Voisiko joku kiltti ihminen kertoa minulle, mistä ainakin melkein pakkomielteenomainen rakastuminen voi johtua, ja miten siitä pääsee eroon?
Rakastuin häneen jo vuosia sitten, ja alusta alkaen oli selvää että meistä tuskin tulee paria, tai ystäviäkään. Suhteelle kun oli sellaisia ulkoisia esteitä, joiden ylittäminen ei olisi ollut helppoa. En siis yrittänytkään lähestyä häntä millään tavoin. Asia kuitenkin muuttui kun myös hän rakastui minuun ja mietimme tilannetta yhteistuumin. Jonkin aikaa elin pyörryttävän toiveikasta kautta, kun luulin, että yhdessä kävisimme töihin niiden esteiden voittamiseksi.
Toiveeni tietysti oli turha, hänen tunteensa kai hiipuivat (vaikka siitäkin on kyllä merkkejä, että hän olisi pakottanut itsensä hautaamaan ihastumisensa), ja hän katkaisi välimme kokonaan. Tämän jälkeen minun tietysti olisi pitänyt kärsiä ja itkeä parisen kuukautta ja toipua sitten ennalleni, mutta aivan toisin kävi. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon ajanjakson jälkeen, mutta millään en voi unohtaa. Kaipaan ja itken yhä vieläkin, eikä mielialani kertakaikkiaan jaksa nousta. Olen tavannut muita viehättäviä ihmisiä ja pikkuisen flirttaillutkin, mutta mitään suhdetta en todellakaan voisi aloittaa. Olen yhä rakastunut häneen, eikä kukaan herätä minussa lähimainkaan sellaisia tunteita joita voisi edes verrata tunteisiini häntä kohtaan.
Ja kaiken huipuksi... tunnen hänet kuitenkin vain melko pinnallisesti!! Rakkaudelle ei ole järkeviä perusteita.
Mietin jo, olenko vakavasti masentunut, vai mitä tämä on. Kaikinpuolin tämä muutenkin on minulle erikoinen kokemus, sillä tunteeni leimahtivat aikoinaan jo ensinäkemältä, ja rakkaus vain jyräsi minut niin etten sille mitään voinut. Yritän elää elämääni eteenpäin, mutta elämänilo puuttuu. En näe elämässäni mitään mahdollisuuksia onneen, ellen saa olla edes hänen ystävänsä. Käytännössä kuitenkin olen jättänyt hänet täysin rauhaan, koska enhän sentään halua olla vielä stalkkerikin vaikka muuten näköjään hullu olenkin. Itsetuhoisia ajatuksiakin minulla on, mutta en aio antaa niille mitään valtaa.
Muita takertuvia kaukorakkauksia minulla ei ole ollut sitten teiniaikojen. Rakkaussuhteita minulla ei ole ollut montaa, mutta ne mitä on ollut ovat olleet pitkiä avoliittoja.
Rakastuin häneen jo vuosia sitten, ja alusta alkaen oli selvää että meistä tuskin tulee paria, tai ystäviäkään. Suhteelle kun oli sellaisia ulkoisia esteitä, joiden ylittäminen ei olisi ollut helppoa. En siis yrittänytkään lähestyä häntä millään tavoin. Asia kuitenkin muuttui kun myös hän rakastui minuun ja mietimme tilannetta yhteistuumin. Jonkin aikaa elin pyörryttävän toiveikasta kautta, kun luulin, että yhdessä kävisimme töihin niiden esteiden voittamiseksi.
Toiveeni tietysti oli turha, hänen tunteensa kai hiipuivat (vaikka siitäkin on kyllä merkkejä, että hän olisi pakottanut itsensä hautaamaan ihastumisensa), ja hän katkaisi välimme kokonaan. Tämän jälkeen minun tietysti olisi pitänyt kärsiä ja itkeä parisen kuukautta ja toipua sitten ennalleni, mutta aivan toisin kävi. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon ajanjakson jälkeen, mutta millään en voi unohtaa. Kaipaan ja itken yhä vieläkin, eikä mielialani kertakaikkiaan jaksa nousta. Olen tavannut muita viehättäviä ihmisiä ja pikkuisen flirttaillutkin, mutta mitään suhdetta en todellakaan voisi aloittaa. Olen yhä rakastunut häneen, eikä kukaan herätä minussa lähimainkaan sellaisia tunteita joita voisi edes verrata tunteisiini häntä kohtaan.
Ja kaiken huipuksi... tunnen hänet kuitenkin vain melko pinnallisesti!! Rakkaudelle ei ole järkeviä perusteita.
Mietin jo, olenko vakavasti masentunut, vai mitä tämä on. Kaikinpuolin tämä muutenkin on minulle erikoinen kokemus, sillä tunteeni leimahtivat aikoinaan jo ensinäkemältä, ja rakkaus vain jyräsi minut niin etten sille mitään voinut. Yritän elää elämääni eteenpäin, mutta elämänilo puuttuu. En näe elämässäni mitään mahdollisuuksia onneen, ellen saa olla edes hänen ystävänsä. Käytännössä kuitenkin olen jättänyt hänet täysin rauhaan, koska enhän sentään halua olla vielä stalkkerikin vaikka muuten näköjään hullu olenkin. Itsetuhoisia ajatuksiakin minulla on, mutta en aio antaa niille mitään valtaa.
Muita takertuvia kaukorakkauksia minulla ei ole ollut sitten teiniaikojen. Rakkaussuhteita minulla ei ole ollut montaa, mutta ne mitä on ollut ovat olleet pitkiä avoliittoja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
mitään järkeviä perusteita ns rakastumiselle -paitsi biologiset syyt, siis lisääntyminen ja hengissä säilyminen.
Rakastuminen on kemiallinen "häiriö" aivoissa, hetkellinen mielenhäiriö suorastaan jos ihan tieteellisesti asiaa tarkastelee. Primitiivireaktio ajalta puuttuva rengas.
Sinun tapauksessasi tuo roikkuminen voi johtua jostakin ihan muusta, hylätyksi tulemisen pelko? Tarve kontrolloida sitä toista? Joku trauma joka aiheuttaa sen, ettet halua/pysty päästämään irti?Läheisriippuvuus?
Jos alkaa mennä pakkomielteiseksi ja koko maailma pyörii vain sen toisen ihmisen ympärillä, on varmaan paikallaan mennä terapeutilta kysymään neuvoa, miten siitä pääsee eroon, koska varmasti jotakin keinoja on.
Kyllä se siitä, usko pois.
kai Sinead O'Connorilta, mutta olen jo purkautunut psykiatrille, eikä hän sanonut asiaan juuta eikä jaata. Lääkärille mennessä pitäisi näköjään olla joku oikeampikin vaiva. Kerroin kyllä myös itsetuhoisista ajatuksistani, mutta nekään ei sitten kelvanneet, koska johtuivat vain rakastumisesta.
Ja on minulla kyllä muutakin elämää kuin hänen ajatteleminen, mutta aina hän kuitenkin palaa mieleen kun tulee hiljaisempi hetki. Läheisriippuvaisuutta tämä ehkä voisi olla, mutta olen aika epäileväinen sen termin suhteen. Tiede ei sitä ymmärtääkseni tunnusta, ja se on sellainen median lempihokema, joka vain heijastelee tätä meidän aikaamme ja sen arvoja.
Kemialliseen häiriöön voisin enemmänkin kallistua, mutta silti sitäkin epäilen. Tällä häiriöllähän on, kuten sanoit, vankat biologiset perusteet, ja siksi keskeinen osa ihmisenä olemista. Häiriön tutkijat ovat myös todenneet ihmisten voivan silmänräpäyksessä scannata huoneen sopivien kumppaniehdokkaiden varalta. Mm. hajuaistia käytetään tässä vaikkei sitä itse tiedostakaan. Mutta ei tämäkään kaikkea selitä. Voisinhan teoriassa vain rakastua uudelleen, kun olen tietyistä syistä muuten rakastumisherkässä tilassa. Kuten sanoin, pientä flirttiä on ollut ja näin, mutta pidemmälle en voi mennä, koska silloin huijaisin sekä itseäni, että sitä toista.
Sineadilla on hyvää musiikkia :)
Jos se ei nyt elämääsi kokonaan valtaa ja estä elämästä, niin sitten anna vain ajan kulua, vanha hokema, mutta melkein aina pitää paikkaansa.
Kyllä minä uskon, vaikka kyyninen ja anti-romanttinen ihminen olenkin, että ihan oikeasti ihminen voi ihastua ja rakastua ja kiintyä johonkin toiseen niin, että kukaan muu sitä ei voi koskaan korvata tai antaa samaa tunnetta. Sitä voisi kutsua vaikka sielunkumppanin löytämiseksi tai jotain. Johtukoon sitten puhtaasti kemiasta ja biologiasta, mutta on se silti aikas mukava ajatus...