Lihavuus lähtee pään sisältä

Hyvä kirjoitus sinänsä, mutta ainakin YKSI pointti jäi käsittelemättä. Eivät kaikki lihavat HALUA laihduttaa, vaikka ovat myöntäneet tunneperäisen syömisensä syyt ja tutkineet itsensä läpikotaisin. Ei puolesteluja, ei selittelyjä, ei syyllisyysmarinoita. Painoni on tänään tämä. Piste. Ketjuan aloittajalla hiukan pilkistelee syyllisyystrauma, joka voi vakavastikin haitata elämää, myös hoikistuneena ihmisenä. Eihän se hoikkuuskaan tuo henkistä terveyttä, eikä vapauta ongelmista. Kysehän on aina koko elämän kokonaisuudesta, ei vain läskeistä.

Itse en inttele tai keskustele läskifasistien kanssa, koska sellainen vaarantaa mielenterveyttä. Jos ryhdyn lihavuusaiheiseen keskusteluun, siinä käsitellään sitten myös hoikempien ihmisten riippuvuudet (alkoholi, tupakka jne.) sekä niiden taustalla oleva itsepetos sekä puutteellinen itsetuntemus ja tunne-elämän käsittely. Usein henkiset eväät loppuvat siinä kohtaa, ja niin lopahtaa myös läskisyyttely.

Ja törkein ja tärkein tähän loppuun. Törkeää, on väittää ettei ihminen ole omana itsenään hyväksyttävä, tyyliin "ei 10 kiloa ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin 50 kiloa". Sairas asenne, koska itsensä ei-hyväksynnän äärimuotoja ovat masennus ja itsemurha.

Tärkeintä on muistaa (vaikka lukisi yötä päivää läskeille kohdistettuja vaatimuskirjoituksia netistä) että ihminen on AINA HYVÄKSYTTÄVÄ omana itsenään. Hänen ihmisarvonsa on loukkaamaton ihan kokoon katsomatta. Eri asia on, jos antaa jonkun jollakin syyllä kyseenalaistaa oikeuttaan olla omana itsenään.

Kirjoittajan ote vähäiseen ylipainoonsa kuulostaa huolestuttavalta, koska tuollainen itseväheksyntä, itseruoskinta ja syyllisyyden korostaminen muka rehellisyyden nimissä, voi olla henkisesti hyvin kuormittavaa ja vaarallista. Kenties kilot lähtevät, mutta miksei pään sisällä tapahdukaan myönteistä kehitystä samassa tahdissa? SIINÄ on se ongelma, jota pitäisi enemmän pohtia kuin lihavuutta "henkisenä sairautena". Täällä kirjoittelevilta 'asiantuntijoilta' ei tietenkään vaadita minkäänlaista psykologisten käsitteiden perustuntemusta. Se kyllä näkyy kirjoitusten tyylissä ja sävyssä.

Ei ratkaisu lihavuuden "ongelmaan" aina ole laihtuminen. Aivan yhtä tyydyttävä ratkaisu on laihdutusvatkauksen lopettaminen, ja keskittyminen elämän elämiseen itsensä hyväksyen. Jos taas hoikalla tai normaalipainoisella ihmsellä on vimma kirjoitella täällä läskeistä, silloinkin jonkinlainen pitkäkestoinen terapia voisi tuoda parempaa tulosta elämänalaadun kohenemiseen kuin alituinen roikuskelu näillä palstoilla kiivaana läskinvastaisena nettitaistelijana. Heitä tosin tulee aina olemaan keskuudessamme.

yvä kirjoitus sinänsä, mutta ainakin YKSI pointti jäi käsittelemättä. Eivät kaikki lihavat HALUA laihduttaa, vaikka ovat myöntäneet tunneperäisen syömisensä syyt ja tutkineet itsensä läpikotaisin. Ei puolesteluja, ei selittelyjä, ei syyllisyysmarinoita. Painoni on tänään tämä. Piste. Ketjuan aloittajalla hiukan pilkistelee syyllisyystrauma, joka voi vakavastikin haitata elämää, myös hoikistuneena ihmisenä. Eihän se hoikkuuskaan tuo henkistä terveyttä, eikä vapauta ongelmista. Kysehän on aina koko elämän kokonaisuudesta, ei vain läskeistä.

Itse en inttele tai keskustele läskifasistien kanssa, koska sellainen vaarantaa mielenterveyttä. Jos ryhdyn lihavuusaiheiseen keskusteluun, siinä käsitellään sitten myös hoikempien ihmisten riippuvuudet (alkoholi, tupakka jne.) sekä niiden taustalla oleva itsepetos sekä puutteellinen itsetuntemus ja tunne-elämän käsittely. Usein henkiset eväät loppuvat siinä kohtaa, ja niin lopahtaa myös läskisyyttely.

Ja törkein ja tärkein tähän loppuun. Törkeää, on väittää ettei ihminen ole omana itsenään hyväksyttävä, tyyliin "ei 10 kiloa ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin 50 kiloa". Sairas asenne, koska itsensä ei-hyväksynnän äärimuotoja ovat masennus ja itsemurha.

Tärkeintä on muistaa (vaikka lukisi yötä päivää läskeille kohdistettuja vaatimuskirjoituksia netistä) että ihminen on AINA HYVÄKSYTTÄVÄ omana itsenään. Hänen ihmisarvonsa on loukkaamaton ihan kokoon katsomatta. Eri asia on, jos antaa jonkun jollakin syyllä kyseenalaistaa oikeuttaan olla omana itsenään.

Kirjoittajan ote vähäiseen ylipainoonsa kuulostaa huolestuttavalta, koska tuollainen itseväheksyntä, itseruoskinta ja syyllisyyden korostaminen muka rehellisyyden nimissä, voi olla henkisesti hyvin kuormittavaa ja vaarallista. Kenties kilot lähtevät, mutta miksei pään sisällä tapahdukaan myönteistä kehitystä samassa tahdissa? SIINÄ on se ongelma, jota pitäisi enemmän pohtia kuin lihavuutta "henkisenä sairautena". Täällä kirjoittelevilta 'asiantuntijoilta' ei tietenkään vaadita minkäänlaista psykologisten käsitteiden perustuntemusta. Se kyllä näkyy kirjoitusten tyylissä ja sävyssä.

Ei ratkaisu lihavuuden "ongelmaan" aina ole laihtuminen. Aivan yhtä tyydyttävä ratkaisu on laihdutusvatkauksen lopettaminen, ja keskittyminen elämän elämiseen itsensä hyväksyen. Jos taas hoikalla tai normaalipainoisella ihmsellä on vimma kirjoitella täällä läskeistä, silloinkin jonkinlainen pitkäkestoinen terapia voisi tuoda parempaa tulosta elämänalaadun kohenemiseen kuin alituinen roikuskelu näillä palstoilla kiivaana läskinvastaisena nettitaistelijana. Heitä tosin tulee aina olemaan keskuudessamme.

Täältä ei ainakaan tule vihaista kommenttia. Olen suurimmaksi osaksi samaa mieltä kuin sinä. En kuitenkaan usko, että ihan kaikki lihavat syövät ahdistukseen tai masennukseen, onhan olemassa myös herkuttelijoita.

Käyn nyt kolmatta vuotta terapiassa ahmimishäiriön takia. Toivottavasti kukaan ei tule väittämään, että se ei ole sairaus, sillä se ON, ihan samoin kuin anoreksia ja bulimia. Aina ei onnistu yksin "panna itseään henkiselle paastolle", vaan moni tarvitsee siihen ulkopuolista apua. Kuten minä.

Luotettavan terapeutin kanssa olen käynyt läpi eläämääni lapsuudesta saakka ja päässyt tähän mennessä pitkälle. Omin avuin en olisi siihen kyennyt. Mitä pitempää terapia on jatkunut, sitä harvemmin tulee tarvetta ahmia.

Me olemme tietysti jokainen erilaisia, joku selviää omin neuvoin, toinen tarvitsee ulkopuolista apua. Ikävä vain, että Kelan tukemaan terapiaan ei ole helppo päästä. Minä olen ollut onnekas, kun sain vielä kolmannenkin vuoden.

Minusta ihmiset ovat ihmisiä kiloista riippumatta, mutta valitettavasti nykyinen maailmanmeno on kovaa ja pitäisi olla itsekin kova pärjätäkseen. Minä en ole kova enkä yritäkään astua toisten yli. Minun vahvuuteni on se, että tiedän olevani heikko ja uskallan tunnustaa sen. Silloin heikkous kääntyykin vahvuudeksi, osaksi itsetuntemusta.

Silmääni pisti lauseesi "..ahdistushäiriön lisäksi sairastan syömishäiriötä, eli siis syön tarpeeseen nähden liikaa ja nämä asiat liittyvät toisiinsa."

Olen sitä pohtinut, että kun ihminen syö liian vähän, sairastaa anoreksiaa, on hänellä syömishäiriö. Samoin, jos ihminen hotkii ja hetimiten oksentaa ruuat, kärsii hän bulimiasta joka on syömishäiriö. Mutta jos ei oksenna ruokaansa ulos, vaan yksinkertaisesti syö liikaa ja lihoaa, pidetäänkö tätä virallisesti syömishäiriönä? Omasta mielestäni se on sitä aivan samassa mielessä kuin anoreksiakin.

Itse kärsin ehkä lievästä syömishäiriöstä jos lasken tuon ylensyömisen siksi, mutta en ole ylipainoinen sentään. Herkkujen kanssa niitä ahmimiskohtauksia on ollut, ja jos on ollut nälissään jonkin aikaa, ei osaa lopettaa syömistä ajoissa. Avainjuttu olisikin syödä riittävän hitaasti, että huomaa oikeasti hyvässä vaiheessa sen ettei ole enää nälkä, joskus käy niin että vasta syömisen jälkeen tulee se vaihe, ja sitten tuntuu että vatsa on hetki hetkeltä täydempi ja olo tukala.

Onneksi olen sentään opetellut ihan hyvin paremmille tavoille. Kotona asuessa isäni sääntö oli että lautanen on syötävä puhelematta tyhjäksi, ja hän sai minut ja veljeni olemaan kyllä hyvin pahoillamme jos emme yksinkertaisesti pystyneet syömään enempää. Sen ajatteleminen näin jälkikäteen saa sykkeen kyllä vähän kohoamaan, sillä se oli kovin väärin. Eihän isä sitä tietenkään pahalla tehnyt, hänet oli opettaneet isovanhempani jotka olivat pula-aikana oppineet että kun ruokaa oli, sitä piti syödä ja hukkaan ei heitetty. Nykyisin isänikin harmittelee sitä että se on hänellä niin pinttynyt tapa ja vaikeuttaa painon pudottamista. Itse aloin jättämään ruuat lautaselle heti kotoa muutettuani.

Tässä siis muutama pohdinta jotka ehkä vaikuttavat useille itsestään selviltä, mutta minun oli opittava nämä tavat:

1. JÄTÄ ROHKEASTI LAUTASELLE
Eivät ne sinun tähteesi syötynä helpota yhtään Ugandan lapsien ongelmaa, miksi siis hankkia itselle huonovointinen olo ylensyömällä -->

2. OPETTELE OTTAMAAN LAUTASELLE OIKEAN KOKOINEN ANNOS
Esimerkiksi kouluruokailussa tämä on mielestäni koko homman pointti. Jos sitten tulee vielä otettua liikaa, turha sitä on napaan ahtaa, seuraavalla kerralla voi yrittää arvioida taas paremmin.

3. KOTIRUOKAA VOI JÄTTÄÄ SEURAAVAAN PÄIVÄÄN
Jos ei sitä ruokaa raaski poiskaan heittää, voihan sen laittaa vaikka jääkaappiin ja tehdä seuraavana päivänä lisuketta jos ruoka ei muuten riitä ateriaksi.

4.KESKUSTELE RUOKAPÖYDÄSSÄ
Ruokakeskustelu on tietysti kohteliasta, mutta olennainen hyöty siinä on juuri se, ettei tule syötyä liian nopeasti jotta ehtisi huomata nälän tunteen hävinneen.

Sellaista :)

Kaikilla on jotain ongelmia. En ikinä ole ainakaan ongelmatonta vielä tavannut. Jos kaikilla ei ole tarvetta pyrkiä täydellisyyteen niin mitä sitten!

Minä ainakin kannan kaupasta pizzaa, makkaraa ym. jos huvittaa, jopa kaljaa ja tupakkaakin eikä siitä ole vielä kukaan ollut järkyttynyt pyörtymispisteeseen asti ;))

aikoinaan paino nousi kun olen sellanen herkuttelija.Mulla ei oo masennusta eikä muuta miks söisin mutta kun on hyvää.Nyt olen viimeinkin huomannut että voin herkutella edelleenkin kun en vedä hirveitä annoksia.Herkuttelen pikkuannoksilla.Sillä oonkin sanu painoa tippumaan 16kg,olen onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja voinkin hyvin,ja lisäks olen nyt normaalipainoinen.

Olen suurimmaksi osaksi samaa mieltä kanssasi, näkee että todella olet kohdallasi pohtinut asioita.

Itselläni oli aikoinaan reilusti ylipainoa ja se kertyi ihan puhtaasti herkuttelun avulla. Olin aikaisemmin kilpaurheilija ja uran loputtua en jaksanut enää välittää syömisistäni. Paino kipusi pikkuhiljaa sairaalloiseksi ja siitä huolimatta valehtelin itselleni olevani vain vähän pyöreä, pystyväni laihduttamaan heti kun vain haluan, olevani mielummin pyöreä ja muodokas, olevani syvällisempi kuin laihat pintaliitoihmiset jne.

Yhtenä päivänä nousin vaaálle ja tajusin, etten tuolla kilomäärällä voi olla vain pyöreä. Totuuden myöntäminen oli aika inhottavaa ja sitten huomasin, ettei se laihduttaminenkaan ollut niin helppoa, tajusinpa senkin ettei naksupussi ja frendit telkkarista tee minusta yhtään sen syvällisempää kuin laihoistakaan. Tästä kaikesta seurasi ensin masennus (ei mikään patologinen vaan ihan normaali masennus) ja söin hetken aikaa suruuni. Olin pettänyt itseäni vuosia ja häpesin itseäni, en niinkään ulkonäköäni vaan sitä etten pystynyt/uskaltanut tunnustaa tosiasioita itselleni. Pidin itseäni heikkona, säälittävänä luuserina ja se nyt ei mitenkään motivoinut tekemään asialle mitään.

Yhtenä päivänä lähdin lapseni kanssa urheilukentälle ja hän halusi minun opettavan hänelle oman lajini tekniikoita. Se muutti elämäni suunnan. Halusin opettaa, mutta kroppa ei suostunut yhteistyöhön. Sisuunnuin ja päätin, että p..kele, nyt loppui tämä mässytys ja itsesääli. Siitä lähti muutos ja nyt pikkuhiljaa paino on pudonnut 36 kg ja virallisesti olen normaalipainoinen.

Vielä tänä päivänäkään en ymmärrä miten siinä pääsi käymään niin. Toisaalta moni urheilija sortuu viinaan uran loputtua ja minä ruokaan.

Lihavuus, tupakointi ja alkoholismi eivät ole sairauksia.

Tiedeyhteisössä on selkeät kriteerit miten sairaus määritellään. Nuo kolme asiaa eivät täytä niitä kriteerejä. Näitä kriteerejä on muutama mutta mainitsen vain tärkeimmän: VALINTA. On aina oma valinta aloittaako tupakan polton tai alkoholin juomisen tai syökö niin paljon että lihoaa. Leukemia sen sijaan on sairaus,koska et voi tietoisesti valita saatko sen vai et. Alkoholia nauttiessa esimerkkinä sinä tietoisesti vastaanotat ruumiiseesi tätä ainetta. SE ON VALINTA, EI SAIRAUS.