemään suruviestiä vanhemmilleen.
Vanhemmat hälyttivät kaukaa kylältä ihmisiä etsintöihin, jospa jokin petolintu olisi napannut lapsosen kynsiinsä?
Aikansa etsittyään he lopettivat tuloksetta.
Ainon riepu säilytettiin jotta lapsen muisto säilyisi ikuisesti heidän kodissaan.
Vuoden kuluttua samana päivänä, jolloin Aino katosi. Alkoi kuulua kallioilta lapsen itkua.
Talossa oli juuri vierailulla kylän pappi perheineen, kaikki säntäsivät kallioille, eikä mitään löytynyt. Itku vaiersi ympäri kallioita.
Kaikki kuulivat sen.
Pappi päätti siunata kallion, ja sitä ympäröivän metsikön.
Itku jatkui jokainen vuosi aina samaan aikaan, kestäen vuorokauden.
Kunnes viisi vuotta myöhemmin perhe muuti pois, äiti riutui tuskissaan oman lapsen menetyksestä ja joutui mielisairaalaan, koska ei kestänyt enää.
Kaarle tiesi, että hänen pikkusiskonsa olisi vielä jossain, ei ehkä elävänä, mutta kuolleena.
Kului vuosia, ja kyseisen perheen talon lähistölle alettiin rakennella lisää asuintaloja, ja huviloita. Muutkin paikan asukkaat alkoivat kuulla vuosittain toistuvaa lapsen itkua. He jopa etsivät mahdollista lasta, mutta tuloksetta.
Nyt elettiin vuotta 1964, jolloin tätini vanhempineen ja isovanhempineen muutti Kaarlen ja Ainon perheen tyhjillään olevaan taloon.
Talo oli suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikka moittimisen varaa oli. Silti se oli asuttava.
Tätini Hilja, oli tulloin 8 - vuotias tyttönen.
Hän lähti sisaruksineen marjastamaan, ja he päätyivät polulle joka johti kallioille.
Kalliolla he kiipeilivät innoissaan ja löysivät rotkontapaisen kolon joka oli synkkääkin pimeämpi.
Yksikään valonpisara ei yltänyt koloon.
Illan tullen he palasivat kotiin.
Koko perhe oli syömässä mustikkapiirakkaa, kunnes alkoi kuulua lapsen vaikeaa itkua kallioilta.
Se oli melko voimakasta itkua koska se kuului talolle asti. Kaikki hyökkäsivät kallioille, ja ääni tuntui voimistuvan kolon kohdalla.
Heistä kukaan ei uskaltanut mennä koloon.
Vaan huutelivat "onko siellä ketään".
Kun ääni loppui, he lähtivät kotiin.
Tätini mukaan ääni toistui joka ikinen vuosi aina samaan aikaan kestäen vuorokauden.
Kului muutama vuosi, ja he muuttivat pois, kaupunkiin. Ja talo jätettiin omille nojilleen.
Vuonna 1980- tätini oli 24 vuotias nuori nainen.
Hän lähti huvikseen kesällä käymään ystäviensä Pirjon ja Paulan (sisaruksia) kanssa tätini vanhassa kotitalossa.
He joisivat kotiviiniä ja lomailisivat kaikessa rauhassa kaupungin meluilta.
Tyttöporukka saapui talolle, ja purki tavaransa.
Asetuttuaan taloksi, he päättivät tätini johdolla lähteä kalliolle päivänvalon aikaan, he ottivat mukaan taskulamput ja tulenteko vehkeitä.
Tätini oli kertonut tytöille mitä kallioilla aina kuului tiettyna aikana. Lapsen huuto alkoi pian, kun he saapuivat kalliolle.
Tätini tutki taskulampulla koloa, ja siellä näkyi vettä ja kiviä, sekä puista irronnutta roskaa.
Pirjo ja Paulakin tutkivat lähi ympäristöä.
Mitään ei löytynyt. Sitten tätini päätti mennä koloon. Pirjo jäisi ylös ja paula meni tätini matkaan alas.
Alhaalla oli vettä vain nilloihin asti. Ja muutamia kiviä. He tekivät yhteen seinämään pikkutulet, kohtaan jossa ei ollut vettä ja kuivaa.
Tuli valaisi paljon, ja kauhukseen tätini sekä pirjo huomasivat jalkonja vierellä pienen ihmisen luut, ja tämän päällä oli mekko.
He hakivat kylältä apua, ja poliisi kaivoi luut ylös. Saatiin selville, että ruumis oli pikkutytön joka oli kadonnut kallioilla.
Itkut loppuivat ja tytön henkisai rauhan.
Sinä kesänä tätini pystytti ystävineen muistomerkin tytölle.
Ja kantoivat kukkia sekä kynttilöitä turma-paikalle.
Minä en sitten tiedä onko oikeasti totta, mutta todeksi väittävät. Lisää juttua tulossa pian!
Vastaukset 6
Vanhimmat
kiva kuulla lisää jos sinulla on näitä tarinoita.. minä ainakin uskon noihin asioihin ihan täysin..
näihin asioihin ja moni muu.
Tarinassa on liikaa epäjohdonmukaisuuksia, esim. se että se itku kuuluu taloon asti ja kaikki kuulee sen. Silloinhan tämän kalliokolon täytyisi olla todella lähellä. Kas kummaa kun perhe asuu siinä viisi vuotta eikä moista koloa löydy, vaikka vuosittain olisi jopa mahdollisuus suunnistaa äänen avulla paikalle. Kaiken lisäksi seuraava perhe löytää jo sen kolon, mutta ei tee asialle mitään vuosiin "kun kukaan ei uskalla". Koloon ei päässyt yhtään valonsädettä. Hei haloo vuonna 1964 oli jo taskulamput! Luulisi että jotakin olisi kaikkien näiden vuosien aikana juolahtanut mieleen tuikia sinne koloon taskulampulla, varsinkin jos elettiin jossain syrjässä tuohon aikaan, jolloin kaikki mahdolliset virikkeet oli tervetulleita.
Sitten pari klisettä:
"äiti riutui tuskissaan oman lapsen menetyksestä ja joutui mielisairaalaan, koska ei kestänyt enää"
Ah, niin runollista.
"Itkut loppuivat ja tytön henki sai rauhan"
Kuin suoraan jostakin paranormaaleja asioita käsittelevästä tv-sarjasta :D
Olisit vielä lisännyt loppuun, että sen pituinen se ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.
Mutta lopuksi sanon että ihan hyvä tarina kerrottavasi jollekin pimeänä syysiltana tai vaikka iltasatuna :D
Olipas koskettava tarina!!!
Kyllä tuo voi aivan hyvin olla totta.
Vaikka tarinassa olisi jotain epäloogista, niin otetaan nyt huomioon, että tää tarina on kulkenut monesta suusta suuhun monen vuoden aikana ja voihan siinä matkalla tulla jotain virhettäkin mukaan.
Näitä on mielenkiintoista lukea myöskin ihan vain tarinana. Kiitos!
vaikken uskokaan sitä niin ehkä olin kommenteissa turhan tyly, itse asiassa toivoisin lisää tarinoita tänne :D
"ja osan kokenut itse. "
"Minä en sitten tiedä onko oikeasti totta, mutta todeksi väittävät."
eli siis olet kokenut itse mutta et tiedä onko totta vai miten? :D
eli et usko itekkää juttuus...