Olen parisuhteessa masentuneen miehen kans. Meillä on lapsia ja en enää tiedä mitä tekisin.
Hän on muutaman kerran yritänyt itsemurhaa ja pelkään kuoliaakseni ettei ne olleet viimeiset.
Olen kerran saanut hänet hoitoon sen takia, mutta siitä seurasi vain tuhoa.
Paljon jälkeen päin hän kyllä kiitti.
Mutta kun viime aikoina olen ottanut puheeksi asian on tullut täys tyrmäys!
Ei hän tarvitse, hänellä on kaikki hyvin!!??
Olen henkisesti uupunut. Pelko ajaa minua vielä alemmaksi. Joka kerta kun tulee erimielisyyksiä kommentti on "En mie jaksa enää!" Ja sitten taas pitää miettiä mitä hän seuraavaksi keksii!
Apua, mitä minä teen? Ennen kuin on liian myöhäistä!
Miten voin olla tukena hänelle kun ei hän itse ymmärrä olevansa huonossa kunnossa.
Joskus hän lopettaa suhteemme, ja sit seuraavana aamuna pyytää anteeksi. Kyllähän sinä tiedät etten meinaa sitä!
Rakastan häntä, mutta en yksin kertaisesti jaksa enää!
Hän on muutaman kerran yritänyt itsemurhaa ja pelkään kuoliaakseni ettei ne olleet viimeiset.
Olen kerran saanut hänet hoitoon sen takia, mutta siitä seurasi vain tuhoa.
Paljon jälkeen päin hän kyllä kiitti.
Mutta kun viime aikoina olen ottanut puheeksi asian on tullut täys tyrmäys!
Ei hän tarvitse, hänellä on kaikki hyvin!!??
Olen henkisesti uupunut. Pelko ajaa minua vielä alemmaksi. Joka kerta kun tulee erimielisyyksiä kommentti on "En mie jaksa enää!" Ja sitten taas pitää miettiä mitä hän seuraavaksi keksii!
Apua, mitä minä teen? Ennen kuin on liian myöhäistä!
Miten voin olla tukena hänelle kun ei hän itse ymmärrä olevansa huonossa kunnossa.
Joskus hän lopettaa suhteemme, ja sit seuraavana aamuna pyytää anteeksi. Kyllähän sinä tiedät etten meinaa sitä!
Rakastan häntä, mutta en yksin kertaisesti jaksa enää!
Vastaukset 111
Vanhimmat
voi auttaa häntä mitenkään,kun hän ei myönnä tarvitsevan apua,,mutta sinä hyvä ihminen hae sinä apua itesellesi hyvinkin pian,oikeesti muuten olet sinä itekki hoidossa,,ettet huomaakaan.tiedän mikä sun pelkos on hyvinkin tarkkaan,mieti mikä o suhteesi mieheesi rakastakko häntä todella niin paljon että annat hälle tereveytesikin.minä en rakastanut ja otin elämän ilman masunnusta,mutta kovan koulun kävin,,
Minulla on kokemusta samantapaisesta tilanteesta. Mieheni ei tosin ole yrittänyt itsemurhaa. Autoin ja autoin häntä, kunnes tajusin, etten enää pysty auttamaan. En jaksanut enää vetää häntä perässäni. Menimme perheasiain neuvottelukeskukseen ja saimme siellä pariterapiaa perhepsykoterapeutin johdolla. Se auttoi miestäni kovasti ja ratkaisi sen ongelman.
Kun mieheni lopulta alkoi nousta, aloin itse vajota ja olen nyt tällainen "huuhaa"-äiti. Nyt hän vuorostaan vetää minua. Ei huvita mikään, mistään en iloitse, kaikki on epämääräistä, kaikki vain virtaa hiljalleen ohitseni. Välillä olen niin "painava" ja voimaton, etten jaksaisi edes kävellä. En halua tavata ihmisiä, en halua puhua heidän kansaan. Terapeuttini sanoi, että parisuhde on juuri tuollaista nousemista ja laskemista. Minulla ei ollut varaa vajota silloin, kun mieheni oli lopussa, vaan kannattelin häntä. Olin "puristuksessa". Nyt en enää ole ja voimani ovat kadonneet.
Menimme yhdessä terapiaan, koska mieheni tuskin olisi yksin mennyt. Et varsinaisesti ole vastuussa miehestäsi, koska hän on aikuinen ihminen, mutta kuitenkin olet. Meilläkin on useita lapsia. On aika kova työ ja vastuu huolehtia ja vastata yksin kaikesta, vieläpä puolisostakin. Älä päästä itseäsi romahtamaan. Hanki apua myös itsellesi.
Olen masentunut mies, aviomies ja kahden pienen lapsen isä. Olen sairaslomalla ja päivät yksin kotona. Päivisin pärjään jotenkuten puuhailemalla omiani, tekemällä kotitöitä ja välillä nukkumalla. Ongelmat alkavat kun pitäisi jaksaa olla perheen kanssa. Sairastumiseeni asti olin aina ollut vaimoni tukena kun hänellä oli vaikeaa ja paha olla. Olemme myös aina jakaneet hänen kanssaan kotityöt ja lastenhoidon. Nyt en jaksa osallistua kunnolla mihinkään ja tilanteet alkavat kärjistyä. Ajattelen synkkiä ja jopa itsetuhoisia ajatuksia etenkin riitojen takia. Minusta tuntuu usein että perheeni olisi parempi olla ilman minua. Olen myös huolissani lasteni puolesta, kun he joutuvat elämään tässä kireässä ja toivottomassa ilmapiirissä.
Olen miettinyt avun hakemista, mutten oikein tiedä mikä olisi oikea taho. Mielestäni meillä ei ole mitään suurempia ongelmia avioliitossamme, mutta silti jostain pitäisi puhua enemmän koska tilanne on menossa pelottavaan suuntaan. Masennukseni johtuu töissä loppuunpalamisesta, mutta varmasti siihen ovat vaikuttaneet myös kotona stressaavat asiat. Lääkärini kehotti ottamaan rauhoittavia silloin kun hermot alkavat kiristyä mutta mielestäni se ei ole mikään kestävä ratkaisu. Päinvastoin rauhoittavat turruttavat mieltäni jolloin ajatteleminen ja puhuminen on entistä vaikeampaa.
lääkärille ja sitä kautta lähete psykologille.
Käy juttelemassa siellä, ehkä ensimmäinen kerta ei vielä anna mitään mutta jo muutaman kerran jälkeen, tilanne voi olla toinen, saat uusia näkökulmia asioihin.
Ehkäpä vaimossi voi myös tulla mukaan joskus psykologille....
Lepää kun siltä tuntuu, tee ainoastaan asioita, jotka tuntuvat mukavilta, toivottavasti vaimosi ymmärtää myös sen, että et jaksa täysin joka tilanteissa
olla lasten kanssa.
Muista kuitenkin, että lapset tarvitsevat myös isäänsä, se jo antaa potkua elämään.
T. Myös työssä loppuunpalanut, kotona oleva isä.
että voiko masennus tarttua ...onko se todellakin mahdollista?
Mukava tietää etten ole ainoa loppuunpalanut isä...
Käyn jo juttelemassa asioistani työpsykologille, mutta käyntejä on vain kerran kahdessa viikossa eikä siinä 50 minuutissa ehdi kovin syvällisiä puhumaan. Minulle on jäänyt sellainen kuva, että työpsykologi yrittää vain saada minut mahdollisimman pian takaisin töihin. Mielestäni työ ja perhe-elämä ovat kuitenkin vahvasti toisiinsa sidottuja ja toisen osa-alueen ongelmat vaikuttavat toiseen. Ja tällä hetkellä minulla on ongelmia myös perhe-elämässä. Rahalla pääsisi tietty yksityiselle psykologille. Kunnallisesta puolesta en tiedä. Joka tapauksessa olisi varmasti hyvä jos vaimoni pääsisi myös mukaani.
Tiedän olevani lapsilleni tärkeä ja olen heistä ylpeä, mutta jotenkin en ole pystynyt nauttimaan heidän seurastaan viime aikoina. Arki-iltoina pystyn yleensä skarppaamaan niin että olen heille edes jotenkuten mukava. Viikonloppuisin kun olemme paljon yhdessä niin yritän lähinnä vain sietää perhettäni ja odotan seuraavaa maanantaita. En tiedä voiko masennus tarttua mutta myös vaimoni on alkanut osoittaa romahtamisen merkkejä. Minä olen kuitenkin aina ollut perheen vahvin lenkki ja sen murtuminen alkaa todellakin vaikuttaa. En tiedä ymmärtääkö vaimoni täysin tilanteen vakavuutta, koska välillä hän kiukuttelee tekemättömistä kotitöistä ja liian vähästä lasten huolehtimisesta. Muutaman isomman riidan jälkeen olen jopa ajatellut ottaa lievän yliannostuksen unilääkettä näyttääkseni hänelle, etten todellakaan yritä vain "olla vähän masentunut" ja vältellä vastuitani. Onneksi ei ole sellaista hätähuutoa vielä tarvinnut tehdä.
tilanne sellainen, että olen käynyt kunnallisella puolella TK:ssa Psykologilla n.1/kk nykyään ja MT:ssa psykiatrilla n.1/3kk.
Alussa oli vaikea luottaa psykologiin mutta muutaman kerran jälkeen pystyin avautumaan hänelle, koska tiedän, ettei hänellä ole mitään työpaikkani kanssa tekemistä. Kunnallinen siis toimii minulla hyvin, ehkä se sopisi Sinullekkin paremmin, pyydä lähete...
Olet oikeassa, että työ ja perhe-elämä liittyvät toisiinsa.
Luulen, että useilla on myös perheongelmia(muiden ongelmien lisäksi) ja juuri niistäkin asioista on hyvä puhua psykologille. Pystyy tavallaan katselemaan asioita toisesta vinkkelistä ja keskittyä oleelliseen.
Meillä sovittu siten, että jos en jaksa osallistua esim. viikonloppuisin elokuviin, uimahalliin tai muihin menoihin lasten kanssa, vaimoni menee heidän kanssaan, enkä ole myöskään jarruna heille. Useasti mieleni tekisi myös mennä mutta kynnys on joskus liian korkea, että jaksaisin.
Luulen, että masennus voi tarttua mutta se voi olla myös ainoastaan väsymystä tai tilanteeseen kyllästymistä ja olen myös ajoittain sen tilanteen huomannut meilläkin.
Vaimoni antaa minun olla tekemättä mitään, jos minusta siltä tuntuu...Huomatessani hänen olevan väsynyt, hän myös voi levätä jos hänestä siltä tuntuu. Kotityöt ottavat kovasti minullekkin voimille ja joskus tuntuu itsestäkin, että pitäisi tehdä enemmän.
Ehkäpä vaimosi ei oikein ymmärrä tilanettasi, siksi hänen olisikin hyvä tulla mukaan joskus psykologille.
Minä myös olen ollut perheemme vahvin lenkki ja omasta mielestä olen vieläkin, tosin olen joutunut siirtämään vastuun joistakin asioista, kuten laskujen maksamisesta, lasten huolehtimisista jne. hänelle. Tärkeisiin päätöksiin otan kyllä kantaa mutta asioiden päättäminen kestää vain nykyään kauemmin minulta.
Tärkeintä nyt on vaan, että lepäät kun siltä tuntuu, pyrit tekemään vain asioita, jotka tuntuvat mukavilta, keräämällä voimia pystyt antamaan sitten myöskin perheellesi enemmän ja jaksat olla sitten myös lapsiesi kanssa, nyt ei kannata sitä murehtia.
Olen myöskin aina ollut avoin, kun joku on kysynyt, että miksi olen kotona sairaslomalla(olen siis kertonut syyn) ja yllättävän moni on samassa tilanteessa.
Käydessämme perheterapeutin luona terapeutti kyseli meiltä asoista, ajatuksista ja tunteista. Vastailimme ja keskustelimme vuorollamme. Kaikki kuuntelivat kaikkia, myös mieheni minua ja minä häntä.
Ei meillä ollut suhteessamme mitään pahoja ongelmia, emme käytännössä oikeastaan edes riidelleet, kuten emme nytkään. Solmuja oli kuitenkin muodostunut. Se, että olimme yhdessä puhumassa vieraan ihmisen kanssa, joka lisäksi johti keskustelua, antoi rohkeutta ja uuden tavan keskustella ja ymmärtää toista. Tavallaan löysimme toisemme uudelleen.
Vihollisemme olivat ulkopuolellamme ja meidän piti yhdessä puolustautua heitä vastaan. Tuin miestäni itseni kustannuksella ja kestin sitä niin kauan, kun oli pakko. Kun näin, että mieheni alkoi selviytyä ja vahvistua, minulla lopulta oli varaa antaa periksi, hellittää. Voimani olivat menneet jokapäiväisestä elämästä selviytymiseen. Olin joutunut ottamaan vastuun lähes kaikesta, enkä sitä vastuuta suinkaan ollut tahtonut. Nyt minun on helpompi olla, koska mieheni jo ottaa hänelle kuuluvaa vastuuta.
Tarkkailin miestäni jatkuvasti. Katselin, miltä hän näyttää ja vaikuttaa. Opettelin puhumaan ja toimimaan niin, etten ainakaan omilla toimillani lytistä häntä lisää, vaan rohkaisen ja vahvistan vain. Kukaan ei pitänyt minun puoliani, vaan ammensin itseni tyhjäksi. Lopulta, kun en enää muutakaan keksinyt, hain apua perheasiain neuvottelukeskuksesta jonne miehenikin lupautui mukaan. Aluksi hän oli epäluuloinen, mutta jo ensimmäisen käynnin jälkeen hän innostui asiasta.
Se ilmiö, että toisen noustessa, toinen putoaa, on aivan ymmärrettävä. Lopultakin on mahdollista päästä helpommalla. Liian pitkälle ei kannata venyttää ketään, koska se kostautuu myöhemmin.
Lääkkeet ovat kuin ensiapu tai muun hoidon lisä. Mielialalääkkeet parantavat omaa mielentilaa ja auttavat ajatuksia kulkemaan kuten myös terapia. Nykyään nautin niitä molempia. Aluksi koetin selviytyä pelkän terapian avulla, mutta mieleeni valtavan hyökyaallon tavoin nousseet ajatukseni nostivat kierroksia liikaa ja veivät yöunet. Olin yöllä virkeä ja kirjoitin ajatuksiani sekä luin kirjoja. Nyt uuden lääkkeen avulla nukun, mutta ajatukset kulkevat huonosti. Lääkkeet vaikuttavat hitaasti sekä eri tavoin eri ihmisiin. Toipuminen vie aikaa ja se hitaus on vain hyväksyttävä.
Ihminen on kokonaisuus, ei vain työkone tai lastenhoitoautomaatti tai kotitäyshoitolan pitäjä. Sellainen olen ollut ja samalla kadottanut yhteyden itseeni ja sisimpääni. Olen kuin kuin ylivenytetty jousi, joka on vähitellen venynyt yhä pitemmäksi ja pitemmäksi. En tiedä, miten tällainen jousi korjataan. Pitääkö alkaa aivan alusta rakentaa sitä. On vaikea hyväksyä itsensä tällaisen huuhaa-ihmisenä, kun on tottunut olemaan huolehtivinen ja toimelias. On niin vaikeaa näyttää oma heikkoutensa aivan pohjia myöten.
Tuolta on tuntunut jo pitkään. En ole enää itseni.
Enkä kyllä enää muista edes millainen joskus aikoinaan olen ollut!
Olen menettänyt jo itseni.
Onko enää toivoa? Olemme jo niin syvällä että syylistämme toisiamme.
Jos teen jotain hänen mielestä väärin, hän on luovuttamassa. Teen kyllä virheitä, kukapa ei?
Paljon hän on joutunut kestämään vuokseni. Hän kyllä on antanut kaiken anteeksi. Mutta en kykene antamaan itselleni anteeksi.
Olemme olleet erossa, mutta jokin ajaa meidät taas yhteen...
Mutta ei se tällaista pidä olla. Rakastamme toisiamme. Miksi meistä ei näytä olemaan enempään.
En halua sitä loppuvan, mutta ei näin voi jatkua.
Ei kenenkään tarvi elää tällaista elämää. Ei varsinkaan lapset. Hekin ovat joutuneet keskelle hullun myllyä!
Pelkään vaan että jos lopetan suhteen, mieheni vahongoitta itseän. En kestäisi sitä.
Ollaan oltu pariterapiassa, mutta ei se auttanut. koska eihän meillä ole ongelmia.
Kaikki ns lähtee minusta???!!!
Minä voisin myös kokeilla psykologia kunnalliselta puolelta. Työpsykologin kanssa olemme käsitelleet tähän asti vain burnoutini suoranaisia syitä ja stressinhallintaa. Kaipaisin kyllä vähän syvällisempää, koska ainakin itse tunnen olevani melkoinen ongelmapesä. Samoin vaimollani on vaikea luonne ja henkilökohtaisia ongelmia, joten joku yhteinen auttaja olisi paikallaan. Toivottavasti osaan kertoa omista ongelmistani mahdollisimman hyvin, koska olen mestari vähättelemään omia vaivojani ja tarpeitani. Burnoutistani olen sentään kertonut kaikille tutuille, koska en koe siinä olevan mitään salattavaa tai hävettävää.
Meidän lapsemme ovat vielä niin pieniä (1 ja 3 v.) että he tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa tai vähintään läsnäoloa. Vaimoni ei myöskään halua jäädä yksin lasten kanssa, koska pelkää pärjäävänsä huonosti heidän kanssaan. Minä olen siis jatkuvasti perheessäni kiinni enkä kilttinä ja vastuuntuntoisena saa omaa aikaa juuri koskaan. Nyt minulla on päivisin kahdeksan tuntia itselleni, mutta silti tuntuu etten osaa käyttää sitä oikein vaan elän koko ajan voimieni rajoilla. Vaimoni ei tarvitse kuin vihjailla jostain tekemättömästä niin minähän teen. Hän osaa myös sen toisen lyttäämisen taidon ja sanoo suuttuessaan aivan liikaa. Tiedän että hän usein purkaa pahoilla sanoillaan vain omaa pahaa oloaan ja on jälkeenpäin pahoillaan, mutta silti hän tekee vahinkoa ja satuttaa. Nyt tuntuu että pitäisi vain lakata välittämästä niin ei itsestä tuntuisi niin pahalta. No, eipä kai toisten syyttelyllä mitään voiteta. Pelkään vain että palan loppuun vielä perheenikin kanssa.
nuoret lapset, jotka vaativat tietysti enemmän kuin meidän kouluikäiset...
Joka tapauksessa kannattaa vaatia itselle sitä omaa aikaa lepäämiseen ja mahdollisesti pyytää vaikka joitakin sukulaisia hoitoapuun jos oikein raskaalta teistä tuntuu.
Kyllä varmaan kannattaisi sinne kunnalliselle puolelle varata aika ja käydä myöskin niitä kotiasioita läpi. Ensin vaikka Sinä yksin ja myöhemmin vaimon kanssa.
Siellä sitten kannattaa ihan reilusti puhua koko tilanteesta ja taisi minulla olla muistilappukin mukana alkuaikoina. Ota puheeksi myöskin se lastenhoitoasia, siellä kunnallisella sitten.
Niin ne vaimojen puheet, joutuu aina välillä suodattamaan ja osan päästää kokonaan läpi korvien;).
Tuli muuten mieleen, että kai Sinulla lääkärintodistuksessa lukee "masennus" diagnoosina, eivät tahdo nuo maksavat-tahot burnoutti-diagnoosia aina oikein hyväksyä, sen varmaan tiesitkin.
Laitoin juuri lääkärilleni sähköpostia, jossa kerroin tilanteestani ja kysyin mahdollisia avunsaantivaihtoehtoja. Olen jostain syystä kirjallisesti lahjakkampi kuin suullisesta, vaikka tuntuu että se kirjallinenkin puoli alkaa tökkiä muistin ja keskittymiskyvyn huonouden takia. Tarvitsen muistilappuja ja tehtävälistoja vähän joka asiassa ja varmaan siellä psykologillakin jahka sinne päästään.
En tiedä miksi avun pyytäminen on niin vaikeaa. Ainakin sitä on ennen ollut vaikea saada sukulaisilta ja kai siihen liittyy oman avuttomuuden tunnustaminen. Suomalainen mies kun menee vaikka läpi harmaan kiven. Ja yksin, ilman apua. Eikä se auta asiaa yhtään, että eräät käskevät minun potkia itseäni persuuksille ja painaa vaan eteenpäin. Toisaalta ei tuleen pitäisikään jäädä makaamaan, mutta joku järkevä kompromissi rentoutumisen ja työnteon välille pitäisi löytää, enkä yksin siihen kykene.
Diagnoosini on F32 eli masennus, joten rahantuloasiat ovat onneksi kunnossa.
Tuli vaimostasi mieleen äitini. Kyllä naisilla on vastuu puheistaan. Tuo hirviö, äitini, löi sanoilla isääni. Isä yritti monin tavoin miellyttää äitiä, mutta koskaan tämä ei ollut tyytyväinen. Heidän suhteensa oli kauhea ja sitä kesti yli viisikymmentä vuotta. Äiti on paranoidinen sekä masentunut, ei saa mitään hoitoa vaivoihinsa, koska "ei ole hullu", kuten hän sanoo.
On niin helppo lyödä masentuneeseen ja loppuunpalaneeseen ihmiseen laiskan leima. Ihmisen sisällä ei ole enää voimia jäljellä. Joku ilkeä voi sanoa, että "sinäkin juoksisit, jos tulisi tulipalo", kuten on sanonut. Kyllä minullekin haukuttiin, miten huonon miehen olin itselleni ottanut, kun hän oli oikein huonona. On vaikea hyväksyä itsensä heikkona. Nykyään voisin maata melkein kaiket päivät, kun voimani ovat menneet. Pääni ei toimi, olen hidas. Vain hitaasti pystyn tekemään sen, mitä teen. On vaikea olla väsynyt ja hyödytön, vaikka on juuri sellainen.
Mieheni suhtautuu minuun ymmärtäväisesti, eikä vaadi, vaan antaa minun olla. Hän sanoi, kuten myös terapeuttini, että pitää tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvälle. Mutta sellaisia asioita ei ole! Mikään ei kiinnosta. Hoito on auttanut, mutta se on hidas ja tuskallinen tie.
Kaikkein pahinta on, jos molemmat vanhemmat masentuvat ja väsyvät. Kuka silloin huolehtii juoksevista asioista, kuka hoitaa lapset? Tiedän, mitä lasten hoito on. Meillä on niitä kuusi, nuorin nelivuotias, jo helppohoitoinen, puhuva, pukeutuva, syövä, kuiva.
Minusta on tyhmää vaimoltasi pompottaa sinua. Ehkä onkin niin, että hänen ongelmansa ovat suurimmat. Sellaista tilannetta voi olla vaikea ratkaista keskenään, etsitään syytä vain toisesta, ei itsestä. Vikaa on varmasti molemmissa. Ulkopuolinen auttaja osaa ohjata keskustelua ja on oikeudenmukainen. Voi olla vaikea suostua puhumaan asioista avoimesti, varsinkin vaimosi (mikäli hän on vähääkään äitini kaltainen) mutta se kannattaa.
Kiitos lohduttavista sanoistasi. Juttelin lääkärini kanssa puhelimessa ja hän suositteli minulle ja vaimolleni yhteistä psykologia. Puhelun jälkeen tuli niin helpottunut olo, että sain jopa itkettyä pitkästä aikaa. Kyllä elämä voi olla rankkaa, mutta aina sitä valoa siihen pimeyteen jostain tihkuu. Myöhemmin kerroin psykologista vaimolleni ja hän suostuu tulemaan sinne kanssani. Uskon että ulkopuolisen auttajan avulla saamme yhteisen elämämme kohdalleen. Ja toivottavasti myös vaimoni saa pahimmat ongelmansa ratkaistua. Hänelläkin niitä on.
Minulla on myös ollut lapsena hankala äitisuhde ja isääni en voi sanoa kunnolla tuntevani vieläkään. Äiti oli ankara itsevaltias, jolle isäkään ei hiljaisena miehenä juuri mahtanut. Nykyään äitini on paljon rennompi, mutta edelleen arvostelee isääni ja hänen tekemisiään. Toisaalta ymmärrän häntä, koska hiljaisen ja puhumattoman ihmisen kanssa on varmasti vaikea elää, mutta silti en hyväksy hänen käyttäytymistään. Sanoilla voi mielestäni satuttaa jopa enemmän kuin käsillä. Varsinkin jos sen tekee itselle rakas ja läheinen ihminen, joka tietää heikot kohtasi.
Eihän se kertakaikkiaan käynyt. Vaimoni ei sittenkään suostu minkään psykologin juttusille "lässyttämään" asioistaan. Päinvastoin tuli turpiin ja lujaa. Homma menee kuulemma niin että minä parannan ensin itseni ja sen myötä kaikki muuttuu taas hyväksi. Meidän ei tarvitse puhua asioistamme kenellekään ulkopuolisille, koska liitossamme ei ole mitään vikaa. Piste. Lääkkeet ovat kuulemma vain sekoittaneet pääni ja kuvittelen olevani sairaampi kuin olen. Itse asiassa sain kuulla olevani saikulla oleva työnvälttelijä. Jälkeenpäin hän taas katui puheitaan ja sanoi vain olevansa itse masentunut tilanteestani. Uskon että hänellä on itselläänkin paha olla, mutta vahinkoa syntyi taas. Vaimoni osaa tarvittaessa olla kovempi kuin se paljonpuhuttu harmaa kivi. Toisaalta enhän minä voi objektiivisesti sanoakaan, missä menee todellisuuden ja omien kuvitelmieni raja. Siksi minä olisinkin halunnut meidän menevän ulkopuolisen auttajan puheille, kertoa hänelle huolemme ja antaa hänen päättää mikä on totta ja miten pitäisi tehdä. Mutta niinkuin sanoin, eihän se käynyt.
kuitenkin mennä sitten vaikka yksin keskustelemaan, vaikka vaimosi ei lähdekkään mukaan.
Pääasia on kuitenkin, että voit puhua avoimesti psykologille ihan kaikista asioista.
Hyvä, että otit lääkäriin yhteyttä s-postilla...Ehkä sieltä tulee hyviä ehdotuksia.
Kannattaisiko kysellä lääkäriltä lähetettä ilmaiseen kuntoutukseen, jonnekin kuntoutuskeskukseen...Minä itse olin vuosi sitten ja hyviä kokemuksia tuli ja tapasi muitakin masentuneita ja sai hyviä ajatuksia.
Alussa ajattelin, etten jaksa mutta kun kuulin, että siellä on muitakin samassa tilanteessa, menin...Vaimoni sai apua lasten hoidossa sillä aikaa vanhemmiltani.
Masennuksesi on "uusi" tilanne Teille ja varsinkin vaimollesi ja ehkä hän on epävarma/pelokas, että miten siihen tulee suhtautua. Käytös/syyttely on siinä mielessä ihan normaalia, vaikkakin se ehkä välillä menee liialliseksi.
Se, että hän ei halua tulla mukaan psykologille, on ok, se voi olla hänen jonkinlainen puolustusmekanisminsa, eikä ketään voi pakottaa mutta ei siitä kannata suuttuakkaan.
Eli tee kuten hän sanoo, käy yksin psykologilla...Paranna itsesi ensin:).
Älä kuitenkaan aliarvioi itseäsi, kuten kirjoitit... "Toisaalta enhän minä voi objektiivisesti sanoakaan, missä menee todellisuuden ja omien kuvitelmieni raja", ehkä vain haluat vahvistuksen omille ajatuksillesi..., sehän on ihan hyvä.
Taas muuttui ääni kellossa. Vaimoni ehdotti itse juuri että menisimme kaupungin perheneuvolaan. Suostuin tietysti ja nyt vaan katsotaan miten sieltä saa aikoja. Eilinen kaivelee silti vielä ja tuntuu että jokainen riita vie minua lähemmäksi lopullista rajaa. Sain tt-lääkäriltänikin eilen lähetteen psykiatrille, joten katsotaan mitä sieltä on saatavilla.
Olisin itse halukas lähtemään johonkin lyhytaikaiseen hoitoon tai kuntoutukseen, jossa pääsisi hetkeksi irti kaikesta stressaavasta ja saisi etäisyyttä asioihin. Vaimoni vain ei kertakaikkiaan halua jäädä yksin lasten kanssa eikä lastenhoitoavustakaan ole juuri takeita. Hän on tosiaan itse niin epävarma ja herkkä eikä osaa suhtautua sairauteeni. Minä olen kuitenkin ollut aina hänen tukensa ja turvansa ja nyt ne eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä.
Tuntuu että vaimoni yrittää hoputtaa minua paranemaan, vaikka minulla on vielä ainakin pari kuukautta sairaslomaa jäljellä. Eli aikaa on, kun vain osaisin käyttää sen oikein. Olen tottunut hyväksymään itseni kaikenlaisen, mielummin hyödyllisen tekemisen kautta ja samanlaista "tuloksellisuutta" muutkin tuntuvat minulta odottavan. Tiedän että pitäisi levätä ja rentoutua mutten osaa. Tai saa. Mutta yritän kovasti ja haen siihen apua.
on Teillä siis tapahtunut, hyvä!
Perheneuvola on myöskin hyvä vaihtoehto Teille varmasti...Pääasia, että pääsette yhdessä myös keskustelemaan(pyri kuitenkin saamaan itsellesi lähete vielä sinne psykologille).
Nyt en tiedä kauanko olet ollut sairaslomalla, yleensä pitempiaikainen loma vaatiikin Psykiatrin B-lausunnon(pyydä häneltä lisää sairaslomaa, jos tuntuu, että tarvitset(väh.kk ennen edellisen loppumista)).
Psykiatrit keskittyvät eniten itse sairauteen ja sen aiheuttajaan ja osaavat lääkityksen. Psykologin kanssa olen taas keskustellut vapaammin, sairauden aiheuttamista ongelmista.
Kuten sanoin...Kuntoutuksesta minä todella pidin, sain valita itse paikan(tarvitaan lääkärin suositus, anotaan esim.Kelalta ja kuntoutukseen saattaa päästä vasta puolenvuoden päästä, joten varaudu odottamaan).
Perheneuvolasta voit kysellä mahdollisesti neuvoja lastenhoitoon, jos menet kuntoutukseen.
Vaimosi suhtautuminen sairauteesi varmaan muuttuu, kun hän oppii ymmärtämään sairauttasi, ehkä siitä puhuttekin sitten siellä p.neuvolassa. Hoputtamalla ei tämä sairaus parane, se vaatii aikaa, ei painostusta.
Aikä jännää, että useimmat masentuneet,(itseni lisäksi)joiden kanssa olen jutellut, tuntevat itsensä huonoksi ja riittämättömäksi. He vaativat itseltään tuloksellisuutta kotona(siis sairaslomalla), vaikkakin sairaslomalla ollaan sen vuoksi, että saadaan rauhassa levätä ja parantua.
Muiden vaatimuksista/odotuksista en enää välitä, jouduin opetella sanomaan EI, jos en halunnut/jaksanut jotain tehdä, muiden vaatimuksille. Sitä asiaa meille myös kuntoutuksessa opetettiin.
Minä nykyään pyrin tekemään ainakin yhden asian päivässä(joskus enemmän), oli se mitä vaan (tänään pesin tasan yhden ikkunan), kuinka pientä tahansa, sillä saan paineet itseltäni pois tekemättömyydestäni ja tulee hyvä mieli.
Olen ollut jo 3 vuotta kotona ja nyt työkyvyttömyyseläkkeellä.
Taas menee suomi24;n sivut sekaisin, viesti läh. klo 15.15.
Homma kääntyikin nyt niin että perheneuvolasta suositeltiin työterveyshuollon psykologia, joka oli siis meidän alkuperäinen suunnitelma. Tällä kertaa vaimoni ei enää laittanut hanttiin eli menemme sitten yhdessä työpsykologille. Toivottavasti siitä on apua vaimollenikin ja hänen suhtautumiselleen. Tänään oli taas kinaa kotitöiden tekemisestä ja huomiselle on tiedossa koko joukko hoidettavia asioita. Mitähän jos jättäisin suosiolla kiireettömimmät pois...
Sairaslomalla olen ollut reilun kuukauden. Psykiatrin lausunnon tarvitsen joka tapauksessa, koska lomaa on jäljellä vielä yli kaksi kuukautta. Ihme kyllä psykiatrille meno ei jännitä yhtään. Päinvastoin haluan sinne, koska tunnen tilanteeni vaativan asiantuntijan apua.
alat ymmärtämään "homman"..."Mitähän jos jättäisin suosiolla kiireettömimmät pois..."
Psykiatrille menemistä ei tarvitse jännittää, pyydät lisää lomaa, masennus/burnout, tarvii aikaa...
Anna myöskin vaimollesi aikaa ymmärtää masennus, meillä oli samanlaista aluksi...Kuten...Haloo, mitä tarkoittaa masennus?
Kerro ihmeessä lisää, miltä tuntuu ja mikä rasittaa, täällä ollaan päivittäin.
Minulla vaimo flunssassa, joten on seurana kotona loppu viikon.
Kyllä se siitä...
Muistan, millaista oli olla kahden pienen lapsen äiti. Miestäni tahdottiin jollekin kurssille. Joku pyysi häntä sinne, mutta jouduin hoitamaan asiaa, koska mieheni oli aina töissä. Sanoin, ettei hän voi kertakaikkiaan mennä sinne. Pelkäsin sanomattoman paljon yksin jäämistä 1- ja 3-vuotiaiden lasten kanssa. Pahinta aikaa oli ilta, jolloin piti ryhtyä nukkumaan. Se pelko, että jää yksin epätoivoiseen tilanteeseen, oli kauhistuttava. Sukulaiset vain halveksivat, etten selviäisi "vaivaisen" kahden pikkulapsen hoitamisesta.
Myöhemmin todella jouduin tilanteeseen, jolloin olin yksin vastuussa kaikesta. Mieheni vietiin ambulanssilla sairaalaan. Silloin ajattelin, vieläkö hän pääsisi kotiin vai näinkö hänet viimeisen kerran elävänä. Silloin olivat kaikki lapsemme jo syntyneet, nuorimmainen oli nelikuinen. Olin silloin jo täysin turtunut ja menettänyt kaikki tunteeni. Ajattelin vain, miten selviytyisin kaikesta katraani kanssa. Kylmän rationaalisesti ajattelin tulevaisuuttani.
Minussa on kuitenkin se ero vaimoosi verrattuna, etten näe toisen solvaamisen, haukkumisen ja mitätöinnin ratkaisevan ja auttavan mitään. Nähtyäni vanhempieni tavan elää ja toimia, kammosin kaikkea riitelyä. Se pelko ja ahdistus, jossa olin elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni, oli niin musertavaa, että halusin kertakaikkiaan katkaista sen väkivallan ketjun. Keinoni oli venyttää itseäni loputtomasti, sovitella ja sopeutua. Nyt olen tällainen "ylivenytetty jousi".
On niin helppoa syytellä toista ja vaatia toiselta, olla näkemättä toisen todellista arvoa ja merkitystä. Jo pelkällä olemassaolollamme on arvo. Läheiseni, joka oli vaikeasti sairas kahden lapsen isä, oli kuitenkin heidän isänsä, joka heikkoudestaan huolimatta pystyi olemaan sairaalassa vuosia maatessaakin heidän henkisenä tukenaan. Isä on lapsilleen korvaamattoman tärkeä mies. Olen sen voinut havaita omassa perheessäni. Miten tyttäret suorastaan kehräävät tyytyväisyydestä paistatellessaan isänsä lämpimän huomion kohteena, miten pojat ihailevat isäänsä ja tahtovat tulla hänen kaltaisikseen. Tästä kertoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjassaan Yhdessä isän kanssa.
Aika: En minä psykiatrille menoa jännitäkään. Aikaisemmin olen mieltänyt heidät lääkäreistä kamalimmiksi, mutta nyt koen heistä olevan pelkkää hyötyä. Toivottavasti vaimosi paranee pian. Minun vaimollani on myös ollut flunssaoireita ja lämpöilyä jo reilun viikon, mutta yhden päivän hän on suostunut pysymään kotona.
Varjoilija: Vaimoni pelkää tilanteessani eniten sitä, että minä joudun hoitoon ja hän jää yksin lasten kanssa. Pelko johtuu siitä, että viime talvena vietin puolitoista viikkoa sairaalassa ja hän koki lastenhoitoavun saannin erittäin vaikeaksi tuona aikana. Lisäksi häntä pelotti minun tilani, koska lääkäritkään eivät aluksi tienneet sairauttani. Onneksi se kuitenkin parani lopulta täysin. Eli ihan aiheettomia eivät hänen pelkonsa ole, vaikka hän mielestäni ylireagoikin ja toisaalta vähättelee tilannettani. Kirjoittelin muuten taannoin kanssasi "Stressi ja burn-out"-osastolla. Oletko edelleen töissä vai oletko pystynyt irtautumaan siitä?
Ihmettelin tässä yhtenä päivänä lääkärilleni, kuinka toimintakykyinen olenkaan keskivaikeasta/vaikeasta masennuksesta huolimatta. Masennukseen voi kuulemma liittyä myös pakonomaista tekemistä ja sitä tämä minun kotona touhuaminen kai on. Tarmokkuuden ja tekemisen ilon puutteesta piittaamatta teen kotitöitä, vaikka kuinka väsyttäisi. Meno alkaa itse asiassa muistuttaa sitä, millaista töissä oli ennen sairaslomalle jäämistäni. Jouduin lähes pakottamaan itseni tekemään töitä, vaikka eihän siitä mitään meinannut tulla. Tutkimus- ja kehitystyössä tarvitaan kuitenkin luovuutta ja keskittymiskykyä ja ilman niitä työt vaan junnaavat paikallaan. Nyt kotona joudun käyttämään rauhoittavia, jotta saisin edes vähän rentouduttua ja nukuttua. Hullun hommaahan tällainen on...
On mukava kirjoitella tällaisissa pitkissä ketjuissa. En ollut lukenut sitä burn out -ketjua pitkään aikaan, mutta äsken luin uusimmat jutut. Näköjään toistelen samoja asioita siellä ja täällä. En ajatellut, että olisit mies silloin. Hyväksikäyttötaustani aiheuttaa aina epäluuloa kaikkia miehiä kohtaan. Enhän tiedä, kuka on seuraava. Onneksi olen vanha ja rupsahtanut, en kiinostava, toivon niin.
Voin nykyään paremmin kuin silloin. Lääke todella vaikuttaa hitaasti. Aloitin Mirtatsapiinin käytön kesäkuun lopulla annoksella 15 ja elokuussa, kun lapset lähtivät kouluun, tuntui, että putoan koko ajan vain lisää, aloitin 30 annoksen. Siitä on kuukausi aikaa ja vähitellen oloni on kohentunut. En ole edes kovin paljon nukkunut päivällä parin viime viikkona. Kävin terapiassa elokuun lopussa ja siitä oli suuri apu. Terapeuttini osasi vaikuttaa mielentilaani aivan uskomattoman paljon. Istuinkin siellä kauan. Piti olla vain tunti, mutta siinä kului lähes kaksi. Hän kai näki sen aiheelliseksi ja oli oikeassa.
Terapia auttaa sekavat vellovat ajatukset järjestykseen ainakin minulla. Käyntien välillä ne tosin sekaantuvat uudelleen, mutta terapiassa järjestyvät uudelleen.
Töitä olen tehnyt koko ajan, mutta en kovin tehokkaasti. Työstä ja lapsista on se etu, että on pakko nousta sängystä ylös ja lähteä liikkeelle. Muuten en olisi varmaan tehnyt yhtään mitään, vain vähän syönyt välillä, että olisin taas jaksanut maata.
Tämä vertaispalsta on tosiaan hyvä. Pidän siitä, että voi keskustella melko avoimesti ja todella vilpittömästi tukea toisia samassa tilanteessa olleita.
Hei taas ja piristystä kaikille uupuneille ja masentuneille!
... tuttuja muista ryhmistä. Halusin esiintyä siinä burn-out-ketjussa aluksi vain kyseistä sairautta potevana henkilönä. Jossain vaiheessa perhekuvioiden yms. tullessa mukaan piti sitten tehdä sukupuoleen liittyvä täsmennys. Ymmärrän kirjoitustesi perusteella, että sinulla on ollut todella rankkaa miesten kanssa ja sinun on vaikea luottaa heihin. Vai pitäisikö sanoa meihin. Tämä ei onneksi ole mikään seuranhakupalsta, vaikka omasta, varsinkin mielen, sairaudesta kertominen vaatiikin uskallusta ja luottamusta. Ja täällä voi kuitenkin kirjoitella itsestään varsin anonyymisti, vaikka kuka tahansa voi näitä toisaalta lukea. Mutta niin tai näin, samassa veneessä ollaan.
Minulla on ollut alusta asti eli reilun kuukauden 30 mg:n mirtatsapiiniannos, mutten osaa vielä sanoa onko lääke auttanut vai ei. Sellaisen asian huomasin vaihtaessani nieltävät tabletit suussa liukeneviin, että liukenevat alkavat vaikuttaa melkein heti tehden olon mukavan raukeaksi. Muutoin olen huomannut itseni muuttuvan sulkeutuneemmaksi ja kovettuneemmaksi. Sisällä velloo paha olo, mutta olen työntänyt sen jonnekin mahdollisimman syvälle.
Olimme tänä viikonloppuna vaimoni kanssa pitkästä aikaa kahden reilun 24 tunnin ajan. Moista luksusta ei ole ollut puoleentoista vuoteen. Harmittaa tietysti etten sattuneesta syystä voinut täysillä nauttia yhteisestä ajastamme, mutta saimme sentään rentouduttua eikä tarvinnut lapsista huolehtia. Huomenna menemme sitten psykologille yhdessä.
Jostain syystä muutamien kirjoitusten päiväykset ovat ihan pielessä...
Masennus varmaan tulee siitä, että asioita painetaan jatkuvasti mielen uumeniin. Tai ehkä siitä, että nuo kätketyt ajatukset lopulta alkavat palata tietoisuuteen. Tunne-elämä on ihmiselle hyvin tärkeä eikä sitä saisi tukahduttaa. Omassa elämässäni olen joutunut nielemään pahan oloni enkä ole voinut purkaa sitä ulos, koska olen pelännyt ja tiennyt vielä pahempaa olevan tiedossa, jos päästän sen ulos.
Ihminen vaatii turvallisuutta uskaltaakseen olla esimerkiksi vihainen tai riidellä, mutta noihin asioihin en kykene. Ihmiset, jotka ovat nähneet minut lapsena ja aikuisena, ovat ihmetelleet, miten ylen herkästä lapsesta voi tulla tyynen rauhallinen aikuisena. Se johtuu tuosta kammottavasta tukahduttamisesta, nielemisestä, taistelusta, onko oikeus olla ja elää vai ei. Sitten he voivat sanoa, että tämä nykyinen muotoni on miellyttävämpi kuin alkuperäinen. Ehkä se on niin sivulliselle, mutta itselleni ei. Se, että on niin täynnä tukahdutettua ahdistusta, että lähes tärisee, ei ole hyvä.
En edes huomannut, miten jännittynyt olin. Mutta terapeuttini huomasi. Hän neuvoi opettelemaan rentoutumaan. Opettelinkin, mutta se oli aluksi hyvin vaikeaa. Oli kuin olisin ollut itseni ulkopuolella ja keskittyminen tuohon viidentoista minuutin cd-levyyn oli vaikeata. Lopulta opin ja jaksoin keskittyä kohtalaisesti. Oppiminen vei useita viikkoja, ehkä kuukausia, mutta se kannatti. Se nimittäin auttaa mieleen, auttaa pääsemään käsiksi siihen syvällä olevaan pahan olon kätköön.
Ihmisen mieli päästää pahaa oloa ulos sen mukaan kuin mieli kestää, ei liikaa. Mieltä pitää kunnioittaa, sanoo terapeuttini, se etenee juuri omaa tahtiaan. Lääke auttaa pahimman yli, mutta ei varsinaisesti paranna todellista syytä tai virheellisiä ajatuskuvioita, niin hän sanoi ja uskon häntä. Samoin sanoi lääkärini. Tuo paha olo pitäisi saada hallitusti puretuksi. Pitäisi olla turvallista, pitäisi voida luottaa. Kun ei ole tottunut voivansa luottaa muuhun kuin itseensä, on vaikea alkaa luottaa myös terapeuttiin. Siksi on tärkeää kertoa terapeutille siitäkin ongelmasta. Hän osaa silloin toimia ja suhtautua oikealla tavalla, jotta voisi luottaa paremmin. Minulla on siis ollut monenlaisia ongelmia.
Minulla alkoi siis muistikuvia purkautua aivan hurjasti. Olin kuin painekattila, joka aina terapian jälkeen alkoi päästää venttilistä ulos ylipainettaan. Vähitellen paine tasoittui ja taas terapian jälkeen nousi. Sitten kävi niin, etten enää kehittänytkään painetta ja päästänyt sitä ulos vaan masennuksen seitti sulki mieleni varaston. Oli ihmeellistä alkaa muistaa aivan tuoreina asioita, jotka olivat olleet unohduksissa vuosia tai vuosikymmeniäkin. Esimerkiksi hyväksikäytön olin unohtanut täysin. Oli aika järkyttävää tajuta hyvksikäytön olemassaolo ja muistaa koko ajan uutta ja uutta siitäkin aiheesta. Eilen tuo muistiventtiilini avautui aivan vähän, mutta en nyt kestä niiden palautumista ja käsittelyä. Tänään väsymyksen seitti taas valtasi mieleni. Tämä kirjoittaminen piristää. Jollain tavalla jäsennän mieltäni ajattelematta ikäviä muistoja. Lääke pitää pinnalla ja vuorokausirytmin kasassa. Tunti napin nielaisun jälkeen on pakko ryhtyä nukkumaan, pää kieltäytyy toimimasta.
Tuli mieleeni kielikuva, jonka kertomisella en tarkoita mitään pahaa tai loukkaavaa. Ehkä olet kuin suljettuun tilaan teljetty, joka yrittää epätoivoisesti löytää jonkin ulospääsyn siltä. Mitään valmista ovea ei ole, vaan ovikin pitää rakentaa itse tai jonkun avustamana. Tilanne on uusi ja pelottava, koska aina ennen on ollut tuttu reitti ja tapa selviytyä. Tämä aiheuttaa sen, että tulee aivan kuin pakokauhu, koska ei tiedä, miten pitäisi toimia. Vähitellen tuo epätoivoinen ryntäily rauhoittuu ja tasoittuu ja alkaa uuden oven rakentaminen. Kaikki tapahtuu hitaasti ja tuota hitautta on vaikea sietää. Tuntee vain oman avuttomuutensa ja ahdistuksensa.
Kävimme aamulla vaimoni kanssa psykologilla ja käynti oli meille molemmille hyödyllinen kokemus. Vaimoni ymmärtää nyt paremmin tilanteeni ja yrittää olla vaatimatta minulta liikaa. Samoin minä itse yritän antaa itseni rauhoittua ja olla vaan. Psykologin sanoin "masennus tulee pyytämättä ja lähtee käskemättä". Eli toipumiseen tulee kulumaan aikaa eikä kiirehtiä voi. Niin kauan kun taistelen vastaan ja yritän toimia mahdollisimman normaalisti ja tehokkaasti, ei toipuminen pääse alkamaan. Tuo mitä kirjoitit viimeisessä kappaleessasi pitää kohdallani hyvin paikkansa. Tavallaan olen jo heittänyt kuukauden toipumisaikaa hukkaan turhalla rimpuilemisella.
Käynnin jälkeen en ole tänään sitten juuri muuta tehnytkään ja nukkunut jopa kahdet päiväunet. Ja siltikin väsyttää. Psykologi muuten suositteli minulle ns. päiväsairaalaa, jossa siis ollaan aamusta iltapäivään. Olisi siinä ainakin se hyvä puoli, että saisin rauhassa lepäillä päivät enkä suotta rasittaisi itseäni kotona. Lisäksi paikalla olisi koko ajan alan ammattilaisia. Toivottavasti pääsen silti kirjoittelemaan tännekin, koska olen kokenut tämän erittäin terapeuttisena.
Koska edelliseen viestiketjuun ei enään mahtunut kirjoituksia, laitan tänne muutaman rivin...
Toipuminen voi kestää todella kauan ja paraneminen tapahtuu niin hitaasti, ettei edistymistä välttämättä itse aina huomaa.
Yksi tapa on kirjoittaa ns. päiväkirjaa(siis vain itselle) ja merkitä ylös päivän tapahtumat, millä mielellä ollaan, mitä on tehnyt, mikä on jäänyt tekemättä jne. Siitä on helppo myöhemmin huomata, että olo paranee kokoajan.
Itse olen työssäni joutunut seuraamaan kelloa useita kertoja tunnissa, nykyään kotona ollessa en käytä kelloa lainkaan, se helpottanut minun olotilaani, eikä muistuta minua enää työasioista.
Hyvä, että psykologista oli apua...
Nyt vain lepäilet ja nukut kun nukuttaa...
Ps. Meillä flunssa jatkuu ja vaimo vielä muutaman päivän kotona....
Jatketaan vaan edellistä ketjua tänne. Kyllähän nettiin tekstiä mahtuu...
Päiväkirja voisi olla hyvä tapa seurata edistymistä. Itse asiassa saisin kerättyä tältä palstalta merkintöjä lähes joka päivälle sairaslomani ajalta, koska olen lähes päivittäin ainakin johonkin ketjuun jotain laittanut. Elokuun alkupuolella ajatukseni olivat vielä melkein lapsellisen optimistisia ja analyyttisiä, mutta paljon syvemmälle olen sen jälkeen vajonnut. Töihinpaluu tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta, kun päivittäin miettii elämisen ja olemisen perussyitä ja että onko missään mitään järkeä. En edes tiedä onko siihen vanhaan työhön paluuta vai alanko tekemään jotain ihan muuta. Työni ei ollut onneksi ihan kello kädessä juoksemista, mutta jostain syystä en minäkään tykkää enää rannekelloa käyttää. Ennen pidin kelloni lähes sekunnilleen ajassa, mutta nyt sellaisella asialla ei ole mitään merkitystä.
Saattaa olla, että terapiassa löytyy masennukseni syitä ihan lapsuudesta asti vaikka päällimmäinen syy olikin burn-out. Koulukiusaaminen ja vaikea äitisuhde ovat varmasti jättäneet jälkensä, vaikka minulla nykyään, tai siis pari kuukautta sitten ihan hyvin menikin. Vaikeimpia asioita ei varmaankaan edes muista, niinkuin Varjoilija kirjoitti. Itse kuulin vasta aikuisena että vanhempani olivat avioeron partaalla ja asuivat vuoden erillään ollessani 5-6 vuotias eikä minulla ollut siitä muistikuvia. Kuitenkin muistan muita asioita niiltä ajoilta. Kai se jonkinlaista itsesuojelua on.
onhan sitä tullut pohdittua elämisen ja olemisen perusyitä useamminkin. Muutaman vastauksen olen oivaltanutkin...Ensimmäinen on, että pystyisi antamaan lapsille mahdollisimman hyvän/tasapainoisen kasvatuksen ja lähtökohdat heidän omaan elämäänsä
Toinen on se, että elämä ei voi olla vain työntekoa, syömistä ja nukkumista, siihen tulee kuulua muutakin.
Omalla kohdallani työt pyörivät aikoinaan mielessä 24h/vrk ja vaikka nyt(keski-ikäisenä) olenkin työelämän jo kolme vuotta sitten jättänyt, näen vieläkin painajaisia edellisestä työpaikasta.
Masennuksen syyt tulevat esille terapiassa aikanaan, itse jouduin päättämään, etten mieti enää työasioita, oikein selittämään itselleni, etten ole enää edes sillä alalla... olen kotona:). Kyllähän se vaikeaa oli yli 20 vuoden työvuoden jälkeen, tosin olihan masennukseeni muitakin syitä kohdallani.
Pidän jonkinverran yhteyttä muutamaan samanlaisessa masennus-tilanteessa olevaan tuttuun, heiltä saa mukavasti vertaistukea, kun haluaa näitä asioita pohtia.
Olen kirjoitellut päiväkirjaa puolitoista vuotta. En ole ajatellut, mitä kirjoitan, annan vain juttua tulla ja sitä on tullut vihkokaupalla. Lähetän noita tarinoita terapeutilleni ja puhumme niistä tai muista asioista, miten milloinkin. Terapeuttini sanoi, että kirjoittaminen on jotenkin voimakkaampi tapa käsitellä asioita kuin puhuminen. Siinä pitää ajatukset muotoilla tekstiksi. En muotoile, kirjoitan vain. Hän sanoi, että se on minun tapani ja lahjakkuuteni. Kirjoittaminen on minulle helpompaa kuin puhuminen. Puhuessa ajatukset hajoavat helposti ja joutuu asiasta sivuun, toisin kuin kirjoittaessa.
Kirjoittamalla olen saanut apua myös hurjasti ryöppyäviin ajatuksiini. Olen päässyt niistä irti jollain tavalla ja järjestellyt niitä. Välillä kirjoitan myös elävästä elämästä, keskusteluistani mieheni ja muidenkin kanssa, lapsista ja työstäkin.
Kun luen teidän toisten kirjoituksia, ajattelen välillä, että olen liian hyvässä kunnossa voidakseni kirjoittaa tänne. Siinäkin tuntee huonoutta, ettei ole tarpeeksi huono. Pitäisi olla aivan "pää kainalossa" voidakseen edes valittaa. Pitää vain hymyillä joka tilassa, vaikkei pidäkään. Pystynhän sentään tekemään töitä edes vähän.
Totuus on, että työn vaihto olisi aika dramaattinen muutos, koska tämä on oma yrityksemme. Koko elämämme on tässä, kotimme ja aivan kaikki. En voi ajatella, että lopettaisimme. Menetelmiä ja ajatustapoja pitää muuttaa. Isoista lapsista on paljon apua. Se vähentää työsidonnaisuutta. Työ on myös aika vaihtelevaa eikä se vaadi koko ajan ajattelua. Olen alkanut päästä helpommalla vähitellen. Enää ei ole koko ajan jotakuta imetettävää, jota pitäisi kuljettaa mukana kaikkialle.
Oli mukava huomata, että lopulta vaimosi on pakko uskoa, että on mahdollista hänen miehensä sairastua. Tuli taas mieleeni äitini. Hän haukkui isää (joka oli ruumiillisesti sairas) laiskaksi. Oli kuin kohtalon ivaa, että äitiin tuli se sama kivulias sairaus, joka tosin voitiin hoitaa. Mutta sairastuminenkin oli isän vika. Äidissä ei ollut koskaan mitään vikaa. Syyllinen hänen pitää edelleen löytää vaikkapa kissanpoikasesta tai lapsesta tai mistä tahansa, mutta ei hänestä itsestään. "Isä ei koskaan tehnyt mitään" hän sanoi. Aikusena tietysti vähitellen ymmärsin, etteivät hänen puheensa olleet totta (vaikka hän on erittäin rehellinen ihminen). Kuva, jonka hän näki, oli valekuva, mutta hän luuli sitä oikeaksi omien kieroutuneiden ajatuskuvioidensa vuoksi. Hän purki sisällään olevaa suunnatonta vihaansa kehen sattui, usein minuun tai toisiin lapsiinsa tai muihin sopiviin kohteisiin. Mielessäni on kuva, jossa hän lähestyy minua vihoissaan. En voi paeta. Haluaisin kutistua aivan pieneksi, mutta en voi. Hänen vihansa oli aivan tolkutonta.
En tiedä, mistä äitini vihaisuus oikein on peräisin. Hän kieltäytyy hoidosta. Hän haukkuu edelleen isän ja siten myös lastensa sukulaisia. Hänen maailmansa on mustavalkoinen. On vain täysin hyviä tai täysin pahoja ihmisiä ja kaikkea muutakin. Kaikessa on vain yksi totuus, yksi oikea tapa, vaikaka niitä todellisuudessa olisi miten paljon tahansa.
Olen saanut hyvin paljon vihaa osakseni, kuten myös hylkäämistä. On niin vaikeaa luottaa ihmisiin. Enhän tiedä, milloin minut taas hylätään. Luotan mieheeni, hän on hyvä ihminen, kärsivällinen ja uskollinen, hyväntahtoinen, mutta joillain tavalla en silti voi luottaa kuin itseeni. Se tekee ihmisen yksinäiseksi, ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuuden tunne on aika kammottava. Yleensä minulla ei ole mitään tunnekokemuksia, vaan tunteeni ovat edelleen pakastettuina. Kuitenkin viime keväänä luin kirjaa, jossa sota-aikana lapsuuttaan eläneet kirjailijat kertoivat sota-ajastaan. Siinä oli Raisa Lardotin kirjoitus, joka aktivoi ulkopuolisuudentunteeni. Se tila kesti ehkä kymmenen minuuttia, vain lyhyen hetken, mutta aktivoi pahoja muistoja runsaasti eläviksi mieleni varastoista.
Minä haluaisin myös lapsilleni hyvät lähtökohdat elämälleen ja samalla välttää omien vanhempieni virheet. Tuntuu vaan että otan kasvattamisestakin liian kovat paineet enkä jaksa olla tarpeeksi kärsivällinen. Kun on vielä itsellä paha olla, niin on vaikea olla mukava muille.
Olen vajaa kolmevitonen ja työelämää on takana vasta 8 vuotta. Kouluja on tosin takana jo 25 vuotta eli jatkoin opintoja työn ohessa. Elän varmaan juuri niitä elämän ruuhkavuosia, jolloin lapset ovat pieniä ja tekemistä riittää joka saralla. Mutta niinkuin sanoit, Aika, elämään pitäisi kuulua muutakin kuin työntekoa, syömistä ja nukkumista. Ei tätä muuten jaksa.
Muistan kun armeijassa opetettiin, että se joka jaksaa vielä valittaa, ei ole pahimmin haavoittunut. Usein minusta tuntuukin samalta kuin sinusta, Varjolilja, etten ole tarpeeksi sairas koska jaksan vielä kirjoittaa näinkin hyvin. Sama juttu on sen psykiatrikäynnin kanssa eli mietin olenko tarpeeksi sairas menemään sinne. Tai sinne päiväsairaalaan josta mainitsin eilen. Olen myös havainnut että kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin puhuminen, varsinkin tässä tilanteessa. Niinpä kerron vaikeimmista asioista lääkärilleni sähköpostilla.
Voisin valottaa vaikeaa äitisuhdettani sen verran, että äitini oli lapsuudenkotini itsevaltias. Hänelle ei isäkään hiljaisena miehenä mahtanut mitään. Äitini suuttui milloin mistäkin asiasta, raivosi ensin lyhyesti mutta sitäkin pelottavammin ja piti lopuksi mykkäkoulua päivätolkulla. En tiedä kumpi on pahempaa, olla vihainen ääneen vai äänettömästi. Mykkäkoulussa oli se raskas puoli ettei ikinä voinut varmaksi tietää oliko se ohi. Kun kotona oli tällaista ja koulussa kiusattiin, en ollut turvassa missään. Minulla on myös lapsuudesta sellainen muisto, että äiti oli aina vihainen. Varmastikaan hän ei aina ollut, mutta muisti tuntuu olevan paitsi unohtava myös valikoiva. Nyt kun poden masennuksen lisäksi ahdistuneisuutta, riidat vaimon kanssa nostavat pintaan noita vanhoja muistoja ja minulle tulee vatsanpohjassa asti tuntuva käsittämättömän turvaton ja paha olo. Minun pitäisi varmaan puhua asioista äitini kanssa, mutten ole siihen vielä pystynyt.
On tosi hienoa, kun olet tiedostanut lapsuudenkotisi asioita. Silloin ei tarvitse pelätä, että itse toistaa omassa elämässään niitä. Silloin on mahdollista välttää niitä ja löytää toisenlaisia tapoja toimia. Kun aloittelin lastenhoitouraani, ihmettelin, miten iloisilta ja tyytyväisiltä kehitysmaiden lapset vaikuttivat. Heillähän ei ole ainakaan tavaraa liikaa, ei edes lastenvaunuja. Ajattelin, että heillä on turvallista ja luottavaista elää ja olla. Aina on joku huolehtivainen ihminen lähellä, ei tarvitse jäädä yksin ja pelätä. Usein on myös niin, että äidit tai sisarukset kantavat vauvoja ja pikkulapsia mukanaan.
Tulin siihen tulokseen, että lapset tarvitsevat aika vähän ollakseen onnellisia. He tarvitsevat vain ruokaa, puhtaita vaatteita (eivät tiedä, mikä on muotia eli kaikki kelpaa), syliä, lohdutusta ja läsnäoloa. Esimerkiksi pienet lapset ovat sellaisia, että ne tutkivat ympäristöä eivät suinkaan tee pahaa silloin. Kannattaa tehdä koti sellaiseksi, että lapsi voi siellä olla turvallisesti eikä tarvitse kieltää jatkuvasti. Lapset tarvitsevat hyväksyntää, heidät pitää hyväksyä juuri sellaisina kuin he ovat, "nahkoineen ja karvoineen". Jollain lapsella voi olla italialainen temperamentti, toinen taas on rauhallisuuden perikuva. Jollain on lukihäiriö, toisella ei. Sanoin kahdelle lukihäiriöisellemme, että heitä on paljon, jopa Ruotsin kuninkaalla on lukihäiriö. Sen kanssa tulee toimeen, ei mitään hätää siis.
Lääkärini sanoi minulle, että minulla on kaivo tyhjä ja pää täysi, mutta kaivoni on ollut hyvä kaivo. Kyllä kokenut ihminen näkee todellisen tilanteen. Ei sairaslomia, varsinkaan pitkiä turhaan myönnetä. Ehkä häpeämme itseämme, emme voi tunnustaa tilannettamme. Kuuntelin eilen radiosta aamun uutislähetystä. Siinä kerrottiin Porissa olleen elokuisen kaatosateen aiheuttamista tulvavahingoista. Vauriot olivat kadulle näkymättömiä, mutta asiantuntija sanoi niiden olevan samaa luokkaa kuin, jos satakunta omakotitaloa olisi palanut perustuksiaan myöten. Ajattelin silloin omaa tilannettani. Mitään ei näy, mutta vaurioita on selvästi.
Opiskelin aikoinaan lukion jälkeen runsaat viisi vuotta. Joillain opiskelijoilla oli lapsi jo opiskeluaikana ja näin, miten työlästä oli sekä opiskella että hoitaa lapsia. Ajattelin, että minun täytyy saada opiskelut valmiiksi voidakseni siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Eräs läheiseni opiskeli hyvin pitkään. Hän oli töissä rahoittaakseen opiskelunsa, ei siis ottanut opintolainaa. Hänen koulutuksensa oli hyvin pitkä ja monivaiheinen. Perututkintonsa jälkeen hän oli työssä parissa kolmessa paikassa vuorotellen, lisäksi usein aika huonoilla ehdoilla. Lopulta hän sai lapsen ja oli äitiyslomalla ja hoitovapaalla lapsen kanssa. Oltuaan useita kuukausia kotona hän kertoi voimiensa ja aloitekykynsä palautuneen. Hän oli ikään kuin huomaamattaan tehnyt töitä aivan hurjasti eikä ollut ehtinyt palautua. Mutta hän oli nuori ja työstään innostunut ja antoi sille kaikkensa. Vielä kerron toisen tapauksen. Eräs nuori ja erittäin tarmokas tyttö (yli 20-vuotias) meni töihin uuteen työpaikkaan. Hän veti itsensä loppuun siellä runsaassa puolessatoista vuodessa. Hän teki kaikkensa ja varmasti hyvin ja vastuullisesti, mutta työnantajalle mikään ei ollut riittävää. Sitten hän jäi äitiyslomalle ja useiden kuukausien kuluessa toipui. Tunsin hänet jo aikaisemmin ja pidin häntä aivan väsymättömänä. Kukaan meistä ei ole väsymätön. Kaikilla on kestokykynsä rajat eikä niitä voi ilman huonoja vaikutuksia pitkäaikaisesti ylittää. Eri ihmisillä nuo rajat ovat eri paikassa, mutta ne ovat joka tapauksessa. Minä tiedän nyt omat rajani. Liian kauan urheilin uhmaten niitä.
Kotini oli niin hirveä, että me kaikki sisarukset olemme jollain tavalla henkisesti vammautuneet. Olemme lähes kaikki tarvinneet ammattiapua. Mieheni, joka on paljon terveemmästä ympäristöstä kotoisin kuin minä, kestää kaikkea paremmin ja palutuu nopeammin kuin minä. Sillä on merkitystä, millaiset eväät on kotoaan saanut. Eräs sisaruksistani sanoi, että mikäli olisimme asuneet yksinäisessä talossa kaukana muista ihmisistä, meistä kenestäkään ei olisi tullut mitään (ymmärsin yhteiskuntakelpoista). Onneksi naapureissa oli hyviä ihmisiä.
Raivoaminen ja mykkäkoulu ovat lapselle kauheita asioita. Ehkä ne ovat kaltoinkohtelua, joka on niin paha asia, ettei lapsi pysty sellaista käsittelemään, vaan laittaa ne ikään kuin syrjään mielensä kätköihin. En tiedä, miten paljon hyödyttää alkaa puhua äidin kanssa noista vanhoista asioista. Voi tietysti puhua, mutta äiti voi ottaa nokkiinsa siitäkin, eihän hänessä mitään vikaa ole tyylillä.
Koulukiusaaminen myös on paha asia, jos siitä ei voi puhua vahemmille tai opettajalle. Siinäkin tulee esiin lapsen mitätöinti. Hän muka vain kitisee tyhjiä. Kaikki nuo asiat haavoittavat ja jättävät jälkensä. Apua ei tule mistään, itse ei voi auttaa. Siinä tuntee itsensä mitättömäksi ja huonoksi. Kehenkään ei voi luottaa, itsellä ei ole keinoja tai voimia. Kiusaaminen on tosi paha juttu. Omia lapsiamme on kiusattu myös, mutta he ovat onneksi uskaltaneet kotona kertoa. Sitten olen ottanut yhteyttä opettajaan, joka on hoitanut asian sekä kiusaajien että heidän vanhempiensa kanssa suorasukaisesti. Siihen asia on loppunut. Kiusaajat voivat olla todellisia silmänpalvelijoita eikä opettaja tiedä, mitä tapahtuu, kun hän kääntää selkänsä.
Yritän tosissani välttää vanhempieni virheitä lasteni kasvatuksessa ja toisaalta olen siinä onnistunut mutta toisaalta en. Isäni oli hiljaisuutensa takia aika etäinen. Tosin otin hänen kanssaan monesti (sanallisesti) yhteen mutten enää muista miksi onnistuin niin ärsyttämään häntä. Äitini kanssa en uskaltanut tapella ja suorastaan varoin ärsyttämästä häntä. Olen yrittänyt olla lapsilleni mahdollisimman kärsivällinen, mutta varsinkin viime aikoina olen karjunut heille kuin äitini minulle. On surullista huomata, että välillä kolmevuotias poikani suorastaan pelkää minua. Isän mallia minulla ei juuri ole ja isän taidot olen joutunut opettelemaan ihan itse. Monet ovat niitä kehuneet, koska osallistun paljon lastenhoitoon ja leikin heidän kanssaan. Jopa äitini on myöntänyt minun olevan hyvä isä, vaikka hän ei juurikaan ole lapsiaan kehunut. Kotona meitä palkittiin vain koulumenestyksestä ja kotitöistä. Silloinkin palkinto oli yleensä rahaa eikä varsinaista kehumista. Kai meidän ajateltiin ylpistyvän liikaa. Olen kuullut vaimoni kautta, että äitini häpeää omaa kasvatustyyliään ja nykyään hän on kuin eri ihminen. En tiedä säälinkö häntä vai ovatko lapsuusmuistot minullekin niin arkoja, etten ole ottanut niitä koskaan puheeksi.
Myös molemmat veljeni tuntuvat oireilevan omilla tavoillaan. Toinen on levoton seikkailija, joka ei koskaan puhu itsestään ja tunteistaan. Toinen taas on erakkoluonne mutta meistä kuitenkin normaalein. Kumpikaan heistä ei pidä juuri yhteyttä vanhempiini emmekä me ole keskenämmekään juuri tekemisissä, vaikka mitään eripuraa ei välillämme ole ollut sen jälkeen kun muutin ensimmäisenä pois kotoa.
Siinä on varmasti perää, että suomalaiset lapset kärsivät suhteessa enemmän kuin kehitysmaiden. Meidän elintasomme on kuitenkin aivan eri luokkaa eli arvoissa ja elämäntavoissa jokin mättää. Omien lasteni kohdalla olen huomannut, että isovanhemmat kantavat heille paljon leluja ja muuta tavaraa mutta lastenhoitoapua on vaikea saada. Mielestäni hoitoapu olisi kuitenkin tärkeämpää sekä meille vanhemmille että lapsille, koska me vanhemmat voisimme levätä ja olla kahden ja lapset saisivat tutustua isovanhempiinsa. Jotenkin vain nykyajan isovanhemmat tuntuvat olevan niin kiireisiä omien töidensä ja harrastustensa kanssa, että tavaralla on helpompi saada heidän huomionsa.
Lapsille heidän vanhempansa ovat maailman tärkeimmät ihmiset, olivatpa he sitten millaisia tahansa. Lapset tahtovat vanhempiensa huomiota, huomionhakukeinot vaihtelevat tilanteen mukaan. Jos he eivät saa myönteistä huomiota, he tahtovat edes kielteistä huomiota, koska se on parempaa kuin ei ollenkaan huomiota.
Muistan erään tilanteen, kun neljäs lapsemme oli ehkä kolmivuotias. Isä luki sanomalehteä tai oli jollain tavalla omissa ajatuksissaan. Lapsi puhui samaa asiaa isälleen useita kertoja, mutta isä ei reagoinut mitenkään. Lopulta lapsi puri isäänsä ja isä huomasi hänet, oli vihainen, kun lapsi oli purrut häntä jalkaan. Sanoin, että ei lapsi ilkeyttään haukannut, vaan siksi ettei mikään muu ollut auttanut.
Lapset ovat kovia puhumaan kaikkea. Mutta he eivät ymmärrä vastaukseksi hajamielistä jaahas, juu, niin vastausta. Olen huomannut, että lapsi tuntee itsensä kuulluksi, kun sanon hänen sanomansa lauseen hänelle takaisin, toistan siis.
Ajattelin, että ehkä yritit saada isältäsi huomiota edes ärsyttämällä häntä, edes hänen vihansa. Ehkä vastaavasti pelkäsit äitisi vihaa yrittämällä olla hänelle mieliksi ja siten yritit saada hänen hyväksyntänsä miellyttämällä häntä. Ehkä sama tapahtuu myös suhteessa vaimoosi, en tiedä. En osaa sanoa noista.
Yksi paha asia on nuorten perheiden yksinäisyys. Meillä äitini on "hoitanut" lapsiamme. Lapset vain lähtivät lipettiin, kun hän astui näyttämölle. Anoppini oli sydämellinen ihminen, mutta hän kuoli sairastuttuaan vaikeaan masennukseen. Hän suorastaan sekosi ja teki oman ratkaisunsa. Siinä olisi ollut oikea mummo. Ei ole hyvä asia olla vain oman puolisonsa kanssa vastuussa kaikesta. On todella mieltä huojentavaa, jos on joku luotettava ihminen, jolle voi lapsensa jättää hetkeksi hoidettavaksi.
On tärkeää, että vanhemmat voivat hyvin, silloin lapsillakin on mahdollisuus voida hyvin. Ei lapsilla ole hyvä olla, jos vanhemmat vaikkapa riitelevät hurjasti. Lapsi ajattelee, mitä pahaa hän on tehnyt, syyttää itseään.
Tuli vielä mieleeni sisarusten suhteet. Meillä on hyvät suhteet ja pidämme jatkuvasti yhteyttä toisiimme sekä autamme toinen toisiamme. Me luultavasti haimme apua ja tukea toisistamme, koska vanhemmistamme ei siihen ollut. Meillä on aika paljon ikäeroa ja sen vuoksi vanhimmat olivat nuorimmille kuin pikkuäitejä, joille äiti sysäsi nuorimpien hoitamisen, milloin he eivät olleet koulussa.
Traumamme kuplivat jossain syvällä ja myöhemmin, kun mielen suojamekanismit alkavat heikentyä, ne nousevat pintaan. Historiamme on aina kanssamme.
Kolmevuotias poikani on aina ollut tempperamenttinen luonne ja hän hakee kyllä huomionsa. Ja jos hän ei sitä hyvällä saa niin sitten pahalla. Varsinkin viime aikoina minulla on ollut hänen kanssaan varsinaisia tahtojen taisteluja. Olen huomannut että oma hermostuneisuus näkyy pojassakin. Minun pitäisi vaan olla kärsivällinen ja pitkäpinnainen niin asiat sujuisivat. Se ei vaan nykyään onnistu kun pinnani tuntuu olevan olemattoman lyhyt.
En osaa tosiaan sanoa miten minä onnistuin niin helposti lapsena suututtamaan isäni. Voihan se olla niin että hain hänen huomiotaan, koska isä ei juurikaan leikkinyt meidän lasten kanssa ja äidin "huomiota" en halunnut. Äidille yritin selvästi olla mieliksi ja se näkyy minussa vieläkin tunnollisuutena ja lähes sairaalloisena järjestelmällisyytenä. Nyt kun olen asioita viime aikoina miettinyt, niin minusta tuntuu etten ole sinut sen lapsuus-minäni kanssa. Minua käy häntä sääliksi, koska hän ei ollut koskaan suosittu ja monesti kiusattu. Oikeastaan vasta nykyisen vaimoni tavattuani ja työurani aloitettua olen tuntenut olevani suosittu ja hyväksytty. Luulin jo päässeeni lapsuudestani yli, mutta aina se palaa kummittelemaan. Nyt olisi varmaan korkea aika puhua asioista vanhempieni kanssa. Historiaansa ei pääse mihinkään pakoon, joten sen kanssa pitäisi olla sovussa. Vaimoni on onneksi melko eriluonteinen äitini kanssa. Suuttuessaan hän kyllä puhuu asiat selväksi ja vähän liikaakin, mutta mököttämistä hän ei harrasta. Eli teemme aina sovinnon pian riidan loppumisen jälkeen.
Kokosin muuten tänään melkein kaikki kirjoitukseni Masennus- ja Burnout-osastolle päiväkirjaksi ja tekstiä tuli 26 sivua...
Vanhin lapsemme on hyvin temperamenttinen. Ehkä se on ensimmäisten lasten ominaisuus, ehkä he ovat vanhemmilleen ikään kuin harjoittelukappaleita lastenhoidossa. Aikoinaan tuntui, että vasta kolmannen lapsen hoito oli helppoa. Vasta silloin olin oppinut lukemaan lapsen sanattomia viestejä.
Nyt jo täysi-ikäinen esikoisemme on edelleen temperamenttinen. Hän tulee aivan varmasti nähdyksi ja kuulluksi. Kun hän sai raivareita, hän syöksyi maahan kuten pesäpalloilijat kiiruhtaessaan pesälle. Ei hän enää sellaisia kohtauksia saa, ne ovat lievempiä.
Hän vaihtoi vaatteita viisi kertaa päivässä kaksivuotiaana. Hän rakenteli majoja ja ideoi kaikkea sekasotkua ja kaaosta kotiimme. Ei hän ollut ilkeä vaan energinen. Yritin hillitä häntä kieltämällä tekemästä noita tempauksia, mutta siitä ei ollut apua. Sitten sain elämäni parhaan lastenhoito-ohjeen: anna lapsen tehdä kaikkea! Se tarkoitti, että pitää antaa lapsen häärätä, tietysti jonkin kohtuuden rajoissa. Eihän lapsella ollut mitään pahaa ja ilkeää mielessä. Hän vain on ollut äärettömän energinen alusta lähtien.
Minut oli kasvatettu tottelemaan ehdoitta kaikkia käskyjä. Omaa tahtoa ei saanut olla. Kaikki itselle mieluisa oli kiellettyä. Sitä sai tehdä salassa, jos uskalsi. Kiellettyä oli lähes kaikki työntekoa lukuunottamatta, myös lukeminen esimerkiksi.
Kaverini eivät olleet kelvollisia, vaikka he olivat aivan tavallisia. Kuin ihmeen kautta yhden kerran uskalsin olla "tottelematon". Uskalsin sitoutua mieheeni. Ymmärsin, ettei koko maailmassa ole ihmistä, joka kelpaisi vanhemmilleni. Kukaan ei täyttäisi heidän utopistisia vaatimuksiaan. Olin jo aikuinen. Eivät he voineet laillisesti estää minua. Henkisesti sekin oli raskasta, nujertavaa.
Oletko ajatellut, mistä kärsimättömyytesi ja lyhytpinnaisuutesi johtuu? Oletko ehkä kovin väsynyt? Minulla vajaan vuoden kestänyt yöheräily ja valvominen kehittivät väsymyksen, jota en edes kovin paljon tuntenut. Mirtatsapiinin aloitus toi käsittämättömän nukkumistarpeen. Pari ensimmäistä vuorokautta olisin voinut nukkua lähes jatkuvasti. Nyt kolmen kuukauden jälkeen nukun noin yhdeksän tuntia yössä ja päivällä joskus. En juuri herää yöllä enkä valvo kuin harvoin vähän aikaa.
Mikä pojassasi ärsyttää? Onko se ehkä hänen tarvitsevuutensa? Haluaisitko vain olla yksin hiljaisuudessa kuten minä? Päivähoito jollain tavalla rasittaa lasta. On lapselle aivan eri asia olla hoidossa kuin kotona, kuten koulussa tai kotona myöhemmin. Koulukin väsyttää lasta. Lapsi purkaa kodin ulkopuolella kertyneen latauksensa vanhempiinsa. He ovat lapsensa turvallisimmat aikuiset, joihin lapset purkavat tunteensa. Uskallus purkaa tunteet, varsinkin kielteiset, on vanhemmille suuren luottamuksen osoitus, vaikka se tuntuu ikävältä. Purkauksen jälkeen on olo taas seestynyt ja normaali elämä voi jatkua.
Itse en voinut näyttää pahaa oloani kotona, koska olisin saanut vain väkivaltaa osakseni. Itkin yksikseni pahaa oloani niin, että lopulta tärisin ja häpesin turvonneita silmiäni ja hoitelin niitä kylmällä vedellä, jotta olisin voinut näyttäytyä ihmisten ilmoilla, jotta kukaan ei olisi nähnyt pahaa oloani ja solvannut minua lisää.
Ei lasten kiukuttelu hyvältä tunnu, mutta kun ymmärtää sen mekanismin ja saa heidät lohdutetuiksi, kaikilla on hyvä olla. Mietin tuota asiaa itseni suhteessa. Kai minun teki mieli huutaa heille, että ei saa huutaa, mutta en voinut huutaa, koska se oli syvällä mielessäni kiellettyä. Se oli tavallaan mennyt liian pitkälle. Olin liian kiltti uskaltamatta huutaa edes omille lapsilleni. En muista, miten opettelin tulemaan toimeen heidän kanssaan.
Osasitpa tehdä hyviä kysymyksiä. Kärsimättömyyteni johtuu varmasti suurelta osin väsymyksestäni ja myös ahdistuneisuus näkyy ärtymyksenä. Kun aloitin mirtatsapiinikuurini viisi viikkoa sitten, se paransi aluksi univaikeuteni. Nyt minulla on taas ollut vaikeuksia nukahtamisen kanssa ja nukun noin joka toisen yön huonosti ja toisen normaalisti. Niinpä olen jatkuvasti enemmän tai vähemmän väsynyt. Se taas näkyy keskittymisvaikeuksina ja alhaisena stressinsietokykynä. Sen takia minulla menee hermot pienemmässäkin ristiriitatilanteessa ja lasten kanssa niitä tulee päivittäin. Haluaisin olla rauhassa ja yksin, mutta toisaalta perhe tuo edes jotain eloa tähän ankeuteen. Ilman perhettä olisin varmaan jo pahasti tuuliajolla. Tiedän perheeni tarvitsevan ja kaipaavan myös minua. Onneksi lapsille tuntuu usein riittävän pelkkä läsnäolo, koska leikkisedäksi minusta ei juuri ole ollut.
Olen samaa mieltä että lasten pitää saada leikkiä ja sotkea paikkoja johonkin rajaan asti. Tuo periaate sotii tosin pahasti minun järjestyshakuisuuttani vastaan, mutta pikkuhiljaa olen oppinut antamaan periksi. Tavarat saavat olla levällään ja ne siivotaan aikanaan. Harrastin pitkään jatkuvaa tavaroiden järjestelyä, mutta huomasin sen turhaksi koska hetken päästä ne olivat taas pitkin lattioita. Ei lapsiaan voi laittaa armeijatyyliseen järjestykseen eikä pidäkään. Itse opin järjestelmällisyyteni äidiltäni, mutten haluaisi siirtää sitä samalla, tiukkaan kuriin perustuvalla kasvatusmenetelmällä omille lapsilleni. Enkä varsinkaan halua että he muistelevat asiaa samalla tavalla kuin minä nyt kolmenkymmenen vuoden päästä.
Tiedän mitä tarkoitat kun kirjoitit pahan olon tunteen tukahduttamisesta. Olen itse kokenut ihan samaa. Kotona ei kukaan muu saanut olla vihainen paitsi äiti. Muistan hänen jopa sanoneen joskus niin. Ja jos ei hänen tahtonsa kelvannut, niin ovesta sai lähteä. Mutta mihin arka ja ujo poika olisi siitä lähtenyt? Hän vain oli hiljaa ja opetteli tukahduttamaan kaikki negatiiviset tunteensa.
Minusta tuntuu etten ole elänyt varsinaista murrosikää koskaan. Tarkoitan siis sellaista missän mennään ovet paukkuen ja kapinoidaan vanhempiaan vastaan. Isän kanssa otin kyllä välillä yhteen, mutta nekin loppuivat useinmiten äidin väliintuloon ja kumpikin sai kuulla kunniansa. Äidilleni en muista koskaan sanoneeni vastaan. Hänen auktoriteettinsa oli niin ehdotonta. Kasvaessani isommaksi aloin pikkuhiljaa olla välittämättä vanhemmistani ja olin kotonakin paljon omissa oloissani. Yksi elämäni parhaista ratkaisuista oli, kun nykyisen vaimoni kannustamana muutin omaan asuntooni. Siitä alkoi kuin toinen elämä ja ajan myötä arkuus ja ujous karisivat pois. Nyt sairastuttuani olen alkanut puhumaan vanhempieni kanssa vanhoista asioista. Haluaisin tosissaan oppia ymmärtämään heidän käyttäytymistään ja ratkaisujaan silloin lapsuuteni aikoina.
seuraavana....Kävi mielessä eräs juttu Sinun lääkityksestäsi. Kerroit, että olet väsynyt lähes kokoajan....Minulla sama lääke teki oloni todella väsyneeksi, en tahtonut pysyä hereillä päivisin(olo oli kuin koomassa) ja se aiheutti, että nukkuminen yöllä kärsi.
Vaihdoin lääkitystä ja olen joutunut kokeilemaan vuosien varrella useita eri m-lääkkeitä. Tilanne muuttui aivan täysin, kun löysin sopivan masennuslääkkeen(jota otan iltaisin, auttaa nukahtamiseen), sen lisäksi käytän vielä "oikeaa" nukahtamislääkettä mutta vain todella harvoin.
Olo on nyt siis päivisin ihan pirteä.
Aina ei siis ensimmäinen lääke, ole välttämättä sopiva, joten kannattaa tunnustella oloa ja keskutella lääkärin kanssa.
Se on totta että lääkkeet väsyttävät. Silloin kun aloitin mirtatsapiinin niin minua väsytti muutama seuraava päivä oikein kunnolla. Sitten sen väsyttävä teho laantui. Nykyään otan illalla mirtatsapiinin lisäksi rauhoittavaa, että saan unen päästä kiinni. Usein käyn nukkumaan mennessä niin ylikierroksilla, että nukahtaminen kestää lääkkeistä huolimatta pitkään. Toinen, hieman harvinaisempi ongelma on että herään aamulla liian aikaisin. Niinpä minusta tuntuu että väsymyksen suurin syy on se, että yksinkertaisesti nukun liian vähän. Päivisin nukun yhdet, korkeintaan tunnin mittaiset päiväunet. Päiväunilla korvaan usein liian lyhyeksi jääneitä edellisen yön unia. Toivottavasti ne eivät verota taas seuraavan yön nukkumista. Olen aina ollut huono nukkumaan ja stressi ja muut huolenaiheet heijastuvat suoraan nukkumiseeni. Tämä sairastelu paitsi lisää huolia myös vähentää virikkeitä, joten nukkuminen kärsii senkin takia. Tosin ulkoilen päivättäin, koska se parantaa nukkumista.
Toinen väsyttävä tekijä on rauhoittavat lääkkeet, joita käytän päivittäin ahdistuneisuuden hoitoon. Ahdistuneisuus ilmenee hermostuneena ja levottomana olona ja lääke sekä lieventää oireita että väsyttää samalla. Ja sitten on vielä burnoutista johtuva uupumus, joka on suoraan väsymystä.
Menen puolentoista viikon päästä käymään siellä psykiatrilla ja hänen kanssaan tullaan varmaan keskustelemaan myös lääkkeistä.
Sain taas uusia ajatuksia terapiassa. Meillä huonosti voivilla ihmisillä ei ole vain oikeus, vaan suorastaan velvollisuus hoitaa itseämme parempaan kuntoon. Väsymys, vetämättömyys, ärtyneisyys ovat rasitus itsellemme ja läheisillemme. Kaikki voivat paremmin, kun kukin perheen jäsen voi paremmin.
Sinäkin olet varmaan kuin painekattila, joka on aivan pakahtumaisillaan. Mieli häiriintyy pahasta olosta ja tukahdetuista tunteista. Ajattelin, että äitisi tavallaan hylkäsi sinut aina välillä, kun piti mennä ulos, jos ei ollut kunnolla (oliko se niin?). Paineen purkaminen on iso työ, mutta terapeutin turvallisessa ja osaavassa huomassa se onnistuu.
Minulla muistikuvien purkautuessa on ollut elävänä mukana siinä tilanteessa aikoinaan ollut tunne ja kuulemma kuuluu asiaan. Siinä joutuu tavallaan käymään ne tilanteet uudelleen lävitse, suorastaan elämään.
Minullakaan ei ole ollut murrosikää. En sitäkään oikein ymmärrä. Ei ollut sitä turvallisuutta, että olisi uskaltanut irrottautua vanhemmista, kuten lasten aikanaan kuuluu irrottautua.
Vanhemmat tekevät virheitä, kaikki me teemme niitä. Toimimme omista lähtökohdistamme, niillä eväillä, joita olemme aikanaan omilta vanhemmiltamme saaneet. Vanhemmilla on toisin sanoen syynsä toimintatapoihinsa. Heitäkin on kohdeltu aikoinaan huonosti ja ketju jatkuu, kunnes se tiedostetaan, vammat hoidetaan ja toimitaan terveellä tavalla. En osaa olla edes vihainen siitä kaikesta, mitä olen kokenut. Mitäpä se edes hyödyttäisi. En jaksa enkä pysty olemaan vihainen. Se vaatisi voimia, se kuluttaa voimia, eikä niitä edes ole. Isäni on haudassa, äitini on vanhuudenhöperö. Häntä pitää kohdella kuin kiukuttelevaa pikkutyttöä, vaikka hän on lähes 80-vuotias. Joka päivä hän purkaa määrätyn annoksen vihaansa ja se tapahtuu riippumatta, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Se tapahtuu joka tapauksessa. Siitä vain ei pidä tuntea syyllisyyttä.
On hyvä asia, että voi puhua vanhoista asioista vanhempien kanssa. Hekin voivat saada ikääkuin anteeksiannon. Tulee sovinto. Äitini on aina välillä sanonut, miten paljon hänellä oli työtä ja kaikkea. Se oli liikaa hänelle, joku toinen olisi ehkä ajatellut sen olevan sopivasti itselleen. Voimamme ja kykymme ovat erilaiset. Äidin kanssa ei voi puhua. Hänellä alkaa vain vanha levy pyöriä, enkä sitä levyä enää tahdo kuulla. Mittään rakentavaa keskustelua siitä ei tule.
Yksinäisyys ei ole ihmisen luonnollinen olotila, mutta sekin on parempi kuin olla jatkuvan nujertamisen kohteena. Pakenin yksinäisyyteen, kun tunsin, ettei minua kukaan ymmärtänyt. He vain haavoittivat lisää.
En voi olla suosittelematta rentoutumisharjoittelua. Se auttaa ahdistukseen ja auttaa mieltä toimimaan ja toipumaan. Lainasin aluksi kirjastosta useita äänitteitä. Sopivin oli sellainen, jossa neuvottiin "laita vasen käsi tiukasti nyrkkiin..."-tyylillä. Kuuntelin sitä uudelleen ja uudelleen ja opin edes rentouttamaan itseni. Se auttaa myös nukahtamaan.
Olet oikeassa ettei vanhempiensa syyttely auta tässä tilanteessa yhtään, vaan se päinvastoin kuluttaa muutenkin vähissä olevia voimia. Ei vuosikymmeniä sitten tehtyjä asioita saa tekemättömiksi, vaikka olisi kuinka vihainen ja katkera. Vanhemmilla on ollut syynsä ja motiivinsa meidän kasvattamisessa ja niitä on helppo arvostella näin jälkikäteen. Tai oikeastaan minä yritän välttää arvostelua sekä täällä että puhuessani vanhempieni kanssa. Kerron vain sen miten olen itse asiat kokenut. Tiedän että äitini lapsuus oli paljon rankempi kuin omani ja hän toimi sen äidinmallin ja niiden lähtökohtien mukaan jotka oli itse saanut. Minun pitäisi nyt vain jaksaa katkaista se ketju ja välttää huonoiksi havaittuja kasvatusmenetelmiä.
Minulla on usein tunne että pahaa oloa pitäisi saada purettua mutta mitään purkautumistietä ei ole. Tuntuu että pitäisi itkeä muttei mitään tule ulos. Ahdistuskohtausten aikana olen käynyt läpi lapsuusmuistoja ja elävästi kokenut uudelleen ne turvattomuuden ja surun tunteet joita niihin liittyy. Tavallaan olen elänyt ne hetket uudelleen. En tiedä vielä mikä on se purkautumiskeino, terapia vai keskustelut vanhempieni kanssa. Luultavasti molempia tarvitaan.
Äitini tarkoitti sillä "ovesta lähtemisellä" sitä, että kotoa olisi saanut hänen puolestaan muuttaa pois jos hänen tahtonsa ei kelvannut. Ymmärrän nyt että äitini sanoi niin vain uhkaillakseen, mutta lapsi otti tuollaiset puheet kirjaimellisesti ja pelkäsi hylätyksi tulemista. Vaimoni on sanonut että jos äitini olisi ollut hänen äitinsä, niin vaimoni olisi laittanut hänet ojennukseen. Se on tietysti helppo sanoa, kun ei ole vauvasta asti kasvanut siinä ilmapiirissä eikä perinyt minun vanhempieni ominaisuuksia.
Olen myös miettinyt, että joutuisinko käymään tällaisia asioita läpi jos en olisi palanut töissä loppuun. Sehän oli laukaiseva tekijä tässä kaikessa. Toisaalta luulen että minun luonteellani ja elämäntyylillä olisin palanut loppuun ennemmin tai myöhemmin.
Ahdistus ja masennus ovat tavallaan erillisiä. Luulen, että niitä myös hoidetaan vähän eri menetelmillä. Terapiakeskustelu ei ole aivan tavallista keskustelua. Sillä on tavoite ja päämäärä. Terapeutti ohjailee sitä, että se pysyy "kurssissa". Välillä hän kyselee ja sillä tavoin ohjailee sitä, välillä puhumme aika vapaasti.
Kerran juttelin terveydenhoitajalle näitä tarinoitani, mutta en kokenut siitä olleen juuri mitään apua. Ajattelen, etten yksin voisi mitenkään käsitellä asioitani, en kestäisi sitä sisäistä kuohuntaa. Menetinhän kykyni nukkua, kun muistot alkoivat palautua. Kun aika kuluu terapiakeskustelujen välillä alan odottaa seuraavaa tapaamista kuin viisivuotias lapsi joulupukkia. Varmaan kaikenlainen luottamuksellinen keskustelu auttaa jonkin verran. Terapeuteilla on tosiaan omat menetelmänsä keskustella. Monet sanovat, että on tärkeää lisäksi, että kemiat ovat kohdallaan. Minun ei ole tarvinnut etsiä sopivaa, sellainen oli heti ensimmäinen.
Ehkä ahdistus tulee juuri siitä, ettei saa pahaa oloa ulos. Älä huoli, keinot löytyvät kyllä ja ne auttavat myös. En minäkään osaa itkeä, en vaikka mitä tulisi. Tunteet "sulavat" hitaasti, sen olen huomannut. Joskus tunnen pienen värähdyksen jossain ruumiissani, se on pieni tunteen ilmentymä. En kuitenkaan osaa sanoa, mikä tunne se voisi olla. Ehkä vähitellen opin ne uudelleen.
Päällystin nyt syksyllä yläkoululaisemme kirjoja. Opinto-ohjauksen kirjassa kyseltiin, mitä koululainen ajattelee itsestään. Oli väittämiä ja vaihtoehtoja 1-5 ja niistä piti valita sopiva. En osaa edes tuollaisiin lasten tehtäviin vastata.
Taas on yksi viikonloppu hitaasti lähestymässä loppuaan. Tuntuu että jaksan aina vain vähemmän osallistua perheen yhteiseen ajanviettoon ja kotitöihin. Onneksi vaimoni on ollut ymmärtäväinen ja ottaa enemmän vastuuta kaikesta. Suurimpana valopilkkunani on 1-vuotias tyttäreni, jonka riemu ja elämänilo saavat välillä jopa hymyn nousemaan huulilleni.
Odotan malttamattomana sinne psykiatrille pääsyä, vaikka siihen on vielä yli viikko. Aion ottaa sinne mukaan otteita näistä kirjoituksistani, koska niillä pääsemme luultavasti hyvin alkuun. Toivottavasti olen oikeilla jäljillä näissä analyyseissäni lapsuudesta ja sen taakasta.
Toivottavasti sinunkin tunteesi alkavat sulaa terapioiden myötä. Voin kuvitella että maailma on melko ontto paikka elää ilman niitä.
tuli hymy huulille, kun kerroit tyttäresi riemusta ja elämän ilosta...Mahtavaa.
Toivottavasti en pilaa odotustasi, kertomalla, että riippuu paljon psykiatrista, alkaako hän lukea mukana viemiäsi kirjoituksia MUTTA laita itsellesi rankalaisilla viivoilla paperille asiat, jotka kertoa....
Olen nimittäin käynyt useilla psykiatreilla(kuntoutuksiissa sun muissa paikoissa) ja täytyy todeta, että kauan alalla olleet, ovat olleet parhaita.
Heillä on ollut aikaa kuunnella minua.
Eräällä nuorella psykiatrilla(jonka luona kävin useasti) oli minulle aikaa vain 25min/käynti, sitten hän jo nousi, käveli ovea kohden ja odotti minun poistuvan. Näillä vanhemmilla ei tahtonut tunti riittää, vaikakin, 45min taitaa olla se varattu aika.
Psykologi kyselee Sinulta asioita, ei kannata liikaa valmistautua.
Tuo odottaminen raskasta. Voin mielessäni kuvitella, miten hitaasti odottavan aika kuluu, varsinkin kun ei jaksa mitään. Tuo vajoaminen ja voimattomuus on niin tuttua, mutta nyt tunnen omien voimieni hitaasti tulevan takaisin. Lääkärini sanoi, että aikaa kuluu, voi mennä pitkäänkin. En ole toimelias, mutta en aivan raatokaan enää. Sanoin terapeutilleni, että teen vähän töitäni, päivällä odottelen lasten kotiintuloa ja sitten teen taas vähän töitäni. Päivällä en tee mitään, keitän vain muutaman perunan, että voimme syödä ne ja vanhaa ruokaa lisäksi. Terapeuttini sanoi, että se on nyt sellaista. Ei hän koskaan arvostele minua, aina on myötätuntoinen (ja minä epäluuloinen tuosta myötätunnosta). Ajattelen, onkohan hän tosissaan.
Lääkärini sanoi, että varsinkin ilman perhettä ja työtä olevat ihmiset voivat vajota todella syvälle. Hän kertoi sellaisen olevan yleistä, jos masentunut on yksinäinen. Myös ihmisten keskellä voi olla yksinäistä, kun ei jaksa puhua ja olla heidän kanssaan. Oma lapsi on jotain aivan erityistä. Tuo lapsen vilpittömyys ja sisäinen tarmokkuus koskettavat, kun mikään muu ei enää vaikuta. Minunkin on vastattava lapsen hymyyn hymyllä. En voi olla lapselle tyly ja välinpitämätön. Itseni kannalta on hyvä, että lapset ovat olemassa.
On suuri asia, että puoliso on mukana tukemassa. Silloin voi ja uskaltaa levätä ja olla rauhassa, uskaltaa olla niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Niin, minulle on sanottu, että pitää tehdä niitä asoita, jotka tuntuvat hyvältä. Mitä tekee silloin, kun ei ole mitään sellaista tai jos onkin, tuntee syyllisyyttä siitä tai ei pysty keskittymään siihen? Sekin muutos tapahtuu hitaasti. Pitää hyväksyä itsensä ja antaa lupa siihen. Mutta tuo hyväksyminen on vaikeata, olen niin tyly ja vaativainen itselleni, vaikka en tahtoisi. Kai siinäkin toistan sitä, miten minua on aikoinaan kohdeltu. On vaikeata opettaa "vanha koira" uusille tavoille.
Olen tyytyväinen terapiastani. Se nostaa aina mielentilaani, joka tosin vajoaa takaisin, mutta ei yhtä alas kuitenkaan. Vihdoinkin tuntuu, että hyväksyn sen, että minulla on oikeus terapiaan. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, että käyn siellä. Tarkoitan syyllisyyttä, että saa apua. Avun saanti on luvallista ja myös välttämätöntä. Se parantaa omaa ja koko perheen vointia. Toivon hartaasti, että saat jo nopeasti kunnollista hoitoa.
Lääkärini on tähän asti ollut minulle ymmärtäväinen ja kannustava. Toivon että hän on osannut valita minulle sopivan psykiatrin. Kun viikko sitten varasin ajan ja sain sen vasta ensi kuun alkuun, se tuntui tosi masentavalta. Olisin tietysti halunnut heti päästä purkamaan itseäni. Lääkärini kehotti minua ottamaan mukaani kirjoituksiani ja laittoi niistä maininnan lähetteeseenkin. Toivon tosiaan että psykiatri lukee ne.
Tiedän että perhe on olemassa minun omaksi parhaakseni ja yksinäisyys olisi vielä pahempaa, mutta silti viikonloput tuntuvat hirveän pitkiltä ja painostavilta. Tuntuu kurjalta kun en pysty vastaamaan lasteni ja vaimoni tarpeisiin ja keskustelemaan heitä kiinnostavista asioista. En edes pysty lohduttamaan heitä jos heillä on paha olla, vaan tunnen itseni silloin jotenkin kylmäksi ja tunteettomaksi.
Ennen suorastaan inhosin maanantaita, mutta nyt ne ovat päivistä parhaimpia. Muutenkin kaikki on minussa kääntynyt toisinpäin: iloisuus on muuttunut surullisuudeksi ja optimismi toivottomuudeksi. Nyt tiedän mitä eräässä masennuksesta kertovassa laulussa tarkoitetaan "I was me, but now he's gone". Eli vapaasti käännettynä "sitä ihmistä joka joskus olin ei ole enää". Juuri siltä minusta tuntuu.
Kirjoitit, Varjolilja, joskus että mitä enemmän päästät irti kaikesta sitä syvemmälle vajoat. Minusta tuntuu ihan samalta eli mitä vähemmän teen kotitöitä ja osallistun perheen huoltamiseen sitä turhemmaksi ja voimattomammaksi tunnen itseni. Eilen vietin lähes koko aamupäivän maaten. Vein tietysti lapset aamulla hoitoon, mutta jaksoin juuri ja juuri ajaa kotiin takaisin. Tänään olen ollut lähes yhtä väsynyt ja saamaton. Vaimoni sanoo etten ole hymyillyt hänelle pariin kuukauteen. Pitää varmaan paikkansa.
Paljon on huonoa mutta miksei olisi jotain hyvääkin. Sunnuntaina seurasin tyttöni touhuamista leikkipuistossa. Hän on reilun vuoden ikäinen, mutta osaa jo kävellä sujuvasti. Katselin kuinka se pieni ihmisenalku nousi itse reilun metrin korkuisen liukumäen portaat ylös ja laski sieltä alas minun pienellä avustuksellani. Hän oli asiasta niin tohkeissaan, että suorastaan tärisi innosta ja jännityksestä. Silloin tunsin itseni ylpeäksi ja onnistuneeksi isäksi. Pieni tyttöni antaa minulle myös hyvän syyn jatkaa tätä elämää, koska haluan nähdä mitä hänestä tulee isona.
Mietin, miten voisin auttaa, mutta en paljon voi. Terapeuttini sanoi, että fyysinen toiminta on hyväksi. Hän sanoi myös käsillä tekemisen olevan hyväksi, koska siinä tulee tuntoaistimuksia. Lääkärini sanoi esimerkiksi sauvakävelyn auttavan, koska siinä tulee mukaan käsien liike. Minua vain inhottaa mennä ulos ihmisten näkyville. On sanomaton halu eristäytyä. Kävin tänään kokouksessa ja siellä oli pakko olla "ihmisiksi". On vain mentävä, vaikka inhottaa.
Osaan hymyillä ja hymyilenkin kaikille vastaantuleville ihmisille, jotka katsovat minua silmiin. Hymyni ei silti tarkoita mitään, vain sen, että olen nähnyt tuon ihmisen. Tajusin senkin viime talvena. Tajusin, että hymyilen sen tähden, että kohtaamani ihmiset eivät olisi minulle vihaisia. Hymyilevä ihminen saa vähemmän vihaa osakseen kuin ei hymyilevä.
Muistan, miten katsoin lukiolaisena itseäni peilistä, eikä näkemäni tyydyttänyt minua. Asettelin ilmeeni sellaiseksi, joka vaikutti ulospäin iloiselta. En tahtonut olla surkeannäköinen, vaikka sisälläni oli sanomaton paha olo. Ajattelin, etten kelpaa kenellekään, kukaan ei välitä minusta. Opettelin tuon kammottavan hymyilyn ja olen sillä hämännyt paitsi itseni myös kaikki muut ihmiset. Yksi ystäväni sanoi, että olen aina iloinen, mutta se ei ole totta. En ole mitään, olen vain.
Todella vajosin aina vain syvemmälle. Kun lääke alkoi vaikuttaa, tuli välillä selkeämpiä hetkiä ja vähitellen ne lisääntyivät. Nyt on aika paljon selkeätä. Kun menen työhöni, on kuin kynnyksellä jokin seitti putoaisi päälleni. Terapeuttini sanoi, että sellaista voi tuntea myös vaikkapa kotiin tullessa töistä, jos on puolison kanssa kovin huonoa, riitoja paljon. Työni siis on raskasta minulle, mutta pakko vain on tehdä sitä. Tänään en ollut aamulla töissä. Olin mennyt yhdeksältä nukkumaan, enkä edes puoli kahdeksalta olisi jaksanut nousta ylös. Pakko vain oli kömpiä ylös, että ehti kokoukseen. Tuollainen pakkotoiminta jollain lailla pitää pinnalla. On vain monenlaisia töitä ja vieraan työssä ollessa pian katsotaan kieroon, jos työteho heikkenee.
Hankalinta on se, kun pää toimii huonosti. Ei jaksa keskittyä mihinkään eikä muista juuri mitään. Terapiassakin unohdin monta kertaa, mitä olin puhumassa. Terapeutti auttoi jatkamaan siitä, mihin olin jäänyt.
Olet, Varjolilja, auttanut minua jo paljon enemmän kuin itse uskotkaan. Olet kuunnellut huoliani lukemalla kirjoituksiani ja olen itse saanut lukea omista kokemuksistani. En tunne "luonnossa" ketään masentunutta, joten tämä on ainoa paikka missä voin jakaa kokemuksia. Ja samat sanat sinulle, Aika. Minulla on kyllä ystäviä, mutta kynnys kertoa heille mieltäni painavista asioista on noussut koko ajan enkä juurikaan enää tapaa heitä. Muutamat parhaat ystävät ovat sentään jäljellä.
Olen aina ollut suhteellisen iloinen ja kova nauramaan. Olen pyrkinyt ottamaan vaikeatkin asiat huumorilla ja selvinnyt sen avulla aiemmista karikoista. Tänä vuonna vaan kertyi niin monta vastoinkäymistä, että ne ylittivät kestokykyni rajat. Monille burnoutini tuli yllätyksenä, koska pystyin viimeiseen asti näyttämään vanhalta iloiselta itseltäni vaikka sisäisesti olin romahtamaisillani. Yllättihän sairastumiseni jopa vaimoni, vaikka olin hänelle puhunut väsymyksestäni jo keväästä lähtien. Ennen hymyilin ja olin kohtelias ihmisille, mutta nyt taidan antaa aika tylyn vaikutelman. Vaimoni sanoo että näytän usein tosi surulliselta jopa ollessamme ulkona liikkeellä. Nykyään en siis edes jaksa yrittää näytellä iloista.
Katselin tänään vajaa kaksituntisen elokuvan ja tarvitsin sen aikana kaksi taukoa. Ne eivät johtuneet siitä, että elokuva olisi ollut pitkäveteinen tai vaikeasti seurattava, vaan yksinkertaisesti keskittymiskykyni heikkoudesta. Siitä tuli taas mieleen, että töissä minun pitäisi jaksaa keskittyä ja tehdä ajatustyötä yhtäjaksoisesti lähes kahdeksan tuntia. Jo pelkkä ajatuskin alkoi ahdistaa, vaikkei töihinpaluu vielä olekaan ajankohtainen. Ja voihan olla etten enää koskaan pysty tekemään sitä samaa työtä, vaan pitää etsiä sellainen työ jota pää kestää.
Olen pyrkinyt ulkoilemaan joka päivä edes vähän. Kävelen kadulla, lenkkipolulla tai metsässä sekä pyöräilen. Kyllä se tosiaan piristää mieltä, kun pääsee kotoa hetkeksi pois. Minusta tuntuu että se päiväsairaala voisi olla paras paikka toipua. Viettäisin siellä aikaa aamusta iltapäivään ja ohjelmaan kuuluisi yksilö- ja ryhmäterapiaa sekä liikuntaa. Sairaala on kaupungin vetämä eli sinne on pitkä jono niinkuin julkisella puolella yleensäkin. Olen nyt kuitenkin saanut sinne lähetteen ja toivon että odotus palkitaan.
kotosalla sitä täälläkin ollaan päivät pitkät...Toisaalta kyllä viihdynkin kotona mutta se sosiaalinen kanssakäyminen muiden kanssa on jäänyt aika vähiin. Sitä joskus kyllä kaipaa.
Keskittymisvaikeudet ovat aika normaalia meille masennuspotilaille ja se taas tuo mukanaan muistivaikeudet.
Olenkin oppinut tekemään joitakin asioita tietyn kaavan mukaan, jolla voin hiukan eliminoida muistivaikeuksia.
Hellan jos laitan päälle, laitan aina myöskin liesituulettimenvalon päälle(päivisinkin), enkä sammuta valoa, ennenkuin liesi on sammutettu. Tällöin ei liesi jää päälle.
Jos joku kertoo nimensä, ei jää mieleen, eikä puhelin-numeroista ensimmäistäkään numeroa.
Mutta onhan olemassa muistilaput:).
Tässä nyt muutamia esimerkkejä.
Elokuvien katsomiseen en jaksa myöskään keskittyä, eräänä päivänä huomasin jopa, että hyllyssä on muutama "uusi" filmi viimekesänä ostettuja(yli vuosi sitten), enkä ole vieläkään katsonut.
Onkohan niissäkin viimeinen käyttöpäivä:)....
Itse olen myös iloinen, nauran ja lasken leikkiä.
Ulkoapäin ei minusta kukaan huomaa mitään poikkeavaa mutta huonoja päiviä tieysti on, silloin pysyn sisällä.
Uskon, että kun olet saanut puhua asiat läpi ammattilaisten kanssa/tarpeellisen ajan miettiä niitä "vanhoja" asioita voit alkaa "elämään" huomista ja unohtaa menneet, ehkä jopa vaihtaa ammattia, kuten sanoit.
Siitä se toipuminen sitten alkaa....
Itse en enää masennukseni syitä mieti...Vaan, että miten siitä masennuksesta pääsee eroon. Senkin asian huomaamiseen meni kauan.
Ulkoileminen on hyvä asia ja sitä kannattaa jatkaa...
Kyllä me tästä toivutaan...Ei anneta periksi.
Niin unohdin toivottaa varjoliljalle myös hyviä jatkoja...Seuraan teidän kummankin kirjoituksia enemmänkin taustalta.
Masennus ja burn out voivat olla hyvin näkymättömiä ulospäin. Esikoisemme luokanvalvoja, opettaja siis, katosi yht'äkkiä sairaslomalle. Sairasloma jatkui useita kuukausia, mutta sitä jatkettiin monta kertaa. Viime kouluvuoden toisen lapsemme yksi opettaja oli koko vuoden sairaslomalla, mutta on nyt taas palannut entiseen työhönsä. Heistä ei näkynyt päällepäin mitään erikoista.
Ajattelen, että yleinen vaatimustaso on vedetty liian pitkälle. Ihmisellä ei ole enää mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, mikä on yrityksen tulos euroa/osake. Kasvottomat osakkeenomistajat hallitsevat ja määräävät kaikesta. En itse kestäisi sellaista. Minulla ei ole sellaista ammatillista kunnianhimoa. Ei ole muutakaan kunnianhimoa. Ainoa asia, jossa on jotain tavoitetta, ovat lapsemme. Toivon, että he saavat paremmat eväät elämäänsä kuin olen itse saanut.
Varmaan on itselle suurin järkytys todeta itsensä uupuneeksi ja masentuneeksi. Ehkä se on miehelle vielä pahempi asia kuin naiselle. Siinä katoaa niin paljon muutakin samalla. Ehkä siinä menettää itsekunnioitustaan samalla, sitä, joka ehkä on jo valmiiksi huono. Siinä häpeää itseään ja omaa heikkouttaan.
Muistan sen lähes neljän vuoden takaisen tilanteen, kun mieheni joutui sairaalaan. Häneltä etsittiin aivoverenvuotoa, mutta vaiva olikin lopulta muu itsestään parantuva. Hän oli todella huonossa kunnossa, liikuntakyvytön, voimaton, vähän jaksoi puhua kuitenkin. Hän oli itse kovasti huolissaan tilanteesta. Mutta kun selvisi, että hän toipuu entiselleen, hän ilostui kovasti. Hän oli kuin manian kynsissä, vauhti oli aivan tolkuton. Päässä surisivat "miljoonat ajatukset", mutta ruumis ei toiminut vielä kunnolla. Ei hän ymmärtänyt minua, joka en ollut mukana hänen ilossaan. Minulla ei ollut uskallusta siihen. Ajattelin, että mieheni on kuin päästään sekaisin. Huolehdin vain kaikista juoksevista asioista ilman tunteita, kuin robotti, kuin tunnoton kone.
Miten paljon nuo vastoinkäymisesi jouduttivat tätä uupumistasi? Huomasitko mitään enteitä jo aikaisemmin? Ehkä tästä kaikesta seuraa jotain hyvää lopulta. Ehkä uskallamme toivuttuamme olla rehellisempiä ja armollisempia itsellemme. Sitä toivon itselleni. Sellainen asia kuin raha ei merkitse minulle mitään muuta kuin, että saan maksut maksetuksi silloin, kun on niiden aika. Ei minulla ole mitään tarvetta näyttää ulospäin miltään. Riittää, kun automme on niin hyvä, että se kuljettaa minut luotettavasti määränpäähän ja takaisin. Mielenrauha on tärkein.
Ehkä ihmiset tahtovat liian nopeasti liian paljon ja vetävät itsensä liian tiukalle sen vuoksi. Siitä kärsivät kaikki. Kävin asuntomessuilla ja ihmettelin, miten kukaan nuori perhe voi hankkia niin kalliin kodin itselleen. Näen jotenkin sellaisten asioiden lävitse. En voi noita näkyjäni kuitenkaan kertoa kuin ehkä miehelleni tai jollekin läheiselleni. Liian usein ovat aavistukseni osoittautuneet myöhemmin todeksi.
Nyt ajatellen uupumukseni lähti kehittymään jo vuosi sitten. Viime syksynä meillä oli kotona aika rankkaa, kun nuorempi lapsemme oli vielä pikkuvauva ja vanhemmalla oli paha uhmaikä. Varsinkin iltapesut ja nukkumaanmenot olivat hänen kanssaan täyttä taistelua. Nuorempi söi yölläkin useita kertoja. Tein silloin paljon töitä, mutta en ollut juurikaan ylitöissä. Ajattelin kuitenkin työasioita kaiket illat ja jopa suunnitelin seuraavan päivän työt päässäni etukäteen. Vähitellen minulle tuli nukahtamisvaikeuksia ja heti alkuvuodesta jouduin kuukauden sairaslomalle pahan tulehdustaudin takia. Vietin puolitoista viikkoa sairaalassa ja pian sen jälkeen olin taas töissä. En ollut läheskään toipunut, mutta silti olisi pitänyt jaksaa jatkaa töitä siitä mihin oli jääty.
Samoihin aikoihin minulla alkoivat mahavaivat, joiden syyksi osoittautui myöhemmin mahahaava. Väsymystä alkoi myös kertyä ja kävin asiasta lääkärissäkin keväällä. Syyksi epäiltiin kuitenkin aiempaa sairauttani eikä verikokeista löytynyt mitään, joten jatkoin työntekoa. Tiesin silti ettei kaikki ollut kunnossa, mutta ajattelin kesäloman parantavan tilanteen. Loma menikin ihan mukavasti, mutta heti sen jälkeen työnteko alkoi tuntua pahalta ja univaikeudet palasivat. Lopulta menin lääkäriin. Tosin vielä lääkäriin mennessä mietin, onko siihen todella aihetta. Näin jälkikäteen voisin todeta, että sairaslomaa olisi tarvittu jo keväällä. Lääkärini kyllä yritti suositella sitä jo sairaalareissuni jälkeen, mutta minä ajattelin silloin vain rästiin jääneitä töitäni.
En tiennyt vielä sairaslomalle jäädessäni, mitä tuleman pitää. Ajattelin asiaa silloin kuukauden tai kahden lomana ja suunnittelin tekeväni rästiinjääneitä kotihommia sekä harrastavani kaikenlaista. Mutta toisin on käynyt ja suunta on tuntunut olevan alaspäin lähes koko ajan. Saatat, Varjolilja, olla oikeassa että masentuminen on miehelle pahempi asia kuin naiselle. Mies on perinteisesti ollut se vahvempi osapuoli, joka huolehtii perheen toimeentulosta ja kantaa suurimman vastuun. Kun yhtäkkiä muuttuukin heikoksi ja saamattomaksi, niin kyllä se koville ottaa. Sen vuoksi minä varmaan niin paljon vastaan aluksi laitoinkin ja yritin toimia normaalisti. Mutta eihän siinä lopulta muu auttanut kuin antaa periksi ja tunnustaa oma avuttomuutensa. Toivon että tästä toivuttuani osaan laitta asioita tärkeysjärjestykseen enkä enää stressaa itseäni henkeni kaupalla. Raha ja työura eivät näköjään tee onnelliseksi.
Minusta tuntuu että olen tarvinnut muistilappuja ja tehtävälistoja jo vuosia. Teen työkseni vaativaa ajattelutyötä ja olen mieltänyt asioiden unohtelun jonkinlaiseksi ylivuodoksi. Eli pään ollessa jatkuvasti täynnä ajatuksia osa ei yksinkertaisesti mahdu sinne vaan "valuu" pois. Vaimonikin on pitkään pitänyt minua huonomuistisena, koska saatan unohtaa hänen pyytämänsä palveluksen saman tien. Masennuksen mukana muistivaikeudet ovat kasvaneet entisestään. Toisaalta "unohdan" asioita tietoisesti eli jätän niitä tekemättä, koska en yksinkertaisesti jaksa tehdä kaikkea. Olen myös huomannut että tietyt kaavat helpottavat muistamista. Aamuisin valmistellessani lapsia hoitoon teen asiat aina samalla tavoin. Vaikeinta on päättää mitä lapsille laitetaan päälle, joten olen varmuuden vuoksi laittanut heille aina kaikkea mukaan.
Periksi ei tosiaan anneta. Kyllä tästä vielä noustaan, ajan kanssa.
Mieleeni tuli taas vanhoja asioita siltä ajalta, kun toinen lapsemme syntyi. Ehkä on kaikkein hankalin tilanne juuri se, kun toinen lapsi syntyy. Esikoiselle se on jotain aivan mullistavaa. Tulee pieni käärö, jota ei viedäkään takaisin sinne, mistä se on haettu. Meillä tämä kaksivuotias lopetti lähes kokonaan syömisen ja oli murheellisena keittiön pöydän alla. Ehkä se ei ollut vain uhmaikää, vaan oman aseman menetystäkin.
Kun kuudes lapsemme syntyi, edellinen oli kolmivuotias. Hänelle tulokas kävi kovasti voimille. Puhuin hänen kanssaan asiasta monta kertaa. Hänen mielestään vauva olisi pitänyt viedä takaisin, mutta emme keksineet sopivaa "tätiä", joka olisi huolehtinut vauvasta. Aina välillä kysyin häneltä, pitäiskö meidän "myydä" vauva, mutta aina homma jäi kiikastamaan sopivasta vastaanottajasta. Lopulta kun nuorimmaisemme oli vuoden ikäinen, hän sanoi, ettei pientä tarvitse enää "myydä", kun se on oppinut käyttäytymään. Niin hän vihdoin nelivuotiaana totesi.
Vauvat syövät juuri silloin, kun ne tahtovat. Esikoisemme oli isotöinen ja nukkui huonosti. Olin silloin niin väsynyt, että en jaksanut siirtää häntä omaan vuoteeseensa, vaan nukahdin lapsi vieressäni. Riitti, että nosti paidan helmaa, kun lapselle tuli yöllä nälkä. Maitoa tuli hyvin eikä tarvinnut lähteä kävelemään lapsen luokse. Uneni ei häiriintynyt kovin paljon. Herätyksiä oli enemmän tai vähemmän. Vuosikausiin en nukkunut yhtään ehjää yötä. Nuorimmaisen syntymän jälkeen nukuin korkeintaan seitsemän tuntia yössä. Viime syksynä nukkumiseni hajosi jokaöiseksi heräilyksi ja valvomiseksi. Heräsin kahden maissa tai aikaisemmin ja olin pari tuntia hereillä ja nukuin jonkin verran sen jälkeen.
Hyväksikäyttötaustani vaikutti minuun tietämättäni. Ihmettelin, miksi en kestä mieheni enkä muidenkaan, paitsi jonkin verran omien lasten kosketusta. Ihmettelin, onko tuntoaistissani kenties jotain outoa. Ei siinä ollut, kun tutkin sitä. Kosketus teki minut kuin hulluksi. Voi ajatella, mitä se merkitsee parisuhteessa. Olen nyt opetellut kaikkea, mutta oppiminen on hidasta.
Minulle ja vaimolleni elämämme stressaavin tilanne on ollut ensimmäisen lapsemme syntymä. Olimme yhtäkkiä täysin uudessa tilanteessa ja vastuussa pienestä vauvasta, joka tuntui erittäin vaativalta. Ensimmäisten viikkojen aikana poikamme valvotti meitä pitkin öitä lähinnä syömisvaikeuksien takia. Nälkäänsä poika näin jälkikäteen ajateltuna vain itki. Olimme aivan uuvuksissa hänen kanssaan ja nukuimme aina kun hänkin nukkui, oli päivä tai yö. Lopulta päädyimme siihen, että pojalle annettin sekä rintamaitoa että korviketta, ja se auttoi. Korvikkeen annoin minä, joko kerran tai kaksi yössä. Se oli aika rankkaa aikaa, koska yöstä meni muutama tunti pojan syöttämiseen ja aamulla piti jaksaa lähteä töihin. Vajaan viiden kuukauden ikäisenä hän alkoi nukkua yöt kokonaan ja se oli meille suuri helpotus. Itse asiassa poikamme nukkuu nykyään enemmän kuin vauvana, vaikka yleensä se on toisinpäin.
Poikamme on erittäin tempperamenttinen ja hänellä on ollut uhmakausia jo yksivuotiaasta lähtien. Hän oli varmasti myös mustasukkainen uudelle tulokkaalle, joka vei meidän huomiomme. Onneksi toinen lapsemme oli paljon helpompi tapaus ja imetyskin onnistui paremmin, joten minun tarvinnut herätä öisin häntä syöttämään. Vietin tuolloin paljon aikaa poikani kanssa antaen hänelle huomiota, kun vaimoni oli vauvassa kiinni. Nuorempi on nukkunut keväästä lähtien koko yön, joten yövalvomisia ei heidän takiaan ole enää ollut. Minusta lasten kanssa vaikeinta on ollut juuri valvomiset, koska olen muutenkin herkkäuninen ja nukun stressin takia usein huonosti.
Lapsen syntyminen perheeseen on suuri mullistus. On tavallaan aika ennen lapsia ja aika, kun lapset ovat olemassa. Kun lapset ovat perheessä, kaikki on erilaista. Paluuta entiseen ei ole, mikäli aikoo edes kohtalaisen vastuullisesti huolehtia heistä. Lapset tavallaan synnyttävät ja kasvattavat vanhemmat ja vastaavasti vanhemmat synnyttävät ja kasvattavat lapset. Olet ollut todella vastuuntuntoinen isä, kun olet yölläkin syötellyt lasta ja lisäksi käynyt töissä.
Tuli mieleeni tiistai-iltana radiosta kuulemani lastenpsykiatri Jari Sinkkosen haastattelu. Hän kertoi puolessa tunnissa paljonkin, mutta mieleeni jäi erityisesti se, että vanhempien tulisi jakaa kotityöt mieluummin tuntojensa mukaan kuin absoluuttinen tasaisesti. Isänkin pitäisi voida toteuttaa tehtäväänsä sillä tavoin kuin hänestä tuntuu sopivalta. Tätä ei pidä ymmärtää väärin, koska minun on vaikea pukea ajatusta täsmällisiksi sanoiksi. Isän ei siis tarvitse olla apuäiti, vaan erilainen, omanlaisensa vanhempi. Sinkkonen on minulle kuin jonkinlainen idoli. Näin hänet kerran aivan "livenä" puhumassa ja hänen aitoutensa ja syvällinen asiantuntemuksensa teki minuun suuren vaikutuksen. Ehkä hän on jonkinlainen tukihenkilö minulle kirjojensa ja puheidensa kautta.
Monta kertaa on pitänyt kirjoittaa väsymyksestä, mutta se on jotenkin unohtunut. Lääkärini sanoi, että uupumuksen aiheuttama väsymys vaatii aikansa lepoa. Muuten se ei lähde. Täytyy antaa itselle lupa olla väsynyt ja sitten väsymys vasta voi tulla. Jossain kuitenkin on pohja, jota syvemmälle ei enää vajoa. Siellä pohjalla aikamme oltuamme alamme nousta hitaasti, mutta varmasti.
Eilen olin koululla vanhempainillassa. Siellä oli jälleen paikalla opettaja, joka oli vuoden sairaslomalla. Hän vaikutti jotenkin vanhettuneelta, vaikka on luultavasti alle 40-vuotias. Ei hän ollut enää sellainen ylitsepursuavan tarmokaskaan kuin oli ollut aikaisemmin. Hän näytti rauhallisemmalta. Ehkä hän oli nyt enemmän oma itsensä. Ehkä meistä itse kustakin tulee vaikeuksien läpi kuljettuamme enemmän oma itsemme. Opimme puolustamaan itseämme suhteessa toisiin ihmisiin, työhön ja aivan kaikkeen. Ehkä kaikkeen tulee mukaan kohtuus ylettömyyden tilalle.
Minua inhottaa työni. On kuin kaikki, mihin kosken, menisi pilalle. Ei se tietysti niin ole, mutta kaikki on kuin loputonta laahaamista. Niin, olen maatilan emäntä ja taistelen lehmien kanssa. En tiedä, mistä kaikki häiriöt tulevat, mutta niitä tulee joka viikko. En tunne mitään, olen turtunut niihin kaikkiin ja kuljen vain tilanteesta toiseen. Pitäisi vain uskoa ja ajatella, että kaikella on aikansa, kunpa muistaisi ja jaksaisi ajatella niin. Kaikkien vaikeuksien läpi on vain kuljettava, muuta keinoa ei ole.
Kiitos. Myös äitini, joka ei yleensä ole kehunut lapsiaan mistään, on sanonut minun olevan hyvä isä. Se tuntui hyvältä, vaikken viime aikoina ole itseäni kovin hyväksi tuntenutkaan. Ymmärrän mitä tarkoitat sillä, että isän ja äidin roolit pitäisivät olla erilaiset. Meillä ne ovat aika samantyyppisiä, mutta on toki asioita joita minä osaan tehdä lasten kanssa paremmin. Varsinkin poikani kanssa olen tullut paremmin toimeen kuin äitinsä ja osaan leikkiä hänen kanssaan. Minä tykkään myös viedä häntä uusiin paikkoihin. Eilen kävimme kaksin ostoksilla meille molemmille uudessa kaupassa ja se tuntui olevan pojalle jännittävä kokemus.
Olen viime aikoina yrittänyt olla rasittamatta itseäni ja levännyt enemmän. Silti minusta tuntuu, että väsymys on samalla vain lisääntynyt. Ehkä tämä on juuri sitä, että väsymyksen on annettava tulla ja sitten se vasta tulee. Tuntuu silti oudolta, että olen ollut kohta kaksi kuukautta sairaslomalla enkä ole vieläkään päässyt väsymyksestä yli. Mutta ehkä se tästä alkaa helpottaa, kun alan osata olemaan uupunut. Kuulostaa hassulta, että sairaana olemiseenkin täytyy opetella.
Minun on monta kertaa tehnyt mieli kysyä, minkä alan perheyrityksessä olet töissä. Nyt ymmärrän miksi sinä et voi täysin irtautua työstäsi, vaan tietyt asiat on pakko hoitaa. Itse olen työssä suuressa firmassa eikä työstä eroon pääseminen ole ollut ongelma. Kotityöt ja lastenhoito ovat olleet sitten asia erikseen.
Meillä on neljä poikaa. Olen tietysti seurannut heidän kasvuaan ja kehitystään. Vanhin heistä on 16-vuotias. Jonkin verran perspektiiviä on siis tullut. Aluksi he ovat olleet kiinni minussa aivan kokonaan, mutta noin kaksivuotiaina heistä on tullut isänsä uskollisia seuralaisia, vähitellen tietysti ja edelleen samanaikaisesti osittain minussa kiinni ollen. Tuo isän "löytäminen" vain on tapahtunut suunnilleen samalla tavalla joka kerta.
Meillä tämä työ on tällaista omanlaistamme. Kaikki on sellaista "perinteistä", mutta se sopii minulle ja luultavasti muillekin perheessämme. Minussa ei ole feministiä juuri rahtuakaan, ei ole kunnianhimoa, ei halua saada paljon valtaa. Valta tuo mukanaan vastuun ja vastuuta minulla on ollut aivan riittävästi. Kumpaakaan en halua yhtään lisää. Kunnianhimoni on tietysti kadonnut jo kauan sitten. Elämä on ollut selviytymistaistelua sekä henkisti että fyysisesti. Älyä on pitänyt käyttää ehkä sellaisiin asioihin, joihin sitä ei aina niin kovasti tarvitse käyttää, aivan yksinkertaisiin asioihin.
Olen halunnut suojella miestäni vanhemmiltani ja se on vahingoittanut minua vielä lisää. Suhteemme tai me itse olisimme hajonneet ilman sitä. Olen ollut kuin kilpi heidän välissään ja sitä kautta täynnä "lommoja". Lapsemme ovat kasvaneet tämän kaiken keskellä, mutta heillä on ilokseni taito nähdä ihmisten olemukseen, nähdä onko toinen aito vai teeskentelijä, erottaa hyvät ihmiset pahoista. Minulla sitä taitoa ei ole ollut ja on kuin ihmeellistä johdatusta, että minulla on hyvä ja uskollinen mies. Se on suorastaan käsittämätöntä, se, että joku on minulle aidosti hyväntahtoinen, vailla halua käyttää minua hyväkseen tai pettää jollain tavalla. On niin outoa, että voi olla ihminen, jolla on vilpitön halu tehdä vain hyvää minulle. Tuohon petollisuuteen, vedättämiseen ja vaikka mihin olin tottunut. Tuota kaikkea olen ajatellut.
Aamulla kuuntelin Tuomas Enbusken keskusteluohjelmaa radiosta. Aiheena oli sijaiskodit ja -laitokset. Siinä sijaiskodin työtekijä kertoi, miten sijoitetut lapset pelkäävät kosketusta ja hoitajat käyttivät judoa apuna kosketuksenpelkoon. Sellainen pelkäävä olen itsekin ollut ja olen vieläkin osittain. On lisäksi kaksi eri asiaa sietää kosketusta ja pitää tai jopa nauttia siitä. Ehkä olen nyt sietämisen asteella ja vanha eukko jo. Tekisi mieleni itkeä, mutta en pysty.
Silloin kun 16-vuotiaamme syntyi ja oli pieni, näin itseni hänessä, tarkoitan oman olemukseni ja luontoni. Siinä kaikki herkkyys oli turmeltumattomana ja vahingoittumattomana. Oli niin outoa sekin, että pojalla on tunteet, sitäkään en ollut käsittänyt aikaisemmin. Hänellä ovat edelleen tunteet tallessa, kaikki laidasta laitaan.
Kyllä minulta voi kysyä, toinen asia on uskallanko tai osaanko vastata. Olen vain tavallinen ihminen.
Älä suotta aliarvioi itseäsi. Jos nuorimmaisesi on neljän ja vanhin 16, et voi olla vielä niin "vanha eukko". Ja onhan sinulla kaikesta päätellen hyvä ja rakastava mies. Tuntuu minustakin silti, että nämä tämänvuotiset terveydelliset takaiskut ovat vanhentaneet minua ainakin kymmenen vuotta. Eräs suorapuheinen ja rehellinen kaverini sanoi tavatessamme noin kuukausi sitten, että näytän jotenkin kuihtuneelta ja väsyneeltä. Arvostin sitä, että hän sanoi asian minulle ääneen, koska silloin minunkaan ei tarvinnut näytellä sitä iloista ja huoletonta minääni joka joskus olin. Mielestäni todellisten ystävien pitää pystyä puhumaan myös huonoista asioista.
On todella ikävää jos jommankumman vanhemmat puuttuvat lapsensa avioliittoon. Minunkin äitini on kärsinyt anoppinsa sekaantumisesta heidän suhteeseensa. Isäni oli äitinsä lempilapsi ja kesti kauan ennenkuin hän hyväksyi äitini hänen poikansa puolisoksi. Tavallaan minäkin olen joutunut asiasta kärsimään vanhempieni riitojen ja äitini pahan olon kautta.
Sain päiväsairaalasta kutsun haastatteluun ensi viikolla. Olen asiasta tietysti innoissani, mutta toisaalta mietin voiko tai saako masentunut tuntea sellaista. Haastattelu tuntuu siltä kuin olisin hakemassa uutta työpaikkaa. Eli minun pitäisi vakuuttaa lääkäri siitä, että olen riittävän sairas mutten liian sairas. Liian sairaalla tarkoitan sellaista, joka ei pysty sitoutumaan sairaalan päivärytmiin ja menemään sinne joka aamu. Aika hullua miettiä tällaistakin...
Tunnen itseni kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin todellisuudessa olen. Ikäiseni eivät tavallisesti ymmärrä minua. Esikoistyttäremme on 18-vuotias. On kuin olisin elänyt ja kokenut elämässäni enemmän kuin tavallisesti tässä ajassa. On kuin olisin elänyt tiivistetysti, "konsentroinut" kaiken. En välitä ulkonäöstäni, sillä ei ole merkitystä, miltä näytän. En jaksa välittää siitä.
Eilen sisäinen tuskaventtiilini avautui jälleen hetkeksi, ehkä viideksitoista minuutiksi. Kauan en sitä oloa kestä, vain vähän aikaa voi olla siinä museravassa olotilassa. Kaikki paha oloni on kuin siistissä tiukassa paketissa sisälläni. Mutta vähitellen se paketti uhkaa purkautua ja hajota.
Ehkä tähän masennukseen kuuluu itsensä aliarviointi. Joskus kesällä ajattelin, että kun nuorin lapsemme on riittävän iso, joudan itse romukoppaan. Vielä hän on pieni, vielä pitää jaksaa taivaltaa täällä. Ehkä on osa tätä kaikkea, että tuntee itsensä ja elämänsä merkityksettömäksi. Ainoa merkitys ovat lapset. He ovat ainoa syy elää. Mikään muu tässä maailmassa ei tarvitse minua. Kaikki muu toimii hyvin ilman minua.
On mukavaa, että päiväsairaala-asia edistyy. Ei mitään hoitoa turhaan ehdoteta. Ehkä he haluavat haastattelulla varmistua, että todella sitoudut siihen ja käyt siellä säännöllisesti. Innostus on kai hyvä asia, se on merkki toivosta parantua. Terapiaakin on monenlaista. Jotkut tarvitsevat sitä jopa useita kertoja viikossa. On monenlaisia hoitoja.
Tuo vanhempien sekaantuminen lastensa elämään voi olla aivan kauheata. Ei haluta päästää irti lapsesta, vaikka tämä olisi miten vanha tahansa. Ei kelpuuteta tämän puolisoa. Sekaannutaan heidän elämäänsä ja mitätöidään sitä jatkuvasti. Lapsi (aikuinen jo) ei uskalla riuhtaista itseään irti heistä ja puolustaa itseään ja perhettään. Fyysinen välimatka ehkä helpottaa irtautumista, mutta terrori voi silti jatkua. Siinä ei kunnioiteta toisen ihmisen, siis oman lapsen erillisyyttä vähääkään.
Kävin tänään haastateltavana siellä päiväsairaalassa ja minut kelpuutettiin sisään. Aloitan jo huomenna eli tästä lähtien vietän siellä arkipäivät aamusta iltapäivään. Ohjelmassa on kaikenlaisen terapian lisäksi rentoutumista ja liikuntaa. Ilmoittauduin tietysti kirjoittamisen terapiaryhmään. Lääkitystänikin lisättiin eli sain aamuja varten Efexoria, joka on kuulemma piristävä mielialalääke. Iltaisin otan edelleen Mirtazapinia nukahtamislääkkeeksi. Toivotaan nyt että tuon kuuden viikon hoitojakson aikana tapahtuisi edistystä. Täällä kotona toipuminen ei oikein edennyt mihinkään kahden kuukauden aikana.
Eikö se ole tavallaan hyvä asia, että tuskaventtiilisi avautuu välillä. Ymmärrän että se tekee kipeää mutta jotenkin sen pahan olon on sisältäsi päästävä pois. Minä en vielä tiedä miten saan oman venttiilini auki, mutta eiköhän se oikealla hoidolla avaudu.
Olen utelias, millaista on kirjoittamisterapia? Oma terapeuttini suositteli minulle sellaista, mutta minne täältä korvesta pääsee. En tiedä, missä olisi sellainen ryhmä. Kansalaisopistossa ei ole. Olen kirjoitellut itsekseni, mitä mieleeni on juolahtanut. Terapeuttini sanoi joskus, että pitäisi ehkä (minun siis) käydä useamminkin terapiassa, mutta kaikki on kaukana. Täydennän terapiaa siis kirjoittamisella. Se ei kuitenkaan korvaa keskustelua. Asiaa on ollut paljon, aivan tulvimalla. Alkaessani minulla ei ollut aavistustakaan, mitä mieleni kätköissä voisi olla.
Kerron vähän lisää tuskaventtilistäni. En tiedä etukäteen, milloin se avautuu. Jokin mielleyhtymä saa sen liikkeelle, ehkä myös terapia. Mieli vain on sellainen, että se itse säätelee sitä. Se olotila, joka sieltä löytyy, on suuri yksinäisyys, hylätyn ihmisen olo, josta kukaan ei välitä. Se on jotain hyvin musertavaa. Vähän itkin, kun tuntemukset purkautuivat toissapäivänä. Tarvitsen suurta turvallisuutta, jotta voisin elää noita tuntemuksia ja sitä turvallisuutta on hyvin vaikea kokea. On niin vaikea luottaa, mutta ehkä vähitellen opin. Lisäksi minulle tulee harha-aistimuksia purkauksen jälkeen, nekin ovat pelottavia. Tiedän kyllä, etteivät ne ole totta, mutta ne ovat aidontuntuisia. Pahan olon ulospäästö vaatii siis turvallisuutta.
Minullakin oli aluksi lääkkeenä Efexor. Se on tosiaan virkistävä lääke. Se oli kuitenkin lopetettava, koska nukkumiseni meni aivan sekaisin. Oli kuin olisin saanut manian. Mania on aika harvinainen sivuvaikutus, muistaakseni alle 0,01 % saa manian. Pidin Efexorista, koska se paransi mielialaani aika mukavasti. Lääkkeen vaihto oli kuin äkkipysäys ja Mirtatsapiinin vaikutus alkoi aika hitaasti. Oloni vain muuttui pahemmaksi, kunnes lopulta se vähitellen alkoi kohentua.
En ole vielä ollut kirjoittamisterapiassa, mutta luulisin sen olevan samantyyppistä kuin esimerkiksi analyysini hankalasta äitisuhteestani. Eli kirjoitetaan jostain itseä mietityttävästä asiasta. Huomasin tänään kuinka vaikeaa puhuminen on verrattuna kirjoittamiseen. En meinannut saada mitään sanottua ryhmäistunnoissa. Oma puheenvuoroni jännitti kuin koulussa esitelmää pitäessä, vaikka olen työelämässä joutunut pitämään esityksiä satapäiselle kansainväliselle yleisölle. Mutta kieltämättä tilanne oli aivan eri, koska olin masentunut ja ahdistunut ja jouduin puhumaan omasta itsestäni. Toisaalta se ei haitannut yhtään että muut huomasivat jännitykseni, koska he ovat itse samanlaisessa tilassa ja epävarma käytös ikäänkuin kuuluu asiaan. Välillä, varsinkin musiikkia kuunnellessamme, minulle tuli pelko että alan itkeä. Tosin sekään ei olisi varmaan haitannut.
Terapeuttini on sanonut, että kirjoittaminen on voimakkaampi tapa käsitellä asioita kuin puhuminen, mutta minusta tuntuu, että se on juuri päinvastoin. Puhuminen on minulle vaikeampaa. Ei saa sanotuksi, ajatukset katoavat, joutuu pääasiasta sivuasiaan. Jännityskin on tuttua. Pitkät ajat kiemurtelin tuolissani yrittäessäni puhua ajatuksistani. Tuntui, että puhuin aivan eri asioista kuin mistä olin kotona suunnitellut puhua. Terapeuttini tietenkin huomasi jännitykseni ja neuvoi opettelemaan rentoutumisen.
Olen monesti miettinyt, miten saisin jäädytetyt tunteeni sulamaan. Olen kuunnellut radiosta musiikkiohjelmia, joissa ihmiset kertovat, mitä tunteita musiikki heissä herättää tai miten täynnä tunteita jokin musiikki on. Mutta en pysty aistimaan mitään tunnetta, en edes konsertissa, kun joskus harvoin olen jossain käynyt.
Olen ymmärtänyt ja itse myös kokenut, että vanhojen muistikuvien noustessa mieleen jostain syvyyksistä, mukana seuraa se alkuperäinen tunne vuosikymmenten takaa. Tunne on siis kaiken avain. Tunteen avulla käsittelemme kaikkea. Mutta tunteiden ollessa liian pahoja, ne on pakko laittaa sivuun, vaientaa, koska muuten kaikki olisi sietämätöntä. Terapeuttini sanoi, että lapsi muuttaa pahan olonsa ruumiilliseksi kivuksi (minä muutin vatsakivuksi), koska muuten hän ei kestäisi.
Terapeuttini neuvoi minua piirtämään tai maalaamaan, mutta en pysty siihen. Mielessäni on vain tyhjää. Samoin en pysty laulamaan, koska kaikki laulut katoavat mielestäni. Silloin kun olin paremmassa kunnossa, usein soi jokin laulu mielessäni. Nyt on hiljaista. Ainoa, mihin pystyn, on kirjoittaminen ja sekin on hidasta.
Tilanne terapiassa on tosiaan eri kuin muuten. Siinä kaikki roolit katoavat, on vain ihminen tai ihmisiä. Se on ehkä vähän samanlaista kuin lapsen syntymä. Kaikki äidit ovat samassa tilanteessa. Ei ole merkitystä, mikä on ammatti tai koulutus. Kun 16-vuotiaamme syntyi ja minut kärrättiin kääröineni osastolle neljän hengen huoneeseen, joku äiti kertoi siitä paikasta juuri mustalaisäidin lähteneen kotiinsa. Silloin ymmärsin, miten "samassa veneessä" me kaikki äidit olimme.
Kun luen kirjoituksiasi uupumuksesta, tulee joskus mieleeni isäni tarinat. Hän puhui (oli kai televisiosta kuullut ja nähnyt), miten ihmisestä otetaan nopeasti kaikki irti ja kun tämä on loppu otetaan seuraava tilalle. Ajattelin silloin, että niin mitättömänä hän pitää ihmistä, niin julma ja armoton hän on. Niin pahalta tuntuu, kun on nuori ja lahjakas ihminen ja raa'asti hänestä vain otetaan työtä ulos.
Masennus ja ahdistus muuttavat ihmistä, hän ei enää ole entisensä. Traagisesti näin se anopissani. Sydämellisestä ja lämpimästä ihmisestä tuli poissaoleva, kuin muissa maailmoissa oleva, todellisuudentajunsa menettänyt. Uskon kuitenkin, pakkohan on uskoa, että toivumme. Elämä alkaa taas kiinostaa, siinä on jokin merkitys itsessään, ei vain lasten kautta.
Olin tänään kirjoitusterapiassa ja se oli juuri sitä mitä kuvittelinkin, paitsi että jokainen luki lopuksi kirjoituksensa ääneen. Aihe oli vapaa, joten kirjoitin vain mielessäni sillä hetkellä olleista asioista. Se sujui helposti, mutta ääneen lukeminen oli vaikeampaa. Tiedän että hermostuneena puhun liian nopeasti ja epäselvästi, mutta toivottavasti muut saivat selvää mitä halusin sanoa. Ainakin minulle jäi terapiasta hyvä mieli. Tälle palstalle kirjoittamista voi pitää sinullekin eräänlaisena kirjoitusterapiana. Ole onnellinen että pystyt vielä kirjoittamaan. Minulle se on tullut nyt vaikeammaksi, kun päivät ovat raskaampia enkä saa nukuttua perinteeksi muodostuneita päiväuniani. On väsyttävää käydä päivittäin terapiassa, mutta ehkä se toisaalta tehostaa toipumista.
Se on totta, että tämänpäivän maailmassa ja työelämässä asiat tapahtuvat paljon nopeammin kuin ennen. Lisäksi uuden tiedon tulva on valtava ja se on omaksuttava nopeasti. Varsinkin meillä tekniikan alalla kehitys on niin huimaa, että ihmisten on vaikea pysyä kyydissä mukana. Ei siis ole ihme, että heikoimmat palavat loppuun.
Tuntuu pahalta, kun sanot itseäsi heikoimmaksi. Eihän se niin ole. Mitä enemmän luen kirjoituksiasi sitä paremman käsityksen sinusta saan. Fiksu olet ainakin ja taitava kirjoittaja. En voisi kuvitellakaan itseäni pitämässä esitelmää kansainväliselle yleisölle tietenkin vieraalla kielellä. En olisi aikaisemminkaan kyennyt siihen, koska, tiedän sen nyt, häpeän itseäni niin paljon. Pidin kyllä opiskellessani seminaariesitelmät, mutta muistan sen tunteen. Läheiseni, joka teki väitöskirjan, joutui ehkä sen vuoksi alansa kansainvälisiin kongresseihin pitämään oliko viidentoista minuutin esityksiä. Ihmettelen, että hän pystyi siihen. Ehkä hän sai paremmat eväät kodistamme kuin minä.
Eikö teillä ole lepoaikaa siellä päiväsairaalassa? Ymmärrän, että päivälepo, nukkuminen, on tarpeen. En jaksa itsekään ilman sitä, vaikka nukun yöt yhtenäisesti ja pitkään nykyään. Vuosikaudet nukuin huonosti. Lääkärini, joka on myös läheiseni, sanoi, että väsymys kestää aikansa. Määrättömän kauan ei jaksa nukkua loputtomasti. Ajattelen terapiasta ja päiväsairaalasta, että siinä autetaan hoidettavaa pääsemään ulos umpikujasta. Siinä ei tarvitse olla yksin ja toivoton tilassaan, vaan on auttajia lähellä rinnallakulkijoina.
Niin, tämä on minulle myös terapiaa, tiedän sen. Olen kiitollinen, että tilastasi huolimatta jaksat vastata minulle. Sellainen kirjoittaminen on paljon antoisampaa kuin itsekseen kirjoittaminen, jota lisäksi harrastan. En uskalla kirjoittaa kovin avoimesti tänne ja jotenkin on pakko purkaa ajatuksiaan. Minulla ei ole juuri muita kuulijoita kuin mieheni, enkä halua liikaa kuormittaa häntä kaikilla kummallisuuksillani. Siksi kirjoitan. Kerran luin hänelle kirjoituksiani ja häneltä alkoivat kyyneleet valua. Voin myös soittaa lääkärilleni ja jutella hänen kanssaan, mutta aivan kaikkea en tahdo hänellekään kertoa. Hän tosin on hyvin ymmäräväinen ja empaattinen eikä koskaan sano, ettei nyt halua puhua kanssani. Terapeutilleni olen kertonut eniten, koska hän on vieras ihminen ja hän lukee myös kirjoitukseni. Vähitellen, hyvin hitaasti olen alkanut luottaa häneen. Puhuminen hänen kanssaan on vähitellen tullut helpommaksi.
Yksi läheiseni on ollut pitkään tekemässä ohjelmistojärjestelmiä. Useita kertoja hän on kertonut esimerkiksi henkilökunnan vähennyksistä ja on pelännyt, milloin hänet saneerataan. Lopulta hän vaihtoi työpaikkaa, kun kyllästyi kyräilyyn ja kokemattomiin nuoriin esimiehiin, jotka lisäksi vaihtuivat melko usein. Hän on tottunut kantamaan vastuuta, että asiakas saa mahdollisimman hyvän palvelun. Ehkä sinäkin olet ollut sellainen vastuullinen, itseltään paljon vaativa työntekijä. Sellainen olen itse, nyt sen huomaan. Olen ollut armoton itselleni ja syyttänyt itseäni vastoinkäymisistä. Enhän tiedä, mikä oma virheeni on aiheuttanut jonkin eläimen sairastumisen, mutta "näen" niitä syy-yhteyksiä loputtomasti. Ehkä on niin, että vastuulliset, itseltään paljon vaativat ihmiset palavat loppuun. Ja mistä olemme tuon vaatimisen oppineet? Kai se on omasta lapsuudenkodistamme lähtöisin. Vanhempamme ovat vaatineet meiltä ja olemme oppineet luulemaan, että on oikein vaatia itseltään yhä enemmän.
Kiitos kovasti kehuistasi. Ne tuntuvat hyvältä vaikka itsearvostukseni matalalla onkin. Tuntuu että kun olen viimeinkin hyväksymässä masennukseni, niin se vaan pahenee. Olisiko sekin kuin uupumus eli se tulee kunnolla vasta kun sen antaa tulla. Enkä tarkoittanut kehua itseäni esiintymistaidoillani. Kyllä esiintyminen minuakin edelleen jännittää, mutta jännitys on vähäisempää ja positiivisempaa kuin kouluaikoina. Se on muuttunut harjoituksen kautta. Uskon että sinäkin pystyisit vaikka mihin, jos harjoittelisit sitä vähän kerrallaan.
Päiväsairaalassa ei tosiaan ole mahdollisuutta nukkumiseen. Kai se on toisaalta tarkoituskin, että ihmiset viettävät aikaa toistensa kanssa eivätkä makaile yksinään vuoteillaan. Olen kokenut muiden seuran pelkästään positiivisena. Ja jos ei halua olla sosiaalinen ja jutella muiden kanssa, niin voi rauhassa murjottaa. Muut kyllä ymmärtävät sen. Vaikka en saakaan päiväunia, niin olen päivät mielummin siellä kuin yksin kotona. Efexor tosin tuntuu vieneen yöuneni, koska olen sen aloittamisen jälkeen nukkunut todella huonosti. Eli päiväunet olisivat nyt kyllä tarpeen...
Olen samaa mieltä että uupuminen on tunnollisten ja kilttien ihmisten tauti. Me vaadimme itseltämme täydellisyyttä ja suostumme jokaiseen pyyntöön. Haluamme siis miellyttää sekä itseämme että muita. Näin olen itse asian kokenut. Kiltteys tulee varmaan kotikasvatuksesta ja perusluonteesta. Eli vanhemmilla on sormensa pelissä sekä kasvatuksen että perimän kautta.
"Viestin hierarkia on liian syvä", vastasi Eniro minulle, kun aloitin vastaamisen. Pitääkö aloittaa uusi ketju, jos tahtoo jatkaa keskustelua vai mitä tapahtuu? En tahdo olla aloittaja, en tahdo olla näkyvillä listoilla.
Ymmärsin esitelmäasian sillä tavalla, että on tapahtunut suuri muutos entiseen verrattuna. En suinkaan ajatellut sitä kehumisena. Ääh, ajatukseni hajosivat tuon Eniron valituksen vuoksi.
Meillä on nyt kaksi lukiolaista. Mieleeni tulevat omat kouluaikaiset muistot. He ovat kovin erilaisia itseeni verattuina. Kaikki on heille ihmeen helppoa. He ovat hyväntuulisia, rauhallisia ja menestyvät ihmeen hyvin. En tiedä, mistä se johtuu. Minulla ne eivät olleet mitään mukavia aikoja. Oli suuri yksinäisyys, paha olo. Toivoin kuolevani, mutta en muista vielä, miksi sitä toivoin. Ehkä omat voimavarani olivat sidottuina pahan oloni tukahduttamiseen ja päivästä toiseen selviytymiseen. Äiti jauhoi jatkuvasti, että pitää kouluttautua, ei saa olla kuten hän ilman koulutusta. Sitä katkeruuttaan hän on purkanut vuosikymmeniä. Vain opiskelu oli sallittua ja työnteko.
Luulen, että paha olo sitoo ihmisen voimavaroja, eikä hän silloin pysty samaan kuin rentona ja hyväntuulisena. Ajattelen, että lapselle on tärkeää, että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on. Silloin hän hyväksyy myös itse itsensä. Silloin ei tarvitse koko ajan mielessään kysyä "kelpaanko minä". Ei tarvitse miettiä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta kelpaisin.
Kerran terapeuttini selvitti minulle peilausasiaa. Lapsi katsoo vanhemmistaan, miltä hän näyttää, millainen hän on. Minun oli vaikea ymmärtää peilausasiaa, en ehkä osaa kertoa siitä ymmärrettävästi vieläkään. Vanhempien kuitenkin pitäisi peilauksessa osoittaa hyväksyntänsä ja rakkautensa lapselle ja siten lapsi tietää olevansa hyväksytty ja rakastettu. Sen sijaan voidaan välittää halveksuntaa ja mitätöintiä, vihaa. Itse olen saanut juuri mitätöintiä ja vihaa. Toisinaan oli kuin peilissä olisi ollut vain tyhjää, ei edes mitätöintiä ja vihaa.
Efexorin sivuvaikutukset voivat vähitellen mennä ohitse. Toivottavasti niin tapahtuu. Minulle se teki unihäiriöiden lisäksi yöhikoilua ja aluksi ruoka ällötti. Ällötys meni nopeasti ohitse, mutta hikoilu kesti pitempään. Joka yö piti vaihtaa paita ja tukka oli hiestä märkä. Lääkkeet voivat myös lisätä masennusta. Sivuvaikutusluettelo on käsittämättömän pitkä. Lääkärini sanoi minulle, että pitää voida nukkua. Hän on oikeassa. Voi olla sellaiset älyttömät ylikierrokset, ettei edes tunne väsymystä. Kun väsymys lopulta tulee, se voi olla aivan käsittämättömän syvää. Itse olin väsynyt enemmän kuin kaksi kuukautta. Makasin vain kaiket päivät. Nyt en enää makaa sillä tavoin.
Ajatukseni ovat olleet vähän kateissa viime aikoina. Efexor verottaa edelleen yöuniani ja päivällä en saanut unta ollenkaan. Kuntoni alkaa olla taas aika heikko, mutta toivottavasti saan jotain kirjoitettua.
Masennukseni on vaikea-asteinen, mutta minun on edelleen vaikea sisäistää sitä. Ajattelen, että olen vain harhauttanut lääkärini uskomaan niin liioittelemalla tilaani. Kuitenkin tunnollisesti täyttämäni masennustesti näytti vaikea-asteista ja kai ammattilainen osaa ihmisen kunnon määrittää. Ahdistuskohtaukseni ovat myös pahentuneet ja lisääntyneet. Nyt niihin ei enää tunnu liittyvän mitään tiettyä muistoa, vaan mieli on vain täynnä mustaa ja olo on pohjattoman paha. Ehkä en vain jaksa etsiä sopivaa muistoa muistini lokeroista. Lisäksi univelka huolettaa ja pelottaa etten pysy kohta enää tolpillani. Jos sama meno jatkuu vielä maanantaihin, niin menen puhumaan asiasta psykiatrille.
Unohdin viimeksi mainita, että sinäkin olet hyvä kirjoittaja ja tekstejäsi on ilo lukea. Olet selvästi kokenut paljon kovia tässä elämässä, mutta kykenet hienosti pohtimaan ja analysoimaan niitä.
Tahtoisin lohduttaa, mutta en pysty. Ehkä sanani vähän lohduttavat. Tiedätkö, minäkin olen kuvitellut, että luulottelen ja liioittelen tilaani. Todellisuudessa se ei ole niin, vaan juuri päinvastoin. Väheksymme itseämme kaikin tavoin, myös masennustamme. Tai ehkä on juuri masennuksen oire väheksyä vaivojaan. Tavallaan tunnemme syyllisyyttä masennuksestammekin.
Minulla ei ole mitään virallista diagnoosia, koska lääkärini vastaanottokin on "epävirallinen". Hän vain kynällä kirjoittaa reseptin. Hän tosin tuntee minut hyvin ja olen puhunut hänen kanssaan asioistani. Olen tehnyt kerran masennustestin, mutta vastaaminen oli lähes mahdottoman vaikeata, koska olin niin täysin vieraantunut itsestäni. En tiedä osasinko sanoa asian niin, että lukija ymmärtää sen oikein. Nyt pitää tehdä testi uudelleen. Sain sen terapeutiltani kotitehtäväksi. Ymmärrän hyvin, että on vaikea sisäistää olevansa vaikeasti masentunut.
Taisin joskus aikaisemmin kirjoittaa mielen toiminnasta. Terapeuttini on kertonut, että se toimii kuten parhaakseen näkee. Välillä menee putiikki kiinni eikä mitään asioita nouse mieleen. Minullakin on ollut luukku kiinni jo viikon ajan siitä lähtien, kun jostain syvältä nousi jälleen pieni hylätty ja nolattu tyttö. Se on todella paha olo. Mieli päästää sen verran muistoja ulos kuin voimme kestää. Oloni tosin on muuttunut jo ihmeen hyväksi siihen verrattuna, mitä se on ollut. Luulen, että olen ollut jossain määrin masentunut jo vuosikaudet, ehkä lapsuudestani asti.
Olen pohtinut näitä syntyjä syviä jo kaksi vuotta. Minulla on siis ollut aikaa ajatella kaikkea. Olen huomannut, että minulla on ainakin kolme kerrosta mielessäni. Ensimmäinen on pintakerros, joka on aktiivisesti muistissa, toinen on vanhojen lähinnä tilanne- ja tapahtumamuistojen kerros ja syvimmällä ovat tunteet. Ne ovat todella syvällä ja vaikeasti tavoitettavia ja vaikeita kestää. Toivon, että pystyisin "muistamaan" niitä myös terapeutin luona ollessani, mutta toistaiseksi en ole "uskaltanut".
Tajusin melko hiljattain, että pelkään olla kahden kenen tahansa ihmisen kanssa, paitsi omien lasten. Toinen ihminen on minulle aina jonkinlainen uhka joko henkisesti tai fyysisesti, vaikka ei olisikaan. Mutta jos tilanteessa on mukana edes sylilapsi, kahdenkeskisyys hajoaa. Sanotaan, että lapselle on tärkeää saada olla kahden vanhempiensa kanssa. Minulle se on ollut juuri päinvastoin. Se on ollut vaarallista ja pelottavaa. Vielä en muista asiasta enempää. Se tarvitsee lisää terapiaa selvitäkseen.
Toivon, että nukkumisasiasi järjestyy. On kaksi asiaa, joista ei lyhyelläkään tähtäyksellä voi juuri tinkiä ja ne ovat syöminen ja nukkuminen. Hiotuskaan ei ole yhtä paha asia kuin unettomuus, mutta hiotus voi häiritä nukkumista muiden häiriöiden lisäksi. Minua Efexor hiotti tosi paljon. Joka yö piti kääntää peitto ja vaihtaa paita. Usein nukkumiseni loppui siihen.
Sanasi lohduttavat aina. Kiitos niistä. Olet oikeassa että nukkumaan pitäisi pystyä, koska muuten toimintakyky heikkenee nopeasti. Olen nyt tosi väsynyt mutta jotenkin ylipirteä. Joudun jatkamaan Efexoria vielä muutaman päivän. Hiukan se on minuakin hikoiluttanut muttei häiritsevästi.
Häkellyin kiitoksistasi, en ole tottunut sellaisiin. Aivoihini kiitos on koodattu jotenkin kierosti ja pahanenteisesti, mutta yritän vähitellen totutella siihen, että se voi todella tarkoittaa vilpitöntä kiitollisuutta, kuten nyt. Elävässä elämässä yritän "lukea" ihmisistä heidän todellisia ajatuksiaan, sanat voivat olla petollisia.
Minulla unettomuus ei ollut pitkään aikaan väsyttävää. Päässäni surisivat älyttömät kierrokset enkä tuntenut väsymystä ennen kuin lopulta. Oli kuin elimistössäni olisi ollut jokin sisäinen amfetamiini. Lopulta, kun nukkumiseni oli seonnut riittävästi, meni koko vuorokausirytmi sekaisin. Olin yhden vuorokauden virkeä ja toisen väsynyt. Sellaista jatkui toista viikkoa ja sitten piti vaihtaa lääke ja aloin nukkua yöt normaalisti. En tajunnut unettomuuden vaaroja. Olin kuin koukussa yölliseen rauhaan ja hiljaisuuteen. En olisi tahtonut luopua siitäkään. Niin järjetön olin. Ylipirteys on petollista, ei voi nukkua.
Sama juttu oli, kun vajosin. Ihastuin siihenkin. Se oli niin houkuttelevaa. Oli kuin siinä syöverissä olisi ollut jokin imevä pyörre, joka veti minua luokseen. Oli niin houkuttelevaa päästää irti kaikesta. Kaikki ympärilläni oleva muuttui merkityksettömäksi. Ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Oli vain se hetki ja siinä hetkessä piti laahata itseään eteenpäin. En jaksanut juuri mitään. En jaksanut edes kävellä kuin pienen matkan. Kaikkialle kuljin polkupyörällä, jopa kasvimaalle. Sata metriä oli liian pitkä matka.
Vähitellen tunnelin päästä alkoi kajastaa pieni valo. Aina välillä se välähti ja valon hetket lisääntyivät hitaasti. Väsymykseni alkoi hellittää. Kuukausi sitten aloin lukea kirjaa ja nyt olen lähes lukenut sen. Oli monta kuukautta, etten pystynyt lukemaan kirjoja. Puhuessani sanat katosivat, ajatus katkesi kesken lauseen. Nyt ei enää pätki aivan koko ajan. Toki edelleen muisti toimii huonosti, mutta ei niin huonosti.
Pahoittelen että olen ollut hiljaa toista viikkoa. Pääsin sairaalaan "täysihoitoon" eikä minulla ole ollut internet-yhteyttä käytettävissä. Nyt olen muutaman päivän lomalla.
Sairaalaan päästessäni tajusin viimein kuinka väsynyt olin. Sekin varmasti auttoi kun pääsin irti kaikista velvollisuuksista ja stressin aiheuttajista. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä sängyllä maatessa. Välillä kävin jaloittelemassa ja syömässä. Voimani ovat vähitellen palanneet mutta silti olen vielä kaukana normaalikunnostani. Uskoni tulevaisuuteen on myös vielä aika heikko.
Sairaalaan pääsyni aikoihin en pystynyt katsomaan TV:tä ollenkaan, mutta nyt pystyn keskittymään jo tunnin mittaisen ohjelman seuraamiseen. Kirjaa en ole lukenut pitkään aikaan, mutta ensi viikolla aion kokeilla sitä.
Hyvä, että olet saanut nukutuksi. Ajattelin, että varmaan on hoitoasi muutettu toisenlaiseksi, koska vaikutit niin voimattomalta. Eräs läheiseni meni jokin vuosi sitten sairaalaan nukkumaan, koska hän menetti yöunensa kokonaan. En tiedä, miten häntä siellä hoidettiin.
Ehkä tilasi huonontui päiväsairaalalähetteen ja päiväsairaalahoidon välillä niin paljon, ettei päiväsairaala enää ollut sopiva. Ehkä sinäkin olet sellainen, että näytät parempikuntoiselta kuin olet todellisuudessa, ikään kuin viimeisillä voimilla yrittäen näyttää ihmiseltä, pitää itsesi kasassa.
Nyt pitää vain olla itselleen armollinen, hyväksyä itsensä ja tilansa, toipumisen hitaus. Tärkeintä on suunta ja sehän on ylöspäin! Pohjalta on vain yksi suunta. Nousu tosin voi olla kuin pörssikurssit, välillä vähän taantuva, mutta pitkässä juoksussa kuitenkin ylöspäin. Toivottavasti et pahastu, jos otan esimerkin työstäni. Kun lehmä sairastuu vakavasti ja se saa vaivaansa oikean hoidon mahdollisimman nopeasti, se lähtee toipumaan. Matkan varrella on erilaisia päiviä ja välillä näyttää, että eläimen vointi välillä heikkenee. Silloin pitää antaa vähän särkylääkettä, ettei ruokahalu katoa liikaa, ja taas näyttää paremmalta. Välillä meinaa oma usko loppua. Pitää vain jaksaa muistaa hitaus ja uskoa toipumiseen, se voi kestää pari viikkoa ja se aika tuntuu pitkältä.
Varmaan olet pitkät ajat, ehkä koko elämäsi, venyttänyt itseäsi ja yrittänyt sopeutua ulkopuolelta tuleviin vaatimuksiin. Nyt pitää opetella uusi suhtautumistapa, mutta ensin pitää opetella pois vanhasta ja se on vaikeata. Aivan ensimmäisenä pitää tajuta vanhan tavan olemassaolo ja sen heikkoudet ja se on hidasta ja vaivalloista, tiedän sen.
Olen nyt viikonlopun lomalla. Viime viikolla nukkumiseni meni taas huonompaan suuntaan. En tiedä onko syynä edellisen viikonlopun loma vai nostettu Efexor-annostus. En ole oikein jaksanut olla perheeni kanssa lomilla ja sairaalassa sitten syyllistin itseäni siitä. Iltaisin joudun ottamaan aikamoisen annoksen rauhoittavaa, jotta saan yön nukutuksi. Kurjaa sellainenkin pidemmän päälle, lääkkeiden syönti nimittäin. Tällä hetkellä minulla on kolmea eri mielialalääkettä ja kahta rauhoittavaa. Positiivisena asiana on että olen oppinut taas itkemään. Se taito oli kauan kadoksissa ja sen käyttäminen helpottaa oloa vähäksi aikaa. Tosin itkettävää tuntuu olevan vielä paljonkin. Mutta ehkä olen jo vähitellen matkalla ylöspäin.
Tiedätkö, tunnemme syyllisyyttä aivan turhaan. Minäkin tunnen vähän syyllisyyttä terapiastani. Tuntuu, että olen jumittunut. Mitään tunteita en saa päästetyksi ulos. Terapeuttini suunnitteli, että tapaisimme tiheämmin jonkin aikaa. Minun pitää hankkia Kelaa varten lausunto erikoislääkäriltä. Huomenna pitää mennä lääkärille, tulee diagnoosi, minua jännittää tietenkin, kaikki jännittää. Pitää harjoitella rentoutumista, muuten jumitun kokonaan.
Joskus harvoin minultakin tulee vähän kyyneleitä. Ne tulevat, kun muistelen osakseni tullutta ihmisten hyvyyttä. Pahuudesta ei tule mitään vaikutusta. Viime maanantaina tuli Frans Kafkan romaanista Oikeusjuttu dramatisoidun kolmiosaisen kuunnelman ensimmäinen jakso. Vihdoinkin oli joku, johon pystyin samaistumaan ja se oli päähenkilö herra K. Tuollainen mielettömyys on jotekin omalta tuntuvaa, vaikka se on aivan järjetöntä.
Saatkin näköjään monenlaista lääkettä. Se on varmaan nyt tarpeellista. Minulla on edelleen sama Mirtatsapin ja nukun kuin tukki ja nukkuisin vielä lisää, mutta pitää aina nousta ylös ja mennä työmaalle. Toipuminen on hidasta, tiedän sen itsestänikin. Välillä kaikki menee takapakkia, mutta sitten menee taas parempaan päin.
Olet nyt sillä tavalla kuin jaksat. Perheellesikin on parasta, kun toivut. Minuakin inhottaa tämä olotilani, mutta se on vain kestettävä. On jotenkin ikävää olla terapeutille turhauttava. Siinäkin pitäisi olla miellyttävä, mutta ei se ole hoidon tarkoitus. Tarkoitus on toipua. Ei hän ole mitään sellaista tietenkään sanonut, mutta näen sen hänestä. Pelkään, että hän on minulle vihainen, jos "käyttäydyn huonosti" tai "olen tuhma". Sitä toisen ihmisen vihaa pelkään aivan älyttömästi (on niitä vanhoja huonoja kokemuksia).
Oletko jaksanut lukea jälleen? Miten lääkkeet vaikuttavat mielialaasi, tuntuuko, että olosi kohenee? Nukkumisen puute on hankala, kierrokset nousevat niin helposti ja sitten on vaikea nukkua tai heräilee yhtenään. Olemme varmaan täynnä itkemättömiä itkuja ja piiloon tungettua vihaa ja ne pitäisi voida purkaa, mutta miten se tapahtuu?
Syyllisyys on todellakin aivan turhaa, mutta koen sitä kaiken aikaa. Jos esimerkiksi tarjolla on hyvää ruokaa, mietin olenko ansainnut syödä sitä. Myös unettomuus tuntuu rangaistukselta, koska en ole ollut hyödyksi. Olen koko ajan toisten kannateltavissa ja se saa minut tuntemaan itseni aika turhaksi. Mutta tällaiset ajatukset varmaan kuuluvat taudinkuvaan.
Sain kahdessa viikossa luettua yhden pienen kirjan. Se tuntui mahtavalta, koska en ollut lukenut kokonaista kirjaa yli kahteen kuukauteen. Aihe liittyi masennukseen, joten se osaltaan motivoi minut juuri sen kirjan lukemiseen.
En osaa oikein sanoa, ovatko lääkkeet auttaneet. Ainakin tuntuu, että olen jatkuvasti väsynyt ja voimaton. Mieliala aaltoilee paljonkin, mutten muista että se olisi kovin hyvä ollut. Olen myös hukannut itkemisen taidon. Tein viime viikolla taas yhden BDI-masennustestin ja se näytti edelleen vaikeaa masennusta. Miten muuten se sinun testisi meni? Muistan että mainitsit sellaisesta aiemmin.
Tein silloin BDI-testin ja sain lähes 30 pistettä. Terapeuttini ei tietenkään tee diagnoosia, joten hän esitti tiiviimpää terapiaa. Kävin psykiatrilla. Sinne minun olisi pitänyt mennä jo kauan sitten, mutta sinnekin kulkeuduin terapeuttini ansiosta. Tein testejä ja lisää sain kotitehtävksi. Elämänhaluni on kateissa, niin minulle sanottiin. Lisää lääkettä pitää syödä, Mirtatsapinia, mutta se ei taida minua auttaa kuin nukkumisessa. Oloni ei ole kohentunut. "Painava" en enää ole, mutta mielentilani on entisellään. Aivan uusi omituisuus ilmaantui, päiväni tuntuvat ylettömän pitkiltä. Odotan vain, että päivät kuluvat iltaan ja että pääsen uudelleen terapeutilleni ja lääkärille pitää mennä pian jälleen, niin hän määräsi.
Lääkärissä siisti kuoreni hajosi ja aloin vain hiljaa itkeä. Tuskin sain puhutuksi. Se kysymysten tulva hajotti pintani. Mutta se vaikutus kesti vain lyhyen hetken, pian olin taas entiselläni. En pääse tästä tilastani itsekseni minnekään.
Minulla mieliala on yleensä tasainen, tasaisen matala. Olen sen itse tasoittanut tunkemalla kaikki tunteeni "purkkiin". Ehkä sen tähden en tajua alavireisyyttäni kunnolla, koska se on ollut pitkäaikainen ja jatkuva olotilani. Olen niin tottunut siihen. Terapia saa ajatuksiani liikkeelle, mutta mielentilani pitäisi olla edes kohtalaisen hyvä, että jaksaisin kelata ajatuksiani. Nyt on mieleni kiinni ja se on ollut jo syyskuun lopulta lähtien kiinni.
Aluksi noin vuoden ajan pystyin purkamaan mieltäni, mutta kevättalvella se meni kiinni. Sitten aloitin lääkkeen ja parissa viikossa muistini alkoi jälleen toimia. Nyt se ei toimi. Olen kuin taakka perheelleni ja kaikille. Ehkä he ovat tottuneet minuun ja tilaani, koska eivät pahemmin valita. Joskus kerron miehelleni ajatuksiani, mutta ne ovat hänelle käsittämättömiä. Oli aivan ällistyttävää olla psykiatrin vastaanotolla ja huomata, että tämä ymmärsi minua ja otti sekavat puheeni vakavasti. On tosiaan parempi, että lääkäri on entuudestaan vieras eikä joku läheinen, jonka on tuntenut koko ikänsä. Tuo ymmärtämys on tärkeää, välttämätöntä. Kukaan "tavallinen ihminen" ei ymmärrä näitä ihmeellisiä ajatuksiani. En tahdo enää tulla vähätellyksi ja mitätöidyksi, olla muka vain saamaton.
Lääkärissä minulle selvisi, että ihmisen kuuluu olla innostunut ja elämänhaluinen, ei tällainen päivästä ja tilanteesta toiseen laahautuja. En muista, milloin olisin viimeksi ollut jostain innostunut, en edes kolmen nuorimmaisemme syntymästä tai esikoisemme mainiosta syyskuisesta ylioppilaskoetuloksesta. Mikään ei tosiaan hetkauta minua. Lasten syntymäkin oli hävettävää, kaikki on ollut hävettävää. Se oli kuin luvatonta ja pahantekoa, ei juuri rikollista sentään. Sellaista se on ollut.
Muistaakseni 30 pistettä BDI-testissä on vaikean ja keskivaikean masennuksen raja. Siitä päätellen olet selvästi masentunut ja välittyyhän se kirjoituksistasikin. Itse sain viimeksi reilu 40 pistettä. Minullekin päivät ovat lähinnä ajan kuluttamista jonkinlaisen helpon tekemisen avulla. Aamut ovat minulle vaikeimpia, koska minun on todella vaikea nousta edes sängystä ylös. Tuntuu ettei ole mitään asiaa millä saisi itsensä motivoitua uuteen päivään. Tänään olen kotona viettämässä isänpäivää. Se tuntuu sentään vielä mukavalta, että saa tavata lapsiaan. Varsinkin nuorempi on vielä niin täynnä aitoa elämäniloa, että hän saa tartutettua sitä vähän minuunkin.
Nousen sängystä vastahakoisesti ylös, kun pitää nousta ja lähteä joka aamu. Ei ole mitään työn iloa, vaan työn välttämättömyys. Se kuitenkin pitää elämän järjestyksessä ja jouduttaa ajan kulumista. Saman vaikuttavat myös lapset. Nytkin neljävuotiaamme keikkuu sylissäni ja piirtää vihkoonsa kuvia ja selostaa minulle koko ajan ja kuuntelen häntä hajamielisenä. En tahdo, että olen lapsille masentunut äiti, vaikka olenkin. En voi torjua pientä lasta.
Kävin lääkärissä ja nyt pitää ottaa vielä vähän enemmän lääkettä. Epäilin jo koko lääkkeen vaikutusta, mutta lääkäri vakuutti sen auttavan, tosin suuremmalla annoksella. Onhan se vaikuttanutkin, en makaa enää kaikki päivät, en makaa päivällä juuri ollenkaan, mutta en paljon teekään, vähän teen sentään, sellaista pakollista, ja kirjoitan itsekseni. Yöllä nukun kuin tukki, Mirtatsapin väsyttää.
Masennuspisteesi ovat tosiaan korkeat ja aina vain ovat sellaiset. Toinen ihminen ei voi kaataa iloa masentuneeseen, vaan sen pitäisi tulla ihmisen sisältä. Masentuneen sisällä ei juuri ole iloa. En tiedä, miten se ilo ja elämänhalu lopulta löytyy. Vähitellen sen kuitenkin pitäisi ilmaantua. Masennuksella on kuulemma hyvä ennuste, mutta jokin kohtuus sen kestolla ja voimalla pitäisi olla. Mietin taas anoppiani, joka kuoli masennukseen. Ehkä hän olisi parantunut, jos olisi jaksanut elää. Läheislääkärini sanoi silloin, että masentuneet päättävät päivänsä, kun alkavat nousta pahimmasta syöveristä. Heille tulee edes vähän aloitekykyä, mutta he käyttävät sen turmiollisesti. Anoppini oli sairaalassa suljetulla osastolla. Ei hän ollut kovin vanha vielä, vähän yli 50-vuotias. Minua on pelottanut sen jälkeen, että myös mieheni masentuu ja kokee saman kohtalon kuin äitinsä. Olen yrittänyt suojella ja varjella häntä masentumasta, mutta masennuinkin itse. En tiedä, miten kauan olen vain tehnyt työtä ja torjunut itseni. Lukioaikoina oloni oli aika huono ja se sama on vain jatkunut, kunnes lopulta kun aloin ajatella itseäni ja sisäistä maailmaani, tuli tämä selvempi masennus.
Sanoin lääkärille, että kesällä minulla oli vähän aikaa iloinen olo, sellainen ilon tunne, joka tuli sisältäni eikä mikään tekoilo, joka on vain piiloon tungettua ahdistusta ja väkinäistä hymyilyä, koska "kuuluu" hymyillä. En tiedä uskoiko hän minua. Kerroin myös, että tunteeni ovat naftaliinissa. Ehkä se vähän auttoi ymmärtämään. Efexor teki sen ilon kuten koko manian. Voikohan olla iloa ilman maniaa? Ehkä voi, kun saa tunteet auki ja käyttöön.
Katselin eilen lumista pihaamme ja tajusin kuinka kauan olen jo ollut sairaslomalla. Muistin miten sairasloman alussa istuin tuolissa pihalla ja otin aurinkoa hellesäässä. Siitä on yli kolme kuukautta.
Olen edelleen sairaalahoidossa, mutta mielestäni olen jo hieman paremmassa kunnossa. Stressiä tosin lisää hoitajien mahdollinen irtisanoutuminen ensi viikolla. Siihen on varauduttu jo nyt ja toimintoja on supistettu. Olen silti saanut pitää hoitopaikkani toistaiseksi.
Taitaa hoitajien työtaistelu-uhka mennä ohitse. Sovintoesitys saatiin aikaiseksi. Vielä se tarvitsee osapuolten hyväksynnän. En ole ymmärtänyt noita suuria tunteita. Minun on pitänyt joustaa ja sopeutua, tai oikeammin alistua niin paljon elämässäni. Eikä sekään riittänyt, mikään ei riittänyt. Kun nujertaa itseään riitävästi, lakkaa olemasta. Eihän sen niin pitänyt mennä, mutta se meni.
Aika kuluu, mutta se ei lopu. Tulee uutta aikaa. Aika tekee tehtävänsä, se parantaa, niin sanotaan. Olet nuori. Tulee uusi kesä. Elämä jatkuu. Se jatkuu kuitenkin, mutta erilaisena. Vaikeudet kypsyttävät meitä. Ne voivat jalostaa, mutta myös katkeroittaa. Saamme apua ja hoitoa. Se herättää häpeän ja syyllisyyden, olemmeko ansainneet sen, olemmeko riittävän huonoja ja sairaita ottamaan sen vastaan.
Minulle tuli jälleen tunne, että valehtelen. En tiedä, mistä tai miksi se tuli. Vuosi sitten oli samanlaista. Ehkä olen mieleltäni samassa tilanteessa kuin silloin. Kyseenalaistan oikeutukseni hoitoon sillä. Olenko vain sepittänyt ja keksinyt kaiken, ei, totta on kaikki.
En osaa auttaa itseäni enkä muitakaan. En osaa edes rukoilla kunnolla. Sanat ovat kadonneet. On vain kaksi pyyntöä "tapahtukoon Sinun tahtosi" ja "Herra armahda". Niissä on kaikki.
Hoitajien irtisanoutumisuhka oli ja meni. Sairaala pyörii taas normaalisti ja huomenna minulla tulee 2 kk hoitoa täyteen. Sen verran tilani on kohentunut että saan Beckin testissä jo alle 30 pistettä. Silti luulen että olen hoidossa ainakin jouluun asti. Sairaslomani on tällä hetkellä tammikuun puoleenväliin.
Onpa mukava kuulla, että olosi kohenee! On hyvä, että sinut hoidetaan kuntoon asti eikä jätetä puolitiehen. Elämä voi tuoda monenlaista tullessaan, kuten nämä masennus-työuupumukset. Etukäteen emme tiedä, mitä kaikkea voi tapahtua.
Sanomalehdessä oli kirjoitus narsistivanhemman kasvatuksen vaikutuksista. Ei ollut vaikea huomata, että isäni oli narsisti. Perheemme ja äitini olivat pahimman nuijinnan kohteena. Sisarukseni ovat olleet kuin odotettuja juhlavieraita harvoin käydessään. Heihin ei isä kohdistanut juoniaan yhtä tehokkaasti kuin meihin. Parin sisareni kanssa juttelin taas isästä, mutta he eivät minua ymmärrä. Tuntuu, ettei minua juuri kukaan voi ymmärtää, sitä suunnatonta tuskaa ei voi ymmärtää, jos ei ole sitä itse kokenut. On tavattoman ahdistavaa edes yrittää kertoa jotain syvempiä ajatuksiaan ja tulla (jälleen) mitätöidyksi. On kuin kaikki ajatuksenikin olisivat vääriä. Kolmas sisareni ymmärtää ajatuksiani paremmin kuin kaksi muuta. En kestä sitä, että tulen mitätöidyksi.
Olen nyt käynyt kolme kertaa psykiatrilla. Ensi kuussa menen taas hänen vastaanotolleen. Hän ymmärtää minua, kuten myös mieheni. Mieheni on kokenut rinnallani samoja asioita kuin minäkin. Psykiatri sanoi, että lyhytterapia ei riitä, vaan tarvitaan pitkäterapia. On kuin kaikki asiat selviäisivät vähitellen.
Vähitellen olen myös huomannut, miten äärettömän pidättyväinen olen. Se ilmenee esimerkiksi terapeutin luona, kuten myös suhteessa kaikkiin muihinkin ihmisiin. En tavallaan päästä juuri ketään lähelleni. On jonkinlainen ongelma, etten uskalla luottaa terapeuttiinikaan oikein syvästi. En kai osaa luottaa kehenkään, en edes tiedä, millaista on todella luottaa. Minun pitää siis aloitaa aivan alusta opettelu.
Miten usein teet Beckin testejä? Nukutko jo hyvin? Millaista toimintaa sairaalassa on päivisin? Hyvää vointia sinulle!
... monenlaista yksilö- ja ryhmäterapiaan liittyvää toimintaa. Arkiaamuisin on aamupalan jälkeen ns. aamuryhmä, jossa voi purkaa tuntojaan ryhmässä. Hoitajien kanssa voi myös jutella kahdenkesken pitkin päivää. Sitten löytyy kuvataide- ja musiikkiterapiaa, jossa asioita puretaan piirtämisen tai musiikin kautta. Tai sitten voi vain käydä ulkoilemassa tai kuntosalilla omaan tahtiin. Lääkäriä tapaan ehkä kerran viikossa. Beckin testejä olen tehnyt noin kerran kahdessa viikossa ja viimeisimmän tulos oli 24. Nukun melko hyvin, mutta tosin käytän edelleen unilääkkeitä.
On varmasti vaikea luottaa ihmisiin, jos ei ole sellaiseen lapsena oppinut vaan saanut vain mitätöintiä osakseen. Toivottavasti saat asiasi ajan kanssa kuntoon. Hyvää vointia ja joulun odotusta sinulle!
Tapahtuu niin, että joudun luultavasti vaihtamaan tarapeuttia. Tähän asti olen käynyt perheterapeutin vastaanotolla, mutta minun pitää vaihtaa yksilöterapeuttiin. Olen kuin vanhanaikainen piironki, jonka laatikot ovat täynnä tavaraa, mutta laatikot ovat lukossa ja avaimet hukassa. Terapeutin pitäisi auttaa minua avaamaan noita laatikoita ja siinä tarvitaan erilaisia taitoja kuin perheterapeutilla on.
Aina välillä on jokin laatikko avautunut ja olen kirjoittanut vihkooni, mitä siellä on ollut ja sitten laatikko on mennyt kiinni ja vain kirjoitukseni on todisteena paljastuneesta sisällöstä. En pysty muistamaan "tavallisesti" niitä asioita. Joskus minulta tulee kuin valmista tekstiä ja se pitää kirjoittaa heti ylös tai muuten se katoaa saman tien. Tämä on aika ihmeellistä. Nyt ymmärrän runoilijoita, jotka ovat sanoneet, että he saivat jonkin runon yöllä ja kirjoittivat sen silloin heti paperille talteen. Minulle ei tule runoja vaan suoraa tekstiä.
Terapeuttini sanoi, että tunteeni alkavat nyt vähitellen tulla takaisin. Ehkä niin tapahtuu. Seuraavana päivänä terapian jälkeen mieleni valtasi suunnaton ikävä ja haikeus, koska joudun luopumaan melko pitkäaikaisesta terapiasuhteestani. Itkin hillittömästi yksinäni, mutta toisten ihmisten läsnäolo piti haikeuteni kurissa. En ymmärrä, miksi ikävöimisen piti tulla niin voimakkaana. On kuin olisi vain äärimmäisen voimakas tunne tai ei-mitään-tunnetta. Kohtuus ja välimuodot puuttuvat.
Terapeuttini sanoi, että monista terapiamuodoista traumaterapia voisi olla minulle sopivin. Luotan hänen näkemykseensä. Hän lupasi auttaa minua löytämään sopivan ihmisen tilalleen. Hän sanoi, että luottamuksen rakentaminen on terapiasuhteessa tärkeää. Niin kai se on. On voitava luottaa, jotta voisi puhua ja muistaa ja päästää tunteetkin esille. Pitäisi saada sekalaiset muistot ja kokemukset järjestetyiksi kokonaisuudeksi. Vielä ei ole mitään järjestystä, vaan ajatusten sekamelska, silloin kun ne lähtevät liikkeelle.
Joulu tulee. Se tulee joka tapauksessa, olimmepa valmiita tai emme. Yritän vähän leipoa syömisiä valmiiksi. Huono muistini ja vähäinen kapasiteettini vain haittaa kaikkea. Eilen paistoin leipiä, mutta unohdin viimeisen uunillisen koko yöksi paistumaan. Mieheni löysi ne korput aamulla sytyttäessään tulta uuniin. Sellaista tämä on.
Loppuviikolla lapsilla on koulussa joulujuhla. Ala- ja yläkoululaisilla sekä lukiolaisilla ne ovat kaikilla eri aikaan. Alakoulun joulujuhlaan pitää minun mennä yleisöksi. Siitä alkaa joululoma ja lasten jouluilo.
Hyvää joulua sinulle!
Ikävä kuulla että joudut vaihtamaan terapeuttia. Minullakin alkaa terapeutin etsintä jahka pääsen sairaalasta kotiin. En tiedä vielä miten työlästä oikean terapeutin löytäminen on, mutta ainakin heitä luulisi olevan isolla paikkakunnalla. Ja psykiatrini osaa varmasti suositella oikeanlaisia ihmisiä. Olen myös ajatellut palata sinne päiväsairaalaan, jossa olin lokakuun alussa.
Nyt on tosiaan jo jouluaatto, mutta en ehtinyt / jaksanut pahemmin jouluvalmisteluihin osallistua. Saan sentään olla joulun kotona perheeni kanssa, mikä merkitsee jo aika paljoa. Hyvää joulua sinullekin!
Jouluna joutuu tapaamaan sukulaisia, tahtoipa tai ei. Nykyään ei ihmisten tapaaminen yhtään innosta tai houkuttele minua. Selostin noita ajatuksiani miehelleni eilen, mutta pääni sisältö on hänelle käsittämätön. Masentuneen mieli on sellainen, ettei sitä masentumaton oikein voi ymmärtää.
Eilen piti käydä sukulaisten luona heidän toivomuksestaan, kutsuminaan. Menimme. Taas tuli ilmi se asia, että muut ovat puristaneet minut muottiin olemaan sellainen kuin heidän mielestään olen. En oikein tunnistanut heidän näkemyksiään omikseni. Vähitellen tajuan noita asioita. On kuin minuun olisi lyöty otsaan kulumaton leima, millainen olen riippumatta siitä, millainen todellisuudessa olen.
Kohta pitää mennä äidille. Sisarukseni perheineen tulevat myös. Edes heidän näkemisensä ei houkuttele minua. Meillä on hyvät suhteet keskenämme ja toisaalta on mukava nähdä heitä. En vain jaksa innostua siitäkään. Äiti on vuodessa muuttunut aika paljon. Hän on ollut joulun aikaan hyvin vihainen, mutta dementia ilmeisesti on muuttanut häntä. Hän on suorastaan hyväntuulinen, mikä ihmetyttää minua suuresti. Kun olin pieni ja nuori, äiti oli hirmuisen vihainen erityisesti jouluna. Hänen lähelleen ei kannattanut mennä. Dementialla on siis hyvätkin puolensa, mutta on huonojakin kuten vainoharhaisuus ja muistamattomuus. Viime viikolla hän kävi hämärän aikaan autolla kauppareissussa ja osasi kääntyä kylätiellemme vasta neljännellä yrityksellä. Minä tavallaan olen hänestä vastuussa, koska asumme lähellä toisiamme. Toiset asuvat kauempana.
Pienten lasten joulun odotus tuntuu menevän yli äyräiden. Ekaluokkalaisemme teki joulukalenterin, joka alkoi marraskuun puolivälissä. Hän jo osasi hillitä odotuksensa siedettäväksi, mutta nelivuotias ei. Kun ruoka ei maita eikä ehdi nukkua kunnolla, kun kierrokset ovat ylisuuret, aika tulee pitkäksi ja ärsytyskynnys laskee. Onneksi joulu lopulta tuli ja olo muuttuu vähitellen rauhallisemmaksi. Viime vuonna hän ei vielä osannut odottaa.
En tiedä minäkään, millaista on löytää oikea terapeutti. Nykyinen terapeuttini sanoi, että aluksi pitää "kokeilla", onko terapeutti sopiva, onko keskinäistä ymmärrystä jne. Jos ei tunnu sopivalta, on aivan luonnollista "kokeilla" toista. Monet terapeutit ovat varattuja eivätkä he ota uusia hoidokkeja. Niistä siis voi valita, jotka voivat ottaa uusia. Luotan tosiaan nykyisen terapeuttini puheeseen ja apuun. Olisi aika orpoa itse summamutikassa etsiä oikeaa ihmistä. Yksi ongelma on matka. Asumme maaseudulla ja jokaisen terapeutin luokse on kohtalaisen pitkä matka. Kaupunkeja on muutama alle sadan kilometrin matkan päässä. Sitä kauemmaksi en tahdo matkustaa. Minulla on vielä hyväksikäyttötausta muiden asioiden lisäksi ja sekin pitäisi saada hoidetuksi. Tuntuu kuin siihen ei olisi mitään parannuskeinoa, mutta ehkä sekin korjaantuu. Pitää jaksaa uskoa ja toivoa.
Hyvää tapaninpäivää!
Joulu tuli ja meni melkein huomaamatta. Minäkään en oikein jaksanut siitä innostua, vaikka ennen olen joulusta kaikkine ylensyönteineen ja lahjoineen pitänytkin. Lasten iloa oli sentään mukava seurata, vaikka toisaalta harmittaa huomata kuinka joulun kaupallisuus istutetaan heihin jo pieninä.
Pääsin sairaalasta kotiin uudeksi vuodeksi ja nyt opettelen taas olemaan päivät yksin kotona. Pitkän sairaalassa olon jälkeen huomaan ottavani kotona stressiä pienemmistäkin asioista. Toisaalta en kuitenkaan jaksa juurikaan innostua mistään ja keskittymiskyky on edelleen aika kehno. Terapeuttiakin pitäisi alkaa etsiä. Onneksi vaimoni on ottanut sen asiakseen, koska minulla ei tunnu olevan mielenkiintoa siihenkään. Haluaisin tietysti parantua, mutta kaikki on vain jotenkin niin vaikeaa.
Hyvää alkanutta vuotta 2008 kuitenkin. Toivottavasti se on parempi kuin edellinen.
Sinulle tulikin iso muutos sairaalan toiminnasta kotiin hiljaisiin päiviin. Toivon hartaasti, että muutos sujuu mukavasti.
Olen ajatellut tuota stressiasiaa ja kiirettä. Minulta on hävinnyt taito kehittää kiire. En tiedä, miten se on tapahtunut, onko lääkkeellä siihen osuutta vai johtuuko se tästä väsähdyksestäni. Kun teen jotain, teen sen ikään kuin vakionopeudella. On vain yksi "vakionopeus" tai ei-mitään-nopeutta. On kuin olisin välinpitämätön suhteessa lähes kaikkeen.
Viime viikolla eräänä iltana työssä ollessani kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa kerrottiin luomutarkastuksen tekemisestä maatilalla. Emäntä ja isäntä olivat aika nuoria ja perheessä oli kaksi pientä lasta. Tuotantosuunta oli lammastalous. Emännälle oli tullut burn out muutama vuosi sitten, kun lapset olivat syntyneet ja nukkuneet huonosti puolitoista vuotta kai kumpikin. Lisäksi lampolaa oli laajennettu samaan aikaan. Emäntä sanoi, että työuupumuksen myötä häneltä oli mennyt kyky muistaa numeroita. Puhelinnumeron valinta tuotti edelleen suuria vaikeuksia. Lampailla oli kaikilla numerot (tunnistamisen vuoksi) ja niidenkin numeroiden käsittely oli työlästä. Tarkastaja kertoi toimittajalle, että kyseisellä tilalla EU-paperit ovat erittäin hyvin kunnossa. Luomutuotanto tuntui lisäävän paperitöitä huomattavasti verrattuna tavanomaisesti viljeltyihin tiloihin. Heillä oli yli 30 mappia käytössä. Meillä on paljon vähemmän. Mieheni huolehtii kaikki viljelymuistiinpanot ja -kirjanpidot. Minä olen jäänyt siitä kyydistä jo kauan sitten. Huolehdin vain eläinrekisteristä ja verokirjanpidosta.
Minullakin on aika huono muisti. Se toimii satunnaisesti ja väläyksittäin. Vaatii suurta keskittymistä kyetä muodostamaan jokin kokonaisuus, esimerkiksi kun yritin tehdä jouluruokia, oli vaikeaa ajatella sitä kokonaisuutena. Ehkä unettomuus oli kaikkein haitallisinta järkeni toiminnassa. Luulisi, että muistini alkaisi vähitellen toimia paremmin, mutta en huomaa muutosta.
Välillä olen ajatellut, ettei lääke vaikuta muuta kuin sen, että pystyn nukkumaan. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että illalla, kun jo pitäisi ryhtyä nukkumaan, tahdonkin lukea vähän kirjaa enkä alkaa nukkumaan. Lääkäri kysyi joskus, onko päivässä jotain eroa, onko ilta parempi kuin aamu. Silloin (ja lähes aina) on ollut vain yhtä tasaista aamusta iltaan.
Niin, innostuksen puute haittaa kaikkea toimintaa. On hyvä, että ympärillämme on innostuneita, tavallisia ihmisiä. Heidän avullaan selviämme eteenpäin kohti valoa, kohti parempaa tulevaisuutta. Tuo ulkopuolella oleva innostus vain on kuin jotain outoa ja käsittämätöntä eikä se tartu minuuun. On kuitenkin hienoa, kun on oma perhe ja lapsia joka päivä läsnä ja ympärillä. Se on suuri asia ja antaa voimia selviytyä päivästä toiseen, kuten myös työni. Usein ajattelen, että työni pitäisi olla jotain aivan helppoa, kuten perunoiden kuorimista tai tiskaamista, mutta aivan niin helppoa se ei ole. Kun on tottunut ratkaisemaan ongelmia ja keksimään tilanteisiin ratkaisuja, on outoa, kun järki ei toimi. Koskahan se alkaa toimia?
Hyvää uutta vuotta todella! Uskon, että se on parempi kuin mennyt vuosi.
Olen ollut nyt kolme viikkoa kotona ja tottunut jo hyvin tähän hiljaisuuteen. Itse asiassa tuntuu, että ennen minun oli vaikeampi olla yksin. Nyt se sujuu jotenkin luonnostaan eikä minun edes tee mieli lähteä ulkomaailmaan tai soitella tutuille. Väsyttääkin niin että tekisi mieli nukkua puolet päivästä. Kaipa tällä pimeydellä ja lumettomuudella on osuutensa asiaan.
Psykiatrini neuvoi minua hakemaan Kelalta vammaistukea. On jotenkin vaikea mieltää itseään vammaiseksi, vaikka yhtä lailla vammaisuus voi olla henkistä kuin fyysistä. Terapeutin etsintä on edennyt siihen vaiheeseen, että ensimmäinen käynti on sovittuna. Toivottavasti kemiamme kohtaavat, koska vapaiden terapeuttien löytäminen on ollut kiven takana.
Minä olen myös tottunut työssäni ratkaisemaan ongelmia, mutta nyt järjenjuoksu on selvästi hitaampaa. Ennen ratkaisin vaikeankin Sudoku-tehtävän yhden päivän aikana, mutta nyt minulla meni sellaiseen melkein kaksi viikkoa. Tosin en jaksanut kovin kauaa keskittyä tehtävän tekemiseen yhdellä kertaa. Kai se järjenjuoksu vielä nopeutuu väsymyksen ja masennuksen väistyttyä.
On mukava kuulla, että yksinolo kotona tuntuu hyvältä. Sellaista se on minullakin. Yksinäisyys tuntuu parhaalta. Vähitellen kai ihmisetkin alkavat kiinnostaa. Tämä pimeys ja lumen puute on aika ankeaa. Maa on pinnasta sula ja kaikkialla on vain löllyvää kuraa. Toivon, että olisi edes maa jäässä ja huurre sen pinnalla valaisemassa pimeyttä. Toisaalta pidän syksystä ja talvesta, koska ne ovat niin hiljaisia ja rauhoitttavia. Kevät tuo tullessaan ahdistuksen.
Kävin alkuviikosta psykiatrilla. Hän sanoi, että lääkettä pitää vähentää, koska se ei vaikuta masennukseeni (riittävästi kaiketi). Olin ottanut iltaisin kaksi Mirtatsapinia (60 mg), mutta nyt vain yhden. Vaikutus olikin mielenkiintoinen. Suuri jähmeyteni ja suunnaton aamuväsymykseni katosi muutamassa päivässä. Epäilin hänelle, että lääke väsyttää minua, mutta, hän sanoi, ettei se väsytä. Eilen heräsin jo aamukolmelta eikä väsymyksestä ollut tietoakaan. Ajattelin jo joutuneeni uuteen unettomuuden kierteeseen, mutta tänään heräsin vasta silloin kuin pitikin. Kyllä Mirtatsapin on minua auttanut, mutta vielä enemmän on terapeuttini on auttanut minua.
Virkeyteni teki minut iloiseksi! Eilen kävin terapeutilla ja sielläkin puhuin innostuneesti ja minua nauratti! Sekin oli ihmeellistä. Usein on puhuminen ollut vaikeaa. Terapeuttini on saanut kuin pihdeillä nyhtää jokaisen sanan minusta ulos ja hän on joutunut tekemään monta keskustelunaloitusta saadakseen keskustelun sujumaan edes jotenkuten. Hän sanoi, että olen edistynyt ja mennyt parempaan suuntaan. Pystyn jo katsomaan taaksepäin. Huomaan itsekin, että ahdistukseni on helpottunut. Enää ei tule tärisevää oloa.
Taidankin kirjoittaa sinulle katkelman päiväkirjastani. Terapeuttini luki sen minulle eilen.
5.1.08
Aamulla tuli radiosta Nadja Nowakin ohjelma, jossa hän haastatteli virolaista kirjailijaa Jaan Krossia. Hassua, miten helppo minun on ymmärtää kaikenlaisia mielettömyyksiä kokeneita ihmisiä ja oikeastaan vain heitä, ei "tavallisia" ihmisiä. On kuin nuo mielettömyydet sytyttäisivät minussa jotain, jotain tuttua. Sotani vain on ollut oma sotani, ei mikän yleissota, josta kaikki olisivat olleet tietoisia ja voineet auttaa toisiaan. Se on ollut petollista, upottavaa lettoa, jossa oikeastaan ei ole voinut kunnolla liikkua, kun jokainen askel on ollut upottava. On kuin olisi uponnut ja juuttunut jokaisella askeleella, on kuin olisi koko ajan vain rämpinyt pääsemättä tukevalle maalle, tekipä mitä tahansa. Nyt kun kaiketi olen kuivalla maalla, en jaksa enää liikkua, ottaa askeltakaan. Olen vain lysähtänyt lopen väsyneenä. Hengitän vain helpottuneena päästyäni lopultakin irti upottavasta letosta, mutta en jaksa ottaa askeltakaan. On kuin vain makaisin mättäällä suon reunalla, odottaen voimieni palaamista.
Niin, saan olla sinulle kiitollinen. Syyskuussa, kun minua kiinnosti vain makaaminen, alkoi tämä ketju. Se houkutteli minua kirjoittamaan, kun mieleni teki mennä makaamaan. Se on virkistänyt ja antanut voimia ja auttanut selvittämään ajatuksiani. Tämä palsta on siitä hyvä, että voi kököttää kotona, mutta silti pitää jonkinlaista yhteyttä ulkomaailmaan, ei muutu aivan erakoksi. Toivon vain, että voisin omalta osaltani auttaa muita masentuneita, sinuakin, näkemään eteenpäin, riittävän kauas, kaukana siintävään valoon asti. Masennuksella pitäisi olla hyvä ennuste, valtaosa toipuu hyvään kuntoon.
Ei kai ole mikään häpeä saada yhteiskunnalta tukea. Sairastaminen ei ole ilmaista, vaikka yhteiskunta maksaa siitä valtaosan. Tulee tulonmenetyksiä ja lisää menoja. Vammaistuki nimikkeenä vain on vähän masentava. Ehkäpä sen tarve on sinulla väliaikaista, voivathan ruumiillisetkin sairaudet parantua pysyvästi. On mukava kuulla, että vaimosi on auttanut sinua löytämään terapeutin. Varmaan yhteiset koettelemukset ovat lähentäneet teitäkin (kuten meitä).
Saimme eilen lunta tänne eteläiseenkin Suomeen ja valon määrä tuntuu heti lisääntyneen moninkertaisesti. Harmi vaan että säätiedotus ennustaa tämän olevan vain väliaikaista.
Mietin juuri että olen joutunut tämän sairauden aikana kärsimään kahdenlaisesta väsymyksestä. Toinen on sellaista, missä mikään ei tunnu mielekkäältä ja lähes koko ajan nukuttaisi. Sellaista podin juuri viime viikolla. Toinen väsymys taas johtuu liian vähästä nukkumisesta, kun nukkumista haittaavat stressaavat ajatukset. Päässä pyörii koko ajan ajatuksia asioista, jotka pitäisi hoitaa, tehdä tai selvittää. Ja vaikka hoidettava asia olisi ihan tavallinen kotityö, niin se tuntuu todella painostavalta. Tavallaan ensimmäinen, unettava väsymys, tuntuu mukavammalta kun tietää että saa ainakin unta. Itse asiassa minulla on ollut sitä toista, stressaavaa väsymystä, jo vuosien ajan yhden tai useamman huonosti nukutun yön jaksoissa. Yritän kompensoida huonosti nukuttua yötä päiväunilla (paitsi tietysti töissä ollessani), jotka onnistuvat vaihtelevasti. Tänään olen taas kärsinyt stressaavasta väsymyksestä eikä päiväunista tullut oikein mitään. Olen tosin lukenut, että päiväunia ei saisi nukkua, mutta olen nukkunut niitä lähes koko aikuisikäni viikonloppuisin ja lomilla. Eli kai sekin on yksilöllistä, vaikuttavatko päiväunet yöuniin.
Olen myös miettinyt lääkitykseni vaikutusta ja sitä, ovatko annostukset oikeita. Mielialalääkkeitteni (Efexor ja Mirtazapin) annostukset ovat pysyneet samoina jo pitkään, mutta rauhoittavien annostusta on laskettu vähitellen. On vaikea sanoa, johtuuko välillä esiintyvä ahdistuneisuuteni vieroitusoireista vai jostain muusta. En toki ole läheskään niin ahdistunut kuin syksyllä sairaalaan mennessäni, mutta edelleen se selvästi haittaa normaalia elämistä. Toivottavasti terapia auttaa siihen vaivaan.
Kiva kuulla, että minusta on ollut sinulle apua. Minustakin on ollut mukava kirjoitella samasta vaivasta kärsivän ihmisen kanssa. Tämä on ollut ihan yhtä terapeuttista kuin keskustelut hoitajan, lääkärin tai toisten potilaiden kanssa sairaalassa. Toivottavasti sinua vain ei haittaa, jos vastaamiseni kestää välillä useamman päivän tai viikon.
Meilläkin on nyt lunta, mutta en muista, milloin se tuli, varmaan se tuli pari päivää sitten. Tämä muistamattomuus on ihan tyhmää! Kaikki asiat ikään kuin virtaavat, mutta eivät pysähdy minuun. Kuuntelen työmaalla radiota kuulosuojaimistani, mutta ohjelmat vain virtaavat eivätkä tartu. Joskus laitan kuulokkeet hetkeksi mieheni päähän ja takaisin annettuaan hän alkaa pohtia ja analysoida kuulemaansa, mutta minä en tajua mitään hänen analyysistään enkä jaksa ajatella.
Ajattelin nukkumista. Se on varmaan vähän "kulttuuriasia". Onhan etelämaissa siesta päivän kuumimpaan aikaan. Myös maaseudulla on aikaisemmin ollut tapana pitää "päivällisaika" päiväaterian jälkeen. Silloin miehet oikaisivat itsensä ja nukkuivat vähän aikaa. Isoisäni sanoi, että nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, arvokasta siis. Hänellä oli erinomaiset unenlahjat. Hän sanoi nukahtaneensa sota-aikanakin minuutissa (joku oli katsonut kellosta). Nykyään on niin kiire, ettei maallakaan paljon päivällä nukuta. On kuin vähässä nukkumisessa olisi jotain hienoa ja kerskumista. Ei tajuta, miten vaarallista on "polttaa kynttilää kahdesta päästä". Laajennetaan toimintaa ajattelematta riskejä ja tuntematta omaa inhimillistä rajallisuutta. Lehdissä kirjoitellaan laajentajista. Kaikki on kuin pelkkää auringonpaistetta. Työt sujuvat aivan itsestään, muka.
Eilen kuulin aika ikävän uutisen (mikäli se pitää paikkansa). Kesällä aloitti toimintansa Suomen suurin navetta. Se on 300 lehmän navetta (keskimäärin on 23 lehmää/tila, meillä jonkin verran tuota enemmän). Nyt siis olisi tuolla tilalla eräs tarttuva sorkkasairaus, joka muutamassa päivässä raunioittaa lehmän raadokeräilykuntoon. Sen voi parantaa, jos eläin saa nopeasti antibioottikuurin, ei muuten. Tauti leviää ostoeläinten mukana, se leviää aggressiivisesti koko karjaan ja romahduttaa tuotannon, ainakin hoidon ja toipumisen ajaksi. Se on todellinen painajainen. Se valtava tuotantoyksikkö maksoi ainakin 3,5 miljoonaa euroa ( arvonlisävero). Toivon vain, että tuo nuori perhe selviäisi tuosta painajaismaisesta tilanteesta. Kesällä rakennuksella oli avoimet ovet ja mekin kävimme siellä ihmettelemässä, kuten 2000 muuta uteliasta. Isäntä oli kuin "puoli metriä irti maasta" (idealistinen) ja emäntä näytti siltä, ettei karjanhoito ollut hänelle tuttua. Paljon työtä tehneet emännät näyttävät toisenlaisilta.
Uskon, että sinunkin ahdistuksesi parantuu terapian myötä. Lääkkeet tavallaan auttavat sen verran, että kestää terapian. Minun pitäisi traumaterapiassa käsitellä unohtuneita, mutta häiritseviä asioita myös EMDR-terapian avulla. Se on kuulemma menetelmä, jolla saadaan syvällä sisimmässä olevat unohtuneet, mutta ahdistusta ja ties mitä aiheuttavat asiat tunteineen palautetuksi mieleen. Siten ne voi käsitellä sanallisesti ja tehdä vaarattomiksi (eivät enää kummittele taustalla).
Minulla on ollut väsymystä pitkään, mutta se on varmaan tavallista, kun on pieniä lapsia. Nukkuminen oli katkonaista vuodesta toiseen. Nuorimmaisen synnyttyä aloin jatkuvasti herätä liian aikaisin, mutta usein nukuin päivällä pienet tirsat. Luulen, että stressi herättää helposti liian aikaisin. Ahdistus on ikävä. On kuin ei olisi ratkaisua asioihin, vaikka tekisi mitä. Omassa työssäni luotettava ja turvallinen, äärettömän taitava eläinlääkäri usein vapautti minut ahdistuksesta. Hän jäi eläkkeelle toissa syksynä. Jo puhelimessa hän usein teki oikean diagnoosin. Hänen ennustuksensa eläimen voinnin kehittymisestä pitivät aina paikkansa. Hän oli niitä harvoja ihmisiä, joihin olen voinut luottaa.
Terapiassa ikävien muistojen palautuminen vei kykyni nukkua, mutta olin petollisen virkeä. Oli kuin minussa olisi kehittynyt jatkuvasti jotain omatekoista amfetamiina. (Olen sen huumeen vaikutukset nähnyt liian läheltä, kun naapurin poika vuosi sitten jäi kiinni amfetamiinin käytöstä. Lehdissä on ollut kirjoituksia hänestä, kilvettömällä autolla valtatietä pitkin huimaa vauhtia poliiseja pakoon, tässä kuussa kioskin ryöstö teräaseella uhaten ja paljon muuta.)
Minua eivät nyt tekemättömät työt kovin paljon haittaa. Mutta ulkona on kuin näkisin vain tekemättömiä töitä ja ne ahdistavat. En tiedä liittyykö rauhallisuuteni huonoon muistiini, koska muistan vain nähdessäni ja unohdan, kun en näe. Kun katselen tietokoneen ruutua, en muista mitään ahdistavaa.
Tiedätkö, mitä masentuneen (minun) jääkaapista löytyi joulusiivouksen yhteydessä? Kuollut hiiri. Nauratti.
Ei minua haittaa, milloin vastaat. Pitää vastata, kun tuntuu siltä.
Täällä eteläisessä Suomessa lumi on pysynyt maassa "jo" viikon. Tuntuu että lumi ja sen tuoma valoisuus olisivat vaikuttaneet positiivisesti mielialaani. Tänään huomasin että oli valoisaa jo kello 9 aamulla. Illallakin valoa riittää entistä pidempään. Tuntuu kuin olisi kevättä ilmassa vaikka on vasta tammikuun loppupuoli menossa.
Viime viikko oli aika rankka. Nuorempi lapseni oli kovassa, "parhaimmillaan" 40,5 asteen kuumeessa monta päivää, mikä johtui ilmeisesti edellisellä viikolla saadusta MPR-rokotteesta. Onneksi vaimoni sai töistä vapaata ja oli kotona hoitamassa pienokaistamme. Tänään hän meni taas hoitoon ja tuntui jotenkin tervetulleelta jäädä pitkästä aikaa yksin kotiin.
Olen elvyttänyt pitkäaikaista harrastustani, purjelaivan pienoismallin rakentamista. Aloitin homman melkein kymmenen vuotta sitten ja se oli välillä jäissä useamman vuoden lasten syntymän yms. kiireiden vuoksi. Jaksan keskittyä rakentamiseen vain vajaan tunnin verran päivässä, mutta kai sekin on jo jotain. Ainakin on jotain järkevää tekemistä.
Kolmensadan lehmän navetta kuullostaa valtavalta. Olen käynyt navetassa joskus lapsena ja tuntuu vaikealta kuvitella niin isoa rakennusta. Oliko sillä pariskunnalla apuna muita työntekijöitä? (Kutsutaanko sellaisia muuten vielä rengeiksi/piioiksi?)
Se on totta, että vähäistä nukkumista pidetään jotenkin arvostettavana asiana. Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka heräävät aamulla todella aikaisin, eivät nuku päivällä ja kerskailevat asialla. Minä toimin, tai ainakin haluaisin toimia, juuri päinvastoin. Nukun aamulla niin pitkään kuin mahdollista ja yritän nukkua hiukan päivällä. Sekään ei vain tunnu riittävän, koska olen jatkuvasti väsynyt. Tilaani kuvaa hyvin se, että olen väsynyt olemaan väsynyt, niinkuin joskus psykiatrilleni sanoin. Kunpa oppisin taas nukkumaan hyvin.
Miten hiiri oli päässyt jääkaappiin? :-)
Valo on tosiaan mukavaa ja lumi myös. Minunkin mielialani on tullut paremmaksi ja on kuin muistinikin tulisi paremmaksi. Nyt on taas suojakeli, toivottavasti lumi kuitenkin säilyy. Lapset nauttivat ulkoilusta ja mäenlaskusta, kun vihdoinkin on lunta.
Muistaakseni MPR-rokotteesta tulee helposti jonkinlaista vaivaa. En muista, miten se on meillä vaikuttanut. Lapsemme ovat olleet melko terveitä. Heissä ei ole ollut mitään allergioita tai muita pitkäaikaisia sairauksia. Kun vanhin lapsemme oli viisikuinen, hänelle tuli salaperäinen kuume. Mitään muita oireita ei ollut. Kuume oli jatkuvasti 40 asteen vaiheilla. Lopulta läheiseni, joka aluksi hoiti masennustanikin, sanoi, että pitää mennä terveyskeskukseen kokeisiin ja mitä kokeita piti ottaa. Terveyskeskuslääkäri oli aiemmin lähettänyt meidät kotiin ihmettelemään ja sairastamaan. Kokeista selvisi, että kuumeen aiheuttaja oli virtsatulehdus. Sama tk-lääkäri lähettikin meidät suoraan, nopeasti keskussairaalaan, jonka lastenosastolla olin lapsen kanssa muutaman vuorokauden.
Olin saanut juuri lahjaksi elektronisen kuumemittarin ja ajattelin sen näyttävän väärin. Mittasin lämpöä varmuuden vuoksi tavallisellakin mittarilla ja tulos oli sama. Lapsi oli kuumeesta huolimatta ihmeen virkeä, ei tietenkään yhtä touhukas kuin terveenä. Yleensäkin lapset tuntuvat kestävän paremmin kuumetta kuin aikuiset. Kyllä sairas lapsi silti on jotenkin surkea. Kaikki on vaikeaa eikä mieliala ole kovin hyvä, kun on paha olla. Usein nukkuminen on tavallista katkonaisempaa. Lapsi tahtoisi nukkua, mutta ei pysty siihen kunnolla. Hän kaipaa enemmän lohtua ja turvaa kuin tavallisesti. Kaikkia huojentaa, kun tauti on ohi.
Pikkusisarellani on joulukuussa puolitoista vuotta täyttänyt tytär. Tuo lapsi osaa puhua ikäisekseen ihmeen paljon. Hänen sanavarastoonsa kuuluu sana "vapaapäivä". Kun äiti lähtee töihin ja lapsi hoitoon, tyttö sanoo "vapaapäivä" kuin toivoen päivän olevan vapaapäivä. Kun on vapaapäivä, ei tyttö sano siitä mitään. Pieni lapsi näyttää ymmärtävän enemmän kuin voisi uskoakaan. Isänsä työhönmenoa lapsi ei kommentoi.
On hienoa, että jaksat taas vähän harrastaa! Tuollainen rakentaminen on ymmärtääkseni tarkkuutta ja keskittymistä vaativaa. Ehkä siinä tulee myös niitä tuntoaistimuksia sormiin, joiden terapeuttini sanoi auttavan masennukseen. Minunkin pitäisi harrastaa, mutta kirjoittaminen on ainoita harrastuksiani nyt. Ennen olen pitänyt käsitöistä, mutta jostain syystä en jaksa keskittyä niihin. Lukeminen on toinen harrastukseni, mutta siitäkään ei tule juuri mitään. Olen lukenut yhtä paksua kirjaa yli kolme viikkoa ja olen lukenut sitä keskimäärin neljä sivua päivässä. Tällä vauhdilla sen lukeminen kestää kesään asti.
Jättinavetta on melkoisen suuri. En muista sen ulkomittoja. Heillä on työväkeä, mutta ehkä sitä ei ole riittävästi. Työntekijät eivät enää ole piikoja tai renkejä kuin leikkimielisesti korkeintaan. Heitä sanotaan karjanhoitajiksi tai maataloustyöntekijöksi.
Mietin taas nukkumista, mitä tarkoittaa olla väsynyt olemaan väsynyt. Siinä on paljon asiaa tiivistettynä muutamaan sanaan. Minua todella helpotti Mirtatsapinin vähennys. Siinä reseptissä, jossa oli ohje "kaksi tablettia iltaisin", luki perässä (sic!). Nyt tiedän, että se tarkoittaa "juuri niin", annos on siis epätavallisen suuri, mutta kyseessä ei ole erehdys, vaan "juuri niin". Minua väsytti varsinkin aamuisin aivan ylettömästi, mutta nyt on ylösnousu helpottunut. Lääke on auttanut kuin salaa. Masennus helpottui, mutta väsymys esti huomaamasta sitä. Ehkä innostuskin tulee vielä joskus. Mahtaakohan sinunkin väsymyksesi helpottaa, kun olet oikein paljon nukkunut, kunhan vain voit nukkua kunnollista, virkistävää unta? Luulisi, että kaikella on rajansa ja määränsä, väsymykselläkin. Ehkä kevään valo ja kauneus osaltaan auttaa. Kun luonto herää, voi mielikin herätä ja virkistyä, ainakin silloin, kun kevät ei ole ahdistava vuodenaika.
Hiiriparka joutui jääkaappiin luultavasti nuoren kissamme ansiosta. Se on tuonut sisään kolmisen saalistamaansa hiirtä. Se on suuna päänä joka paikassa, astianpesukoneessakin. Vielä se kissa ei ole joutunut konepesuun!
Tänään on tosiaan ollut suojainen ja pilvinen keli. Toivotaan että lumi pysyisi. No, kohta on helmikuu, joka on kuukausista kylmin eli eiköhän tässä saada vielä nauttia kunnon pakkasista.
Minulla todettiin siellä sairaalassa, paitsi vaikea masennus, myös vaativa persoonallisuus. Lueskelin eilen ko. "sairauden" määritelmää ja se osuu kyllä aika hyvin: Myönnän olevani erittäin huolellinen, tunnollinen ja pikkutarkka täydellisyyteen pyrkijä vähän joka asiassa. Tietysti sellaisesta luonteesta on ollut paljon hyötyä opiskeluissa ja työelämässä. Myös pienoismallien rakentamisessa tarvitaan tarkkuutta ja huolellisuutta. Ilmeisesti ne piirteet ovat kuitenkin saaneet minussa liikaa valtaa, mikä lopulta johti uupumiseen ja masennukseen. Sairaalassa ollessani vaativa persoonallisuuteni heikkeni selvästi enkä lomilla ollessani puuttunut juurikaan esimerkiksi kotimme siisteyteen, joka on aina ollut minulle tärkeää. Nyt huomaan vaativuuden taas voimistuvan ja saatan järjestellä lasten leluja pitkin iltaa, vaikka tiedän sen olevan täysin turhaa ennen lasten nukkumaanmenoa. Saan syyttää/kiittää luonteestani äitiäni, joka oli ankara ja järjestystä arvostava kasvattaja. Olen tavallaan helpottunut kun tuo persoonallisuushäiriö todettiin. Nyt vaan pitäisi oppia elämään sen kanssa.
Lapset tosiaan kestävät kuumetta yllättävän hyvin eikä sitä usein heistä päällepäin näe että ovat sairaita. Yleensä huomaamme sen silloin, kun lapsi on illalla normaalia väsyneempi. Sitten todetaan ensin kädellä että lapsen otsa on tulikuuma ja sen jälkeen mitataan lämpö korvasta. Korvamittari on muuten pienten lasten kanssa todella kätevä laite nopeutensa ansiosta. Toisaalta se on kallis ja hieman epätarkka. Tulos saattaa heittää muutamalla asteen kymmenyksellä mittauskertojen välillä.
Huomenna meillä on ensimmäinen kerta pariterapiassa. Toivottavasti siitä on apua ja kemiamme sopivat yhteen terapeutin kanssa.
Saimme lisää lunta kymmenkunta senttiä. Tuntuu kuin lunta olisi aivan ruhtinaallisesti. Puissakin on lunta. Tämä on ihmeellisen hienoa verrattuna pitkään kuraiseen kauteen.
On helpottavaa, kun epämääräisille oireille löytyy nimi. Olen ajatellut, että minulla voisi olla epäluuloinen persoonallisuus, mutta ei sitä ole todettu. Voi olla, että minulla on vain tuo traumaperäinen stressihäiriö. Kun oireet saavat nimen, itsekin alkaa ymmärtää itseään paremmin, tulee tietoiseksi oireistaan ja itsestään ja osaa suhtautua hyväksyvämmin itseensä, ehkä vähitellen vapautuakin oireista.
Vanhin lapsemme osallistuu pian ylioppilaskirjoituksiin. Hänellä todettiin vasta kaksi vuotta sitten keskivaikea lukihäiriö. Sen pahin haitta on ollut vaikeus englanninkielen oppimisessa, se kun kirjoitetaan ja lausutaan eri tavoin. Hänen suunnattoman hidas lukunopeutensa aiheutti sen, että kuuntelutehtävät menivät täysin arvailuksi, kun hän ei ehtinyt lukea kysymyksiä. Aika paksu nippu paperia neurologin allekirjoituksella varustettuna piti lähettää Ylioppilastutkintolautakuntaan viime keväänä. Syksyllä tuli YTL:stä kirje, jossa sanottiin, että tyttäremme saa kirjallisiin kokeisiin kaksi tuntia lisäaikaa ja kuunteluihin nauhan, jossa on tavallista pidemmät tauot. Nauha kestää puolitoista tuntia. Nyt kukaan ei enää voi moittia häntä laiskaksi tai huolimattomaksi, eikä hänen tarvitse ajatella, että hän olisi jotenkin huono. On vain lukihäiriö, ominaisuus, jonka kanssa voi tulla hyvin toimeen.
Minullakin on määrätynlainen pikkutarkkuus, mutta ehkä se ei ole kovin haitallista. Aikaisemmin pidin kaikki tavarat järjestyksessä, olisin vaikka silmät kiinni löytänyt etsimäni. Mutta sitten tulivat lapset ja niitä tuli kauan aikaa ja monta, omasta halustani. Tarvitsin heitä, jotta pysyin kasassa siinä puristuksessa. Minulla oli koko ajan työtä. En ajatellutkaan muuta kuin työtä niinä pitkinä vuosina. Mutta olin rajallinen ihminen ja työtä oli liian paljon. En pystynyt tekemään kaikkea ja jouduin antamaan periksi, sietämään kaaosta ja keskeneräisyyttä ja se ahdisti minua. Tunsin itseni sanomattoman huonoksi, en pystynyt pitämään edes julkisivua kunnossa. En jaksanut edes niittää pihanurmikkoa kunnolla, vaikka olisin tahtonut. Nyt lapset niittävät nurmikon ja se on hienossa kunnossa, lapset tekevät vaikka mitä!
Miten persoonallisuushäiriö todettiin? Oliko siihenkin jokin kysymyspatteristo, johon piti vastata?
Meilläkin äiti oli ankara ja ylen vihainen, aina vihainen, kykenemätön lohduttamaan ja auttamaan lasta. Julkisivun piti olla kunnossa, kaiken piti näyttää ulospäin hyvältä ja moitteettomalta. Lapsia piti olla, mutta heidän piti olla kuin näkymättömiä. Tuli tuosta näkymättömästä lapsesta mieleeni Tove Janssonin "Näkymätön Ninni", jonka terapeuttini antoi luettavakseni. Olen ollut "Ninni", olen vieläkin. Äiti oli vihaisuudessaan arvaamaton. Kun olisin tarvinnut lohdutusta, hän oli sanomattoman vihainen ja väkivaltainen, juuri päinvastoin kuin pitäisi olla. Mutta ulkopuolisille hän oli ystävällinen ja hymyilevä, perheenjäsenille kuin raivohullu. Ei ollut mitään alkeellisiakaan käyttäytymistapoja silloin. Sitä en ymmärtänyt, en ymmärtänyt, miksi mitkään käyttäytymissäännöt eivät koskeneet häntä. Ehkä häneltä puuttuu empatiataito, jotain puuttuu.
Miltä pariterapia vaikutti? Meidän käydessämme terapeutti vaikutti puolueettomaalta ja auttoi meitä löytämään ratkaisutapoja hankalissa tilanteissa. Aluksi tietysti piti kertoa kaikenlaisia taustatietoja omasata elämästä. Mutta keskinäinen ymmärryksemme lisääntyi. Opimme paremmin asettumaan toistemme asemaan. Mieheni on niin vilpittömän hyväntahtoinen, että välillä pahaa tekee. Se menee liiallisuuksiin ja haittaa häntä. Hän ei mitenkään tahtoisi pahoittaa mieltäni, enkä juuri mistään pahoitakaan mieltäni, sitä on jo niin paljon pahoitettu, ettei pieni tunnu missään. Mutta hän kärsii itse tuosta kuvitelmastaan. Huomenna menen taas terapiaan ja aion kysyä asiaa terapeutiltani, onhan hän perheterapeutti ja taitava työssään. Minulla on nyt pitkästä aikaa tuore esimerkki kerrottavaksi. Olen huomannut, että oma terapiani auttaa koko perhettämme.
Taas sataa lisää lunta. Tuntuu hyvältä kun talvi viimeinkin tuli. Onneksi lämpötila on vielä pysytellyt nollan tuntumassa niin ulkona tarkenee hyvin.
Ensimmäinen pariterapiakäynti sujui erittäin hyvin ja aika kului melkein huomaamatta. Emme tietysti päässeet vielä taustoja pidemmälle. Uuden ihmisen kanssa joutuu aina aloittamaan ihan alusta, mutta ei asioiden kertaamisesta haittaa ole. Terapeutti vaikutti asiantuntevalta ja huumorintajuiselta. Pidin varsinkin siitä miten hän asettui minun puolelleni kertoessani työuupumuksestani ja vaikeasta äitisuhteestani. Vaimonikin tuli terapeutin kanssa hyvin juttuun ja minusta tuntui hyvältä kun hän oli mukana kertomassa oman näkemyksensä tilanteestani. Päätimme siis jatkaa kyseisellä terapeutilla käyntiä. Seuraava aika on tosin vasta loppukuusta.
Persoonallisuushäiriöni todettiin varsin kattavissa psykologin testeissä. Niihin kuului haastatteluja, "palikkatesti" (kuvioiden muodostamista pienistä palikoista), mustetahratesti ja parisataa kysymystä sisältänyt kirjallinen kysely. Erikoisin osa oli se mustetahratesti. Löysin kyllä joka "kuvasta" jotain, mutta ihmettelen mitä sellaisella testillä voidaan päätellä ihmisen persoonallisuudesta.
Minäkin olen varsin epäluuloinen, tai ehkä pikemminkin varautunut ihminen. Varsinkin myyjiä kohtaan koen suurta epäluuloa, koska ajattelen aina heidän yrittävän huijata minua ja saamaan minut ostamaan jotain huonolaatuista tai liian kallista. Niinpä otan aina ostettavasta tavarasta itse hyvin selvää etukäteen. Esimerkiksi ostaessani digiboksia luin alan lehdistä ja netistä, mitkä laitteet ovat testien mukaan parhaimpia, joten tiesin jo kauppaan mennessäni minkä laitteen haluan. Olen tosin lukenut että varovaisuus ja saituus kuuluvat vaativan persoonallisuuden piirteisiin.
Eräällä kaverillani on myös lukihäiriö, mutta en tiedä onko sitä todettu virallisesti. Huomasimme sen siitä, kun hän lukiessaan arvaili usein pitkien sanojen loppuosia. Kyseinen kaveri joutui tekemään muita enemmän töitä opiskelujensa eteen, mutta sinnikkyytensä ansiosta hän valmistui hyvillä papereilla ja on myös työllistynyt hyvin. Toivotan tyttärellesi onnea ja menestystä yo-kirjoituksiin. Nykyään ne voi halutessaan suorittaa useammassa (vai olikohan se kahdessa) osassa.
Pian vaihdan terapeuttia. Enää käyn yhden "lopetuskäynnin" vanhalla terapeutillani. Hän järjestää minulle koekäynnin uudelle terapeutille, joka on erikoistunut traumaterapiaan ja on lisäksi seksuaaliterapeutti. Hänen erikoistumisalansa sopii minulle kuin nakutettu, ei vain omasta vaan myös terapeuttini ja psykiatrini mielestä. Toivon hartaasti, että tulen toimeen hänen kanssaan. Toivon tosiaan, että uskallan luottaa häneen, koska luottamus on aivan välttämätöntä. Luottaminen juuri on vaikeaa, kun se on ollut elämässäni "vaarallista". On kuin ihmisten petollisuus vaanisi minua kaikkialla. Luotan kohtalaisesti nykyiseen terapeuttiini ja uskon melko hyvin, ettei hän petä minua, mutta syvä usko puuttuu. Tuntuu, että sen luominen on aivan mahdottoman vaikeaa. Hän ei ole vielä koskaan pettänyt minua ja olen sentään kaksi ja puoli vuotta työskennellyt hänen kanssaan.
Viikolla kävin kirjastossa kolmen nuorimmaisemme kanssa. Siellä osui silmääni uusi rentoutus-cd, nimeltään "Syvärentous". Cd:llä puhuu Jarmo Liukkonen, joka on tekstin mukaan liikuntatieteiden tohtori, liikunnan ja psyykkisen hyvinvoinnin dosentti. Kuuntelin sen ensi kerran eilen ennen terapiaan menemistä. Vanha cd:ni on myös hänen, mutta se on puolet lyhyempi (15 minuuttia) kuin tämä uusi ja se perustuu lihasten jännittämiseen ja rentouttamiseen. Tämä uusi sen sijaan on mielikuvarentoutumista. Liukkonen laskee vähitellen kymmeneen ja johdattelee lukujen myötä kauniiseen kesäiseen puutarhaan ja sen kaikkiin ihaniin aistimuksiin. Puutarhasta matka etenee polkua pitkin kauniiseen taloon, jonka portailta otetaan taikaluuta käteen. Taloon mentyä taikaluudalla puhdistetaan paikkoja ja viimein edetään huoneeseen, josta luodaan itselle mieleinen turvahuone. Tämä rentoutus oli aivan ihastuttava. Melkein sain pari kertaa pienen tunteenvärähdyksen itseeni sitä kuunnellessani. Tuo Liukkonen on tosi taitava rentouttaja. Minun pitää kuunnella ja harjoitella ja luoda tuo turvahuone oikein selkeäksi. Selostin tätä kaikkea terapeutilleni. Sanoin, että löysin levyn aivan vahingossa, se vain osui silmääni, kun kiertelin kirjastossa. Se taisi siinä olla minua odottamassa, niin terapeuttini sanoi. Traumaterapiassa luodaan turvapaikka ja olimme sitä harjoitelleetkin jo. Se turvapaikka kehittyi erilaiseksi, mutta tämä uusi on ehkä parempi, koska se on kokonaan mielikuvituksen tuottama.
Kehun vielä toista kirjastolöytöäni. Se on kirja "Lyhytterapian lähteillä, Milton H. Ericksonin terapeuttiset menetelmät". Sitä pystyn lukemaan paremmin kuin sitä toista kirjaa, joka on edelleen kesken. Erickson on suoranainen nero. Hän on kirjan taustan mukaan lyhytterapialle (ja perheterapialle) sitä mitä Freud oli psykoanalyysille.
Kun viimeksi kävin psykiatrilla, hän tuumi, onko kotini minulle jotenkin ahdistava (tai ahdistukseni lähde). Ajattelin tuota kysymystä monta päivää ja vähitellen tajusin, että niin se juuri on. Olen käytännössä koko ikäni asunut tässä talossa ja kylässä. Kaikkialla on kuin kuin noita tiedostamattomia haamuja ja ne vaikuttavat, lamaannuttavat. Kun kävin kirjastossa, katselin siellä monenlaista materiaalia ja ajattelin, että tuossapa on mukavaa lukemista. Mutta kun tulin takaisin kotiin, ikään kuin "hyydyin". Tajusin, että juuri sillä tavalla hyydyn jatkuvasti. Mikään ei jaksa kiinnostaa, ei jaksa keskittyä ym. Puhuin tuosta terapeuttini kanssa ja yhdessä totesimme, että paikan muutos ei ole mikään kestävä ratkaisu (jos edes olisi mahdolllinen), vaan tavalla tai toisella nuo haamuni seuraisivat minua joka paikkaan ja ilmenisivät jossain muodossa.
Tyttömme kirjoitti syksyllä biologian ainereaalin ikään kuin "kokeeksi". Nyt hän kirjoittaa muistaakseni viisi ainetta, mutta ei englantia. Kirjoitukset saa jakaa enintään kolmeen osaan. Jakaminen kahteen osaan tuntuu olevan hyvin yleistä, melkeinpä sääntö. Syksyinen kirjoitus onnistui erinomaisen hyvin, jopa opettaja oli riemastunut, ylitsepursuavassa onnessaan melkein halasi minua. Nyt tytöllä on ollut preliminäärikokeita. Hän on ihmeen levollinen ja rauhallinen.
Luottamus on todella tärkeää. Ilman sitä ei pysty rakentamaan kovin syvällistä ihmissuhdetta. Minäkin olen melko varautunut persoona, vaikka minut tuntevat ihmiset eivät sitä välttämättä huomaakaan. Pystyn nimittäin keskustelemaan tuntemattomienkin ihmisten kanssa 'niitä näitä', mutta sitä mitä sisälläni todella liikkuu ei tiedä kuin kaikkein läheisimmät jos hekään. Opin jo lapsena valitsemaan sanani tarkkaan kiusaamisen tai erilaisena pitämisen pelossa, vaikkei minun enää sellaista tarvitsisi pelätä. Tämä masennus on sulkenut minut entistä tiukempaan enkä pysty enää kertomaan kaikkia huoliani tai muita asioitani edes vaimolleni. Sen jälkeen kun olimme käyneet siellä pariterapeutilla, vaimoni ihmetteli miksen puhu hänelle yhtä avoimesti kuin sille terapeutille. En osannut vastata hänelle ja totesin sen vain kuuluvan taudinkuvaan. Hyvä kysymys silti.
Kävin siellä sairaalassa joka viikko fysioterapeutin vetämässä rentoutustuokiossa. Sellainen oli todella mukavaa ja siinä pääsi hetkeksi irti kaikesta masentavasta. Rentoutustapoja oli ainakin jännitys-rentoutus ja mielikuvaseikkailu. Ensimmäisessä käytiin kehon osat läpi yksi kerrallaan jännittämällä ne ensin ja rentouttamalla sitten. Mielikuvaseikkailussa kuviteltiin mielessä jokin mukava ja rauhallinen paikka ja liikuttiin siellä ympäristöä katsellen. Taustalla soi aina rauhallinen musiikki.
Toivottavasti sinulla menee hyvin sen uuden terapeutin kanssa.
Piti taas tehdä uusi aloitus, kun teksti leviää liikaa. Anteeksi, että vastaan hitaasti.
Parisuhdeterapia oli meille merkityksellinen. Oikeastaan sen avulla tajusin, miten läheisyydenpelkoinen olen. Siihen asti vain ihmettelin, miksi kosketus teki minut "hulluksi". Mieheni luuli, että vika on hänessä, mitäpä muutakaan hän olisi voinut ajatella. Näin jälkikäteen ajatellen suhteemme oli aika solmussa. Se oli väärinkäsitysten kierteessä.
Kävimme perheasiain neuvottelukeskuksessa, jossa oli tämä terapeuttini sekä toinen, mieshenkilö, kai perheterapeutti myös. Siinä sitten istuimme neljistään pöydän ympärillä. Jostain ihmeen syystä mieheni, joka ei ollut minulle puhunut aikoihin mitään muuta kuin aivan käytännön asioita, alkoi puhua ja itkeä siinä tilanteessa. Oli kuin jokin pato olisi auennut. Olin hiljaa ja kuuntelin ja puhuimme kukin vuorollamme. Kai minäkin jotain puhuin. Muistan ainakin sen, että sanoin olevani roska-astia, johon kaikki "heittävät" ikävät asiansa.
Mieheni ja minun suhde lähti siitä aukenemaan, kun väärinkäsitysten ja väärän syyllisyyden vyyhti saatiin avautumaan. Selvisi, miten vahingoittunut ihminen olen, eikä sen tiedon saaminen ollut kovin mieltä ylentävää. Sen jälkeen, kun olen muistanut yhtä ja toista, olen niitä muistojani kertonut myös miehelleni. Usein hän on katsonut minua kuin "haamua" ymmärtämättä, mistä oikeastaan puhun. Luin hiljattain kesällisiä kirjoituksiani ja tajusin, miten vaikeassa tilanteessa mieleni silloin olikaan. Ehkä tilani vähän vielä pahennuttua olisin pössähtänyt kokonaan. En onneksi pössähtänyt. Olen tajunnut, miten käsittämätön oma sisäinen maailmani on ollut "terveille". Olen huomannut, että tuo omituisuus on kannattanut pitää mahdollisimman harvojen ihmisten tiedossa, mieheni, terapeuttini, lääkärini, parin sisareni.
Ylivarovaisuus ja sulkeutuneisuus ja mitä kaikkea puolustusmekanismia meissä onkaan on ollut silloin aikanaan tarpeellista, jopa elintärkeää. Ne vain ovat jääneet päälle, vaikka niitä ei enää tarvitsekaan. Ne ovat olemassa ja haittaavat, rajoittavat elämäämme, tuovat masennuksen, vievät paljon voimia. Ajattelen itseäni ja huomaan olevani täysin kiinnostumaton kaikesta, mistä ihmisten pitäisi olla kiinnostunut. Ainoa, mikä kiinnostaa on tämä kirjoittaminen ja loputon vatvominen. Ehkä se kuitenkin vähitellen auttaa varsinaisen hoidon ohessa, ehkä pitää vain kirjoittaa ja käydä asioita lävitse. Ehkä se auttaa vapautumaan ja tuo kadonneet voimat takaisin.
Pahoittelen että minunkin vastaaminen kesti näin kauan. Olen vain ollut taas niin väsynyt ja omissa maailmoissani. Mutta toisaalta täällä ei tarvitse pingottaa ja voi kirjoitella silloin kun tekstiä tulee.
Minulla on sairaslomaa huhtikuun alkuun, mutta luulen etten ole silloin valmis palaamaan työelämään. Lääkärini on onneksi samaa mieltä. Tiedän vain että minua odotetaan jo kovasti töihin ja pelkään että kiltteyttäni menen sinne liian aikaisin. Olen odotellut että työmotivaationi palaisi toipumisen edistyessä ja että alkaisin haluta takaisin töihin. Niin ei vain ole vieläkään käynyt. En kai ole laiskistunut liikaa. Eilen kun ajattelin töitä ja lapsuuttani niin ahdistus sai mahani kramppiin useammaksi tunniksi. Tupla-annos rauhoittavaa auttoi hieman, mutta ahdistuksen voimakkuudesta päätellen olen vielä kaukana normaalikunnosta.
Masennus on sairaus, joka vaikuttaa koko perheeseen ja muihin läheisiin. Olen huomannut kuinka lapseni kaipaavat huomiotani etenkin silloin kun oloni on huonompi. Vaimonikin on hermostuneempi silloin. Tavallaan se vain huonontaa oloa, kun tuntee syyllisyyttä siitä ettei pysty kunnolla osallistumaan perheen pyörittämiseen. Olen onneksi saanut "vapautuksen" monista arkisista askareista, mutta lastenhoito on sellainen asia jota ei voi kokonaan jättää. Lapset kuitenkin tarvitsevat myös isäänsä, oli tämä missä kunnossa tahansa.
Minulla ei ole ahdistus ole ilmennyt mahakramppeina, mahakipuna ja kuvotuksena sen sijaan. On aika kova ahdistus ymmärtääkseni tuollainen. Onkohan jotain muita keinoja kuin rauhoittavat lääkkeet saada ahdistus loppumaan? Kun kaikki tunteeni vähitellen hävisivät, oli ahdistus niistä viimeinen. Pari vuotta sitten, kun lopulta tajusin, että on vain kaksi tunnetilaa, ahdistus tai "ei mitään". Sitten ahdistuskin loppui ja jäi jäljelle "ei mitään".
Kävin tutustumassa uuteen terapeuttiin. Hän kyseli asioita ja kerroin, mitä osasin. Olin ottanut mukaani pari vihkoani, joihin olin kirjoitellut mieleeni tulleita ajatuksia, ja luin niistä pari katkelmaa valaistakseni tilannettani. Kaikki oireeni ovat kuulemma trauman aiheuttamia, tyypillisiä sellaisia. Hoito kestää pari kolme vuotta ja tuloksia tulee hitaasti. Minua ei kuulemma saa kukaan muu kuin traumoihin erikoistunut hoitaakaan, niin hän sanoi. Kaikki muistihäiriöt ja keskittymiskyvyn puute, kuvotus ym. oireet johtuvat traumoista. Muisti on palasina, ei johdonmukaisena ja yhtenäisenä kokonaisuutena. Voimien vähittäinen katoaminen, kyvyttömyys lukea kirjoja ja kaikki muukin on traumojen hyydyttämää. On kuulemma trauman vaivaamille tyypillistä, että muistaa jotain ja sitten tuo muisto katoaa kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Myös ylenmääräinen työnteko on keino selviytyä, mutta se johtaa vähitellen uupumukseen, on siis johtanut.
Kirjoitin näitä tähän, ehkä niistä on jotain apua sinulle. Ehkä sinäkin olet traumatisoitunut, sitä en tiedä. Ehkä meillä kaikilla on jotain traumoja.
Aluksi terapiassa ei käsitellä mitään muistoja, vaan opetellaan selviytymiskeinoja, voimaantumista. Hoito on kuulemma väistämättä raskas ja voimia vaativa. Eilen ajattelin tuota kaikkea. Voinhan jättää hoidot sikseen ja hyytyä lopullisesti, mutta en vielä tahtoisi tulla sellaiseksi. En näe muita vaihtoehtoja kuin suostumisen hoitoon. Ehkä "kokeilen" vielä toistakin terapeuttia, pitäähän minun tehdä töitä hänen kanssaan aika pitkään ja on tärkeää, että tulen toimeen hänen kanssaan riittävän hyvin. Elämäntilanteeni on sikäli hyvä, että ei enää ole aivan pieniä lapsia ja pääsen sen puolesta melko helposti lähtemään kotoa asioille.
En usko, että olet laiskistunut, miten sellaista ajattelet? Kun ei ole voimia, ei tule mistään mitään, sen olen huomannut monta kertaa. Mikään maailmassa ei kiinnosta, vaikka voisi luulla toisin. Kai edelleen pitää tehdä sellaista, mikä tuottaa hyvää mieltä (jos vain on jotain sellaista), vaikka syödä jotain oikein hyvää. Ei kannata ajatella, että tulee vatsamakkaroita. On niitä minullekin vähän tullut. Silloin, kun Mirtatsapin-annos oli isompi, tuntui, ettei mikään ruokamäärä ollut tarpeeksi pieni. Koko aineenvaihdunta oli todella hidas. Nyt on tavallisempi olo ja kuitenkin nukun. Terapeutin luon tuli esille sekin, miten vaarallista unettomuus on. Ehkä juuri se heikensi muistiani kaikkein eniten. Muistini on kuin täysi vesiastia, johon kaadettu lisävesi valuu yli. Yhtään mitään uutta ei pysy siellä. Rutiineista selviydyn kohtalaisesti, kunhan tehtävä ei ole kovin monimutkainen. Ennen pystyin opiskelemaan ja valmistumaan sieltä, nyt olen kuin dementoitunut mummo.
Minullakin ahdistus ilmenee yleensä levottomuuden tunteena mahanpohjassa. Se on samanlaista kuin mahataudissa paitsi ilman etomisen tai kuvotuksen tunnetta. Mahakrampit olivat minulle arkipäivää loka-marraskuussa ja tuo viikontakainen oli ensimmäisiä koko tänä vuonna. Mutta todella kova se oli.
Luulen että osa masennuksestani johtuu lapsuuden ja nuoruuden traumoista. Ainakin minulla on paljon huonoja lapsuusmuistoja sekä kotoa että koulusta. Olin koulukiusattu enkä muutenkaan ollut koskaan kovin suosittu. Ankara kotikasvatus on varmasti johtanut persoonallisuushäiriöni kehittymiseen. Lapsena toivoin että kasvaisin nopeasti isoksi ja aikuiseksi niin että pääsisin muuttamaan pois kotoa, menisin töihin ja kaikki huoleni olisivat poissa. Vaan enpä tiennyt silloin mihin kaikki vielä johtaisivat.
En tiedä mistä se laiskistumisen pelko on tullut. Kai se johtuu siitä että olen tottunut kovaan työntekoon - vaikka olenkin "siistissä sisätyössä" - ja nyt en pysty juuri mihinkään. Pelkään että jos joudun olemaan kotona liian kauan, laiskistun ja kynnys palata töihin kasvaa liian suureksi. Mutta niinkuin hyvin sanoit, ilman voimia on paha tehdä mitään. Minullekin on tullut muutama ylimääräinen kilo, kun makeanhimoni on riistäytynyt valloilleen. Mirtatsapiiniannokseni on 45 mg ja se ilmeisesti myös turvottaa.
Älä suotta ajattele itseäsi dementoituneena mummona. Kyllä tästä vielä noustaan!
Kerronpa sinulle lääkäristä, joka ei tehnyt lääkärintyötä (kuin epävirallisesti) kuuteentoista vuoteen. Hän oli lääkärinä kymmenkunta vuotta. Sitten hän sai kaksi lasta ja oli miehensä yrityksessä tuon kuusitoista vuotta käytännössä ilman lomia ja vapaapäiviä. Yrityksen toiminta muutti muotoaan ja hänen työtään ei enää tarvittu entiseen tapaan, jonkin verran sentään. Ihmiset kyselivät, mitä hän aikoo tehdä. Hän sanoi ensin pitävänsä kaikki rästiin jääneet lomat ja vapaapäivät. Lääkäreistä kuitenkin on pula ja eräs toinen lääkäri tarvitsi työvoimaa ja tiesi tuon läheiseni. Tuo toinen lääkäri soitti minulle, että ottaisin yhteyttä kotona olevaan lääkäriin ja kertoisin asiasta tälle. Soitinkin, mutta ei hän korvaansa lotkauttanut. Toinen lääkäri otti häneen yhteyttä ja pitkällisen keskustelun tuloksena sai hänet suostumaan käymään luonaan. Tapaamisesta hän poistui mukanaan muovikassillinen ammattilehtiä ja lupaus tehdä kokeeksi yksi(!) päivä lääkärintyötä. Siitä hänen uusi työuransa lähti alkuun ja sitä on jatkunut toista vuotta eikä loppua näy.
Nykyään hän naureskelee, miten häntä tarvitaan "hätäapuna" toisessakin toimipaikassa oman vakituisen puolipäiväisen työkohteesa lisäksi. Hän sanoi, ettei hänen tarvitse tehdä työtä, kuten hän nuorena lääkärinä teki, kokopäiväisessä virassa ja viikoittain yöllä ja kerran kuussa viikonloppisin päivystäen. Ei hän tarvitse niin paljon rahaa. Hänellä oli muutama vuosi sitten vaikeita aikoja ja joutui unettomuuden vuoksi sairaalahoitoon. Hän kävi läpi asioitaan ja selvisi niistä. Ehkäpä hän ei ollut yhtä pahasti traumatisoitunut kuin minä tunnun olevan. Hänellä oli kova rimakauhu lähteä takaisin vanhaan työhönsä. Monet asiat olivat muuttuneet, lääkkeet, hoitomenetelmät, ja hän koki olevansa ulkona siitä kaikesta. Oli ihmeellistä seurata, miten nopeasti hänestä tuli oikea "pesunkestävä" lääkäri jälleen. Hänen rimakauhunsa vain oli huomattava.
Hän on luonteeltaan jotenkin ronskimpi kuin minä ja otti vastuksen äitiin toisin kuin minä, joka en uskaltanut kuin hiljaa alistua. Eikä siitä alistumisesta ollut mitään apua. Olisi ollut parasta päästä hänen vaikutuksestaan kokonaan pois.
Minulla lapsuus ja nuoruus olivat kauan pelkkää tyhjää. Vähitellen olen parin vuoden aikana muistanut jotain. Nuorinta sisartani en edelleenkään muista, on kuin häntä ei olisi ollutkaan. Minulla on vain pari muistikuvaa hänestä. Kuitenkin hän oli, tietenkin oli, valokuvatkin todistavat hänestä. Mutta noita vanhoja kuvia en tahdo katsella. Ne vain ahdistavat. Inhosin niiden vuosien kesiä ja toivoin vain, että kesät menisivät ohitse ja koulu alkaisi. On kuin niissä kesissä ei olisi ollut mitään hyvää, vain pelkkää ahdistusta. Sanoin uudelle terapeutilleni siellä käydessäni, että olin koko ajan ahdistunut, mutta en tiennyt sitä, koska se oli jatkuva "normaali" olotilani. Ei ollut mitään muuta kuin ahdistusta.
Ei ole vaikea uskoa, että terapiasta tulee raskas, kun pitää käydä läpi asiat, jotka edelleen ovat käsittelemättä. Ne kai vievät voimani ja hyydyttävät kaiken. Hyytyminenkin tapahtui vähitellen, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Miten paljon helpompaa kaikki olisi, jos tietäisi ja tuntisi nuo vaaran merkit ajoissa. Mutta niitä ei tiedä eikä tunne kuin kantapään kautta, vaikeimman kautta. Kaikki vain pitää käydä lävitse, tehdä rästiin jääneet tehtävät, jotta pääsisi niistä irti ja saisi voimansa takaisin.
Niin, olet oikeassa, kyllä tästä vielä noustaan!
Anteeksi että vastaaminen kesti näin kauan. Olen ollut aika väsynyt tähän sairastamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään. Toisaalta minulla ei juuri muuta elämää ole, kun kaikki tuntuu pyörivän oman itseni ympärillä enkä edes jaksa pitää yhteyttä muihin ihmisiin. Mutta sellaistahan masennus on ja kai minun pitäisi se jo tietää...
Minäkin pelkään rimakauhua töihin palaamisen suhteen. Tosin tiedän etten ole siihen vielä valmis. Pari päivää sitten kävin työpaikalla ja olin koko loppupäivän aivan uupunut, vaikka olin töissä vain tunnin enkä edes tehnyt mitään raskasta. Vanhat muistot kaikesta siitä kiireestä ja stressistä tuntuvat edelleen ahdistavilta. En suoraan sanoen tiedä olenko siihen kaikkeen enää ikinä valmis. Onneksi sairaslomaani on jatkettu kesään asti, vaikka nolottaakin ilmoittaa töihin etten tulekaan vielä ensi kuussa.
Kävin tapaamassa yhtä terapeuttiehdokasta ja hän vaikutti oikein mukavalta ja osaavalta. Ensi viikolla käyn vielä toisen ehdokkaan juttusilla ja sitten valitsen niistä kahdesta itselleni terapeutin. Toivottavasti asiat lähtevät siitä paranemaan. Ainakin tuntuu olevan paljon puhuttavaa ja selvitettävää.
Niin, masentuneena ei juuri mikään kiinnosta. On melko samantekevää, mitä ulkopuolella tapahtuu tai ylipäätään missään. Eilen iso tyttömme sanoi, että olen maannut jo vuoden. Itse ajattelin, että viime kesäkuusta lähtien olen "maannut". Lasten suusta taitaa tulla totuus. Muistamattomuus oli tullut jo silloin. Teimme veroilmoitukset, kun ne piti jättää viime kuun lopussa ja maksaa myös yli kertyneet arvonlisäverot. En siinäkään saanut mitään puhtia ulos itsestäni. On ihmeellistä olla näin sanomattoman välinpitämätön. Tiedän kyllä nuo määräajat, mutta ne eivät herätä minussa mitään tunteita, ahdistusta tai mitään muutakaan, vaikka ennen herättivät.
Kävin taas psykiatrilla ja nyt hän kirjoitti tai sanoi kirjoittavansa B-todistuksen. Mutta se meneekin suoraan Kelalle. Olin vähän haavi auki, kun en saakaan siitä apua terapiahakemuksen täyttöön, en edes diagnoosia tai mitään. No, tiedänhän, että masennus minua vaivaa, mutta onko minussa PTSD vai ei. Olen vähän tyhmä siinä asiassa. Onhan se tietysti, tuo PTSD, siitä johtuvat kaikki ihmeelliset oireeni. Ne ovat loogista jatkumoa perheväkivallalle ja hyväksikäytölle. Niin sanoi tämä uusi terapeuttini. Hän arveli, että minulla on "jakautunut persoonallisuus", jossa tunteet on eristetty tästä "pärjäävä"-roolista.
Aikaisemmin minulla oli paljokin erilaisia dissosiaatio-oireita, mutta enää niitä ei ole sillä tavoin. Elämä ei enää ole sellaista traumaattista ja sanomattoman ahdistavaa. Olen vähitellen muistanut noita kummallisuuksia, tarkoitan dissosiaatiota. Siinä esimerkiksi esineet voivat yht'äkkiä siirtyä kauemmaksi (ei todellisuudessa, mutta havainnossa), itse voi kutistua pieneksi, voi siirtyä pois tilanteesta (ei sitäkään fyysisesti), jossa on. Muistan, miten olin muiden kanssa, hereillä, mutta en läsnä. Joku heilutti kättään silmieni edessä, jotta "heräisin". Olin kyllä silmät auki, mutta "poissa". Sitten voi olla "ruumiistairtautumista", jossa tarkastelee itseään ikään kuin itsensä ulkopuolelta. Sitä tapahtui, kun opettelin rentoutumista.
Usein nykyäänkin vaivun itseeni ja tulen "kuuroksi". Jos keskityn johonkin (sikäli kun pystyn keskittymään), alkaa "filmi" pyöriä päässäni. Näen kaiken kuvina, myös radio-ohjelmat. Luon mielessäni tilanteessa olevat ihmiset, paikan ym. Samoin on, jos luen jotain niin, että yleensä tajuan jotain lukemastani. "Filmi" pyörii päässäni jälleen. Voin myös luoda äänet ja "kuulla" ne. En ole kiinnittänyt asiaan huomiota aikaisemmin, koska olen tietysti kuvitellut, etää kaikilla pyörii filmi päässä, kuten minulla. Terapeuttini huomioi asian. Myös voin olla tuntematta kipua. Niin tapahtui kahdessa viimeisessä synnytyksessäni. Luulin silloin, että olen vain vanha ja rupsahtanut synnytyskanavastani. Melko hiljattain satutin jalkani tapaturmassa. Luu ei mennyt rikki, mutta komea patti tuli ja se on vieläkin, yli kuukauden päästä, vähän pienentynyt kylläkin. Se ei ole ollut kipeä ollenkaan paitsi heti tapahduttuaan hetken. On siis mahdollista olla tuntematta kipua, vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi tuntea tuollainen suuri mustelma.
Hakumusta on pari sivua ja pari sivua liitettä. Ajattelin, että tarkastutan sen terapeutillani ennen kuin vien sen Kelaan. Haluan olla varma, etten ole laittanut siihen mitään tyhmyyksiä. Sekä psykiatrini että terapeuttini ovat vakuuttaneet, että hakemuksen läpimeno on varmaa. Oma uskoni vain horjuu. On vaikea uskoa, että itselle voisi tapahtua jotain myönteistä. Käyn omalla riskillä Kelan päätöstä odotellessa terapeutilla harvakseltaan. Taloutemme ei kaadu siihen laskuun. Ei ole hyvä, jos näkee terapeuttia kovin harvoin.
Tunteeni ovat edelleen poissa, mutta kaikki auttajani vakuuttavat, että ne kyllä tulevat. Ne pelottavat minua, tiedän sen. Tiedän, että joudun itkemään hyvin paljon. Se ajatus häilähti melko hiljattain. Odotan "kieli pitkällä" tuota Kelan päätöstä ja terapiasta tulevaa apua.