Kiitos teille kaikille, jotka helmikuussa tällä palstalla (ainakin Seija1944 ja IhmeSopa?) neuvoitte minua tukemaan ärhäkkään rintasyöpään sairastunutta ystävääni...
Hän oli vahva nainen - elämänmyönteisenä hän jatkoi taistelua nopeaan tahtiin etenevää sairauttaan vastaan - aina uudelleen hän löysi voiman itsensä kokoamiseksi uuteen koitokseen - sairaus kuitenkin voitti ja rauhallisena (vahvasti morfiinilla lääkittynä) hän nukkui viime yönä pois...
En halua missään nimessä pelotella ketään teistä sairastuneista - päinvastoin - toivon teille kaikille sairastuneille voimia jaksaa ylläpitää uskoa paremmasta huomisesta. Uskon, että ystäväni sai elää näin "pitkään" (vuosi sitten syyskuussa hän kertoi minulle epäselvästä neulanäytetuloksesta) ainoastaan em. vahvuutensa ja myönteisen asennoitumisensa ansiosta ?
Olen surullinen ystäväni menetyksestä(ilmeistä, mutta myös itsekästä). Olen surullinen myös ystäväni perheen (aviomiehen ja vuonna 2002 syntyneen lapsen) puolesta. Perheen äitiä ei enää ole :O(
Kuitenkin olen hyvilläni siitä, ettei ystäväni kärsi enää sitä tuskaa, minkä molempiin kainaloihin, keuhkoihin, imusolmukkeisiin ja luustoon levinnyt salakavala rintasyöpänä harvinainen "lajike" hänelle aiheutti...
Olen hyvilläni myös siitä, että hänen perheellään on vahva taustatuki sekä ystäväni että miehen lähisukujen puolesta.
Silti itkettää... Tunnen itseni nyt niin kertakaikkisen yksinäiseksi, vaikkakin olen perheellinen :O(, Tämä nainen oli ainoa ystäväni. Vain hänelle olin uskaltanut kasvotusten rehellisesti avautua - kertoa, mitä ihan oikeasti tunsin ja ajattelin.
Hän oli vahva nainen - elämänmyönteisenä hän jatkoi taistelua nopeaan tahtiin etenevää sairauttaan vastaan - aina uudelleen hän löysi voiman itsensä kokoamiseksi uuteen koitokseen - sairaus kuitenkin voitti ja rauhallisena (vahvasti morfiinilla lääkittynä) hän nukkui viime yönä pois...
En halua missään nimessä pelotella ketään teistä sairastuneista - päinvastoin - toivon teille kaikille sairastuneille voimia jaksaa ylläpitää uskoa paremmasta huomisesta. Uskon, että ystäväni sai elää näin "pitkään" (vuosi sitten syyskuussa hän kertoi minulle epäselvästä neulanäytetuloksesta) ainoastaan em. vahvuutensa ja myönteisen asennoitumisensa ansiosta ?
Olen surullinen ystäväni menetyksestä(ilmeistä, mutta myös itsekästä). Olen surullinen myös ystäväni perheen (aviomiehen ja vuonna 2002 syntyneen lapsen) puolesta. Perheen äitiä ei enää ole :O(
Kuitenkin olen hyvilläni siitä, ettei ystäväni kärsi enää sitä tuskaa, minkä molempiin kainaloihin, keuhkoihin, imusolmukkeisiin ja luustoon levinnyt salakavala rintasyöpänä harvinainen "lajike" hänelle aiheutti...
Olen hyvilläni myös siitä, että hänen perheellään on vahva taustatuki sekä ystäväni että miehen lähisukujen puolesta.
Silti itkettää... Tunnen itseni nyt niin kertakaikkisen yksinäiseksi, vaikkakin olen perheellinen :O(, Tämä nainen oli ainoa ystäväni. Vain hänelle olin uskaltanut kasvotusten rehellisesti avautua - kertoa, mitä ihan oikeasti tunsin ja ajattelin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Otan sydämestäni osaa suureen suruusi lähes tulkoon
kohtalotoverina. Itse menetin hyvän ystäväni ja poikani isän kesäkuussa. Vaikka olimmekin eronneet, pysyimme ystävinä kun eron tuomat pahat karikot oli selvitetty. Voimia Sinulle ja tiedoksi seuraava sivusto, jossa on oma sururyhmänsä: http\\www.cancer.fi. Sieltä löydät myös muita ryhmiä ja keskustelu palstoilla on vilkasta ja asiallista.
seurata vierestä vakavasti sairastunutta.Uskon,että nyt hänellä on hyvä olla on tuskat takanapäin.Voimia toivon hänen perheeleen ja läheisilleen.
Anteeksi, mikäli kirjoitin epäselvästi - ajatus ei nyt aivan kulje...
Ei ollut surullista seurata vierestä. Päinvastoin osasimme iloita jokaisesta uudesta päivästä. Huonoina hetkinä itkimme pelkoamme lopun tulemisesta, mutta nopeasti käänsimme ajatuksemme "nykyhetkeen" ja jälleen muuttui itku nauruksi...
Välillä tuli skitsofreeninen olo, mutta lienee kaikille vakavasti sairastuneille tuttua (kuten helmikuun kirjoituksistani ilmenee, sairastan itsekin parantumatonta sairautta).
Nyt vain on niin tyhjä olo :O(
Jo vuosia olisin halunnut (mikäli taloudellinen tilanteeni mahdollistaisi) lähteä opiskelemaan uutta ammattia - psyksiatriksi tms. - jotta voisin auttaa ja tukea apua tarvitsevia (terveydenhoitoala ei sovi, koska en siedä nähdä verta ja/tai piikkejä)...
Mihin kohdistan tämän auttamisen ja tukemisen halun ?
muistutus sitä, että syöpä on koko perheen, suvun, ystäväpiirin sairaus. Minulle on sanottu, että suotta kuolemaa pelkäät. Ajattelenkin niitä, jotka jäävät jälkeeni. Kuinka he pärjäävät? Kuinka he kestävät sen surun? Kuinka käytännön asiat järjestyvät kuolemani jälkeen?
Kuolema ( varsinkin nuoremman, perheellisen) aiheuttaa niin paljon surua ja tuskaa.
Toivottavasti sinä voit olla nyt ystäväsi perheen tukena?!
Kiitos itsellesi. Jumalan luona on hyvä olla.
lienee sairastuminen pienten lasten vanhemmille. Viis itsestä, kunhan ei tarvitsisi jättää lastaan yksin maailmaan!
Oma tyttöni oli nelivuotias kun sairastuin. Jaksan olla ikuisesti kiitollinen siitä, että olen saanut elää isoäidiksi asti. Syöpä ei ole hävinnyt mihinkään, mutta näköjään sen kanssakin voi sinnitellä aika pitkään - toivoaan ei kannata ikinä menettää.
Kiitos, että välitit tämän suruviestin. Minäkin haluan ottaa osaa suruusi ja toivoa sinulle elämässäsi kaikkea hyvää ja Taivaan Isän siunausta.
Huhtikuussa sain kokea kuoleman lopullisuutta, kun äitini nukkui pois.Uskomattomalta tuntuu, kun läheistä ihmistä ei enää ole.Ison aukon he jättävät ....
otan osaa suruusi.Minä odottelen Äidin tuloksia.Hän muttui viikko sitten keltaiseksi. Valtava kutina.Mentiin Lääkäriin missä otettiin kokeita kaikki maksaan ja haimaan koskevat kokeet yläkantissa, Ultarassa todettiin 2cm kasvain sappitiehyeissä.( Tuumori epäily)Äiti kovasti laihtunut.Onneksi on pohjakunto vahva.Muuten olisi jo aivan vuoteen oma.Tänään pitäisi päästä siirtymään keskussairaalaan.Lähete laitettu kiireellisenä.Äiti täytti vuosia 15.9.07. Itsellä on huommenna.Vein Äidille pikkuisen norsupatsaan johon laitoin hopeaisen kivisormuksen kärsään. Äiti sanoi, että se on hänelle onnea tuopi.Laittoi sormuksen sormeensa.Kertokaa muutkin kokemuksianne edellä mainitusta sairaudesta.
Kiitos teille kaikille ajatustenne jakamisesta...
Ei mene päivääkään, etten miettisi, miten ystäväni perhe jaksaa --> Haluaisin olla ystäväni miehen ja lapsen tukena, mutta... kun perheen poismennyt äiti oli ystäväni, niin tunnen tunkeilevani, mikäli otan hänen mieheensä yhteyttä. Olen hänen miehelleen sanonut, että jos vain on mitään, mitä voin tehdä, niin kerro - olemme käytettävissä (mieheni, minä ja poikani) - ja aijon tämän viestin hänelle toistaa hautajaisissa...
Ystäväni kuva on edelleen mielessäni kirkas: näen hänen aurinkoiset kasvonsa, kauniin hymyn. Vielä viimeisen kerran tavatessamme, 1 ½ vuorokautta ennen pois menoa, hän osoitti vahvuutensa tuottamalla väkisin hymyn kärsiville kasvoilleen.
SULPJOK otan osaa sinun suruusi. Se tyhjyys, joka ystävän/läheisen poismenosta seuraa, on täysivaltainen: Ainakin itselläni on vielä kummallisen epätodellinen olo - aina, kun tahtoisin jakaa ajatuksiani ystäväni kanssa, joudun muistuttamaan itseäni, etten voi, kun häntä ei enää ole ja tunnen syvää tyhjyyttä... En ole vielä täysin hyväksynyt hänen poismenoaan, vaan jaan edelleen ajatukseni hänen kanssaan, tosin hiljaisina "rukouksina". Pelkään reaktiotani hänen hautajaisissaan - mummoni (joka ei kuollut syöpään) kuolemaa en aikanaan hyväksynyt, ja romahdin täysin hänen hautajaisissaan - vaikka ystäväni ja hänen miehensä lähisuku tietävät minut (olin ystäväni kaaso häissä), niin häpeän jo etukäteen, mikäli en osaa surra hillitysti :o(
Kiitos SULPJOK antamastasi osoitteesta.
Raastava tuska: Luulen ymmärtäväni, mitä mielessäsi pyörii? Neuvoni on, että asioiden murehtiminen etukäteen ei hyödytä itseäsi eikä äitiäsi, päinvastoin. Äidillesi kaikkein tärkeintä tuntea, että olet käytettävissä. Oman ystäväni kauhukuva olivat ihmiset, jotka etukäteen murehtivat mahdollista poismenoa (kyselivät mahdollisia ennusteita) sekä ihmiset, jotka yliaktiivisella yhteydenpidolla rasittivat väsyvää potilasta.
Ystäväni hoidot olivat alusta asti todella rankat: hoidot alkoivat 5 sytostaatin coctailina, jota annettiin kolmen viikon välein = 1 viikko sairaalassa tiputuksessa, kaksi viikkoa kotona. Välissä pinta -sädehoitoa. Taas jatkettiin toisenlaisilla sytostaateilla. Jälleen sädehoitoa, mutta tällä kertaa syvälle 5 viikon putki 2 -5 kertaa viikossa - jo pelkkä fyysinen rasitus oli melkoinen. Tämän jälkeen oli suunnittelilla uusi jakso entistä voimakkaampia sytostaatteja, joita sitten ei enää ehditty antaa.
Kuitenkin ystäväni jaksoi tehdä 5-10 kyläreissua kevään ja kesän aikana, mikä toki rasitti fyysisesti, mutta henkinen anti korvasi edellisen.
Toivon sinulle voimia kulkea äitisi rinnalla. "Itkekää surut ja naurakaa ilot sen mukaan miltä minäkin hetkenä tuntuu", niin mekin ystäväni kanssa teimme.
Kaikille tilee parempaa tulevaisuutta toivon minä ;O)