Hei tälläinen on minun tarinani:
Olemme seurustelleet mieheni kanssa yli kaksi vuotta ja lapsi on ollut aina tervetullut, mieheni sitä jopa "kinunut". Nyt olen rv 18 ja erittäin yksinäinen. Mieheni on tehnyt viimeisen vuoden reissuhommaa, eli ollut suurimmat osan vuodesta ulkomailla ja minä yksin kotona. Raskausaikanakaan hän on ollut luonani ehkä n. 1kk ja senkin hajanaisin ajanjaksoin. Mieheni sanoo toisena päivänä lopettavansa reissuhommat ja hyvin tietää minun mielipiteeni asiaan. Olen sanonut, etten halua itselleni ja lapselleni sellaista elämää, että häntä näkyy vain silloin tällöin. Mieluummin olen sitten yksinhuoltaja. Sitten taas toisena päivänä hän puhuukin taas niin, että jatkaisi töitä ulkomailla, on kuulemma umpikujassa... haluaisi olla minun kanssa, mutta työ on niin mielenkiintoista ja taloudellisesti kannattavaa.
Minua loukkaa erityisesti se ettei hän pysty päättämään mikä on hänelle tärkeintä ja se, että sitä pitää edes miettiä.. Perheensä vai työnsä?
Hän on myös useasti pyytänyt minua muuttamaan lapsen synnyttyä kyseiseen maahan, johon olen vastannut, etten halua muuttaa, sillä olisin vieraassa maassa yksin. Mitä tekisin päivisin ja selittänyt hänelle, että tarvitsen perheeni ja ystävieni tukea ja haluan olla heidän lähellään. Tämä tekee minusta kuulemma vain oman navan ajattelijan...
Ainoa ongelma siis suhteessamme on tämä mieheni jatkuva poissaolo.. en haluaisi kasvattaa lasta yksin, mutta jollei hän osaa päättää mitä haluaa ja jos näyttää, että työ on hänelle tärkeämpää niin en edes halua häntä enää.
Rankkaa tämä on... varsinkin huomata, että mies joka on aina puhunut yhteisestä perheestä ja sen merkityksestä ei tosipaikan tullen kykenekkään siihen ryhtymään, vaan edelleen miettii mistä joutuu luopumaan.
Olemme seurustelleet mieheni kanssa yli kaksi vuotta ja lapsi on ollut aina tervetullut, mieheni sitä jopa "kinunut". Nyt olen rv 18 ja erittäin yksinäinen. Mieheni on tehnyt viimeisen vuoden reissuhommaa, eli ollut suurimmat osan vuodesta ulkomailla ja minä yksin kotona. Raskausaikanakaan hän on ollut luonani ehkä n. 1kk ja senkin hajanaisin ajanjaksoin. Mieheni sanoo toisena päivänä lopettavansa reissuhommat ja hyvin tietää minun mielipiteeni asiaan. Olen sanonut, etten halua itselleni ja lapselleni sellaista elämää, että häntä näkyy vain silloin tällöin. Mieluummin olen sitten yksinhuoltaja. Sitten taas toisena päivänä hän puhuukin taas niin, että jatkaisi töitä ulkomailla, on kuulemma umpikujassa... haluaisi olla minun kanssa, mutta työ on niin mielenkiintoista ja taloudellisesti kannattavaa.
Minua loukkaa erityisesti se ettei hän pysty päättämään mikä on hänelle tärkeintä ja se, että sitä pitää edes miettiä.. Perheensä vai työnsä?
Hän on myös useasti pyytänyt minua muuttamaan lapsen synnyttyä kyseiseen maahan, johon olen vastannut, etten halua muuttaa, sillä olisin vieraassa maassa yksin. Mitä tekisin päivisin ja selittänyt hänelle, että tarvitsen perheeni ja ystävieni tukea ja haluan olla heidän lähellään. Tämä tekee minusta kuulemma vain oman navan ajattelijan...
Ainoa ongelma siis suhteessamme on tämä mieheni jatkuva poissaolo.. en haluaisi kasvattaa lasta yksin, mutta jollei hän osaa päättää mitä haluaa ja jos näyttää, että työ on hänelle tärkeämpää niin en edes halua häntä enää.
Rankkaa tämä on... varsinkin huomata, että mies joka on aina puhunut yhteisestä perheestä ja sen merkityksestä ei tosipaikan tullen kykenekkään siihen ryhtymään, vaan edelleen miettii mistä joutuu luopumaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mullekkin tuli heti mieleen, että miksi et matkustaisi miehesi mukana? Toisaalta ymmärrän perheen ja ystävien tuen tarpeen.
Ootko ajatellut asiaa niin, että itekkin valitset perheen ja ystävät, ennen miestäsi? Olishan sulla siellä vauva seurana päivisin ja mieskin sitten töiden jälkeen.. Pienen lapsen kanssa on myös helppo tutustua mm. muihin äiteihin.
Minunkin mieheni on paljon töissä, tosin ihan kotikulmilla. Hänkin paljolti "leveämmän leivän" vuoksi töissä raataa. Viikonloput kyllä useimmiten pyhitetään perheelle. Meille tämä on ainut mahdollisuus hoitaa lapset kotona pidempään, rakentaa unelmien koti jne. Mekin muutimme miehen töiden perässä toiselle puolen suomea, kauas sukulaisista ja ystävistä. Tunsin itseni alkuun täällä yksinäiseksi. Lapsen synnyttyä ollaan tutustuttu muihin äiteihin perhekerhoissa ja -kahviloissa. Olenpa saanut muutaman hyvänkin ystävän.
Tsemppiä sulle vaikeaan tilanteeseen!!
En ehkä oikeen osaa sinua auttaa tilanteessasi. Tuli kuitenkin mieleen että onko miehesi ollut mukana ultrassa, tai neuvolassa? Olen itse viikolla 11 ja tuntuu että mieheni ei vielä oikeen tajua koko asiaa että se vauva todellakin on jo olemassa vaan miehille se (ainakin joillekkin) tuntuu todelliselta vasta kun lapsi on syntynyt tai on ollut mukana ultrassa.Tai miehesi tuntee liikkeet jne. Miehille naisen raskaus on varmasti aika vaikea ymmärtää, mehän me tunnemme liikkeet ja muut oikut mahassa.
Uskoisin kuitenkin että viimeistään lapsen synnyttyä mieheltäsi viedään jalat alta ja hänkin osaa ajatella asiaa sinun ja lapsen kannalta.
Hyvää syksyä=)
älä hätäile, vaan odota rauhallisesti. miehelle asian konkretisoituminen kestää huomattavasti kauemman, mistäpä hän sitä vielä huomaisi?
itse olen rv 35 ja tuntuu että vasta viime aikoina mieheni on huomannut ihan pian muuttuvan elämäntilanteemme. välillä tunsin myös samalla tavoin itseni lohduttoman yksinäiseksi ja epäilin miehen sitoutumista. en voinut ymmärtää miksi työasiat (vasta perustettu firma vie kyllä aikaa!) tuntuivat olevan tärkeämpiä. paljon pelkoja ja epävarmuutta, mutta myös onnea ja iloista odotusta, on kuulunut ainakin tähän esikoisen odotukseen.
teillä molemmilla on vielä paljon aikaa kasvaa ajatukseen lapsesta ja vanhemmuudesta. toivottavasti kaikki menee hyvin ja löydätte teille hyvän ja oikean ratkaisun!
Meillä on ennestään yksi lapsi, joka on 1v4kk vanha. Nyt ootan toista lasta rv 32. Meillä mies käy töissä ja on perustanut oman firman alkuvuodesta sen lisäks. On tosi rankkaa välillä, kun saa yksin kaikesta huolehtia, joten tiedän miltä susta tuntuu. Mies on meillä enemmän kotona, ku teillä, mut silti se tuntuu raskaalle. Miehen luonne on vielä sellainen, et jos on kotona yhdenkään päivän, ni on sit tosi levoton, ku sen pitäs saada koko ajan olla tekemässä jotain, eikä paikallaan voi olla. Mies on aina ennen raskauksia lupaillut vähentävänsä menojaan, mut eipä oo nuo lupaukset toteutunu. Harmittaa välillä lapsen puolesta, ku näkee aina kun isä häipyy johonkin, eikä malta olla kotona. Mulle tulee vaan olo et tää meidän koti on miehelle sellanen huoltopiste, johon tullaan nukkumaan ja syömään ja sit taas häivytään. Oon tästä sanonutkin, mut ei tunnu auttavan sekään. Tää ei nyt kauheesti auttanu sun tilannetta, mut halusin vaan kertoo ettet oo ainoo, joka miettii näitä juttuja.
...koska oma mies tosissaan mukana tässä touhussa. Mutta mä olenkin tehnyt alusta asti selväksi, että hän käy neuvolassa kanssani aina kun vaan ehtii ja on ollut myös varhaisultrassa mukana. Luulen, että toukan näkeminen 7. viikolla oli hänellekin hyvin avartava kokemus, samoin sydänäänien kuuleminen rv kympillä. Hän oli meillä myös se, joka ehdotti, että mentäisiin np-ultraan omakustanteisesti, jotta nähtäis taas vauva, joten luulen että tää taktiikka toimii ainakin meillä ihan hyvin. :) Meidän kunnassa siis ei tuo np-ultra kuulu kunnan palveluihin vaan siinä on tilalla seerumiseulonta jostain syystä. Tänään varasin yksityiselle ajan np-ultraan.
Se tosiaan on miehille vaikeampi asia tuo raskauden tajuaminen, kun heillä ei ole noita alkuraskauden oireita. Ja muutenkin monilla miehillä (myös omallani) tuntuu olevan jonkinlainen "vastuuntunto" tulevan perheen taloudellisesta huolehtimisesta. Kai se on joku alkukantainen vietti joka on periytynyt jostain kivikaudelta. :) Joten älä ole huolissasi vaan yritä keksiä (vaikka neuvolatädin avustuksella) konsteja, joilla saat miehesi tajuamaan miten hieno asia häntä on kohtaamassa.