vielä kuukausi sitten olin varma että haluan
naimisiin avomieheni kanssa. olemme
namisiinmenosta jo puhuneet ja hääpäiväkin piti
jo päättää (mieheni sanoi että päätetään sitten
ja sitten - no tämä "aikaraja" on jo mennyt
aikoja sitten..)... aina uusia esteitä ettei
päivää voi päättää. ja niin minä sitten päätin
että häitä ei tule. ei tarvi miettiä että
millonkohan se virallinen kosinta tulee. minun on
turha ehdottaa mitään, minulla ei ole sanomista
päivän suhteen ja en jaksa kitistä ja vonkua.
joo, voihan sitä olle yhdessä ilman häitäkin -
TIEDETÄÄN. mutta kun niitä jo ollaan
suunniteltu.. mutta ei enää=(
naimisiin avomieheni kanssa. olemme
namisiinmenosta jo puhuneet ja hääpäiväkin piti
jo päättää (mieheni sanoi että päätetään sitten
ja sitten - no tämä "aikaraja" on jo mennyt
aikoja sitten..)... aina uusia esteitä ettei
päivää voi päättää. ja niin minä sitten päätin
että häitä ei tule. ei tarvi miettiä että
millonkohan se virallinen kosinta tulee. minun on
turha ehdottaa mitään, minulla ei ole sanomista
päivän suhteen ja en jaksa kitistä ja vonkua.
joo, voihan sitä olle yhdessä ilman häitäkin -
TIEDETÄÄN. mutta kun niitä jo ollaan
suunniteltu.. mutta ei enää=(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mielestäni on hienoa, että teit ratkaisusi
tunnepohjalta! Jos oikeasti alkaa tuntua siltä,
että toinen ei ole kiinnostunut enempää
sitoutumaan, niin miksi haaskata aikaa
epävarmuudessa elämiseen.
Itselläni on käynyt siten, että odotin ja odotin,
kunnes huomasin, etten tosiasiassa ehkä kyseisen
henkilön kanssa haluakaan viettää loppuelämääni,
koska hän ei kyennyt tekemään aloitetta
sitoutumisesta. Olimme jo asuneet kauan yhdessä
ja puhuneetkin yhteisestä tulevaisuudesta, mutta
suhde oli saavuttanut "kyllästymispisteen". Ja
koska mitään "etenemistä" ei ollut tapahtunut,
päätin lopettaa suhteen. En ole jälkikäteen
katunut päätöstäni yhtään, vaikka aluksi olinkin
silmittömästi rakastunut kyseiseen henkilöön, ja
vieläkin olemme väleissä. Suhde vain kuihtui
pois. Haluan miehen, joka ottaa ohjat
sitoutumisasioissa käsiinsä tarpeeksi ajoissa,
ilman, että alan miettiä epätoivoisesti, tuleeko
suhteesta sittenkään mitään pitkäikäistä.
Nyt olen seurustellut kolme vuotta ihanan ihmisen
kanssa, ja yhdessä olemme asuneet kaksi vuotta.
Olen sitä mieltä, että tämän henkilön kanssa
voisin elää loppuelämäni. Mutta vaikka tuntuu
siltä, että nyt olen todellakin löytänyt sen
oikean, haluaisin silti jotain ulkoisia merkkejä
sitoutumisesta. Siksi olenkin varovaisesti
tiedustellut, miten hän suhtautuu naisen
kosintaan tms., mutta sellainen ei kuulemma ole
"hänen periaatteidensa mukaista", vaan miehen
tulee olla se, joka kosii. Niinpä tässä taas vain
odotellaan, ja toivon, ettei odottelusta tule
liian pitkä, koska muuten saatan kokea tämänkin
suhteen tulleen päätepisteeseensä. En voi sille
mitään, että minulle ei riitä pelkkä ihana
yhdessäolo, vaan haluan suhteelta jotain
"konkreettisempaa". Ehkä se on vain omaa
epävarmuutta, mutta en voi muuttaa asiaa, koska
tunteilleni en voi mitään.
Hassuinta tässä on se, että olemme puhuneet
paljon yhteisestä tulevaisuudesta, ja asunnonkin
hankimme yhdessä. Itseänikin ärsyttää, miksi tämä
ei riitä minulle!!! Mikä ihmeen sisäänrakennettu
naimisiinmenopakko sitä onkaan olemassa? Ehkä se
onkin alitajuntainen biologinen kello joka
painostaa näin kolmikymppisenä...
kiitos asiallisesta vastauksesta=) toivon että
sinua "onnistaa" nyt=)
mitä ihmettä se naimisiin meno muka ratkaisee...
kauheeta vouhotusta siitä kun mies ei kosi heti
eikä huomennakaan...
sai melkein sen käsityksen että olet miehen
kanssa vain sen takia että "pääset" naimisiin.
aika vanhanaikaista...
ja jos mies ei kosi nyt tai heti niin se
lempataan ja siirrytään seuraavaan
höynäytettävään..
eli hanki jo oma elämä ettei tarvitse elää miehen
kautta
Myönnän olevani tuossa asiassa "vanhanaikainen".
Kyllähän se miehen kiinnostuksen vakavuudesta
jotain kertoo, jos ilmaisee haluavansa elää
yhdessä "kunnes kuolema erottaa".
Ja en todellakaan tuon ajatukseni takia elä
mieheni kautta, vaan minulla todellakin on oma
elämä; paljon harrastuksia, omat ihanat ystävät
sekä vaativa ja kiinnostava ura. Se että haluaa
sitoutua suhteeseen kunnolla, ei tarkoita sitä,
että olisi toisesta täysin riippuvainen ja eläisi
toisen kautta.
mitä siinä on niin väärin jos ihminen haluaa
naimisiin? prkl... niinku ei ois elämää jos
toivoo ukkonsa kosivan. että ostakoon ne elämän
jolla ei sitä ole, tai vaikka miehen jos siitä on
puute. mutta menkää naimisiin jos haluatte, älkää
menkö jos ette halua. nojoo, ei jaksa nyt
valittaa... =)
ja mä en ole ukkoo lemppaamassa sen vuoksi että
ei kosi, mutta kyllä se vituttaa kun lupauksia ei
pidetä...
ei naimisiinmenohalussa mitään väärää ole,
tietenkään, mutta voihan se tuntua koomiselta:
kautta aikain on ollut sanontoja, joiden mukaan
nimenomaan nainen niin sanotusti pääsee naimisiin
ja mies joutuu. ja on se mielestäni jotenkin
itsensä alentamista, jos odottaa, että toinen
veisi alttarille. tosin, on todella typerää
poikaystävältäsi puhella sellaisia, jollei hän
sitten haluakaan.
Alentavalta tuommoinen tuntuu. Sitten toisaalta
on ärsyttävää, kun miehillä tuntuu olevan
sellainen käsitys että kaikkien naisten suurin
toive on päästä naimisiin ja miesten
sitten "perinteisesti" kuuluu vältellä sitä.
Huomaa, että eläke,ryhmähenkivakuutus,ynnä
varallisuus/perintöasiat tulevat "TAHTOMISEN"
mukana myötäjäisinä. Jäät paljosta paitsi näissä
asioissa. TUTKI,IHASTU JA TAHDO !
Oma tilanteeni on hyvin samankaltainen. Olemme seurustelleet vajaa 8 vuotta ja asuneet yhdessä vuoden vähemmän. Kihloissa olemme olleet reilu 6 vuotta. Mennessämme kihloihin, ratkaisu tuntui oikealta, olimme puhuneet naimisiinmenosta ja yhteisestä tulevaisuudesta paljon. Ja kihlaus on mielestäni lupaus avioliitosta, en tehnyt päätöstäni silloin kevyesti. Jälkeenpäin katsottuna tuntuu toiselta. Emme ole vielä naimisissa, syitä häiden lykkäämiseen löytyy, sillä haluan kuitenkin juhlia niitä ystävieni ja sukulaisteni kanssa, joten järjestelyt vievät aikaa ja rahaa: Ensin päätimme odottaa, että kumpikin saa opiskelunsa loppuun, sitten että kummallakin on vakaa työpaikka ja saamme elämän muuten järjestykseen. Sitten tuli yhteinen asuntolaina, päätimme katsoa, miten lyhennykset sujuvat. Nyt asuntolainaa on maksettu jo reilu 4 vuotta... Sitten vaihdoin työpaikkaa ja työsuhteeni muuttui vakituisesta määräaikaiseksi. Nyt täytyy katsoa miten selviydymme tulevista lomautuksista, jotka ovat edessä kummallakin - samassa firmassa kun työskentelemme...
Olen jo aiemmin yrittänyt vaihvihkaa ehdottaa, että purkaisimme kihlauksemme, koska emme selvästikään ole menossa naimisiin. Minusta kihlaus on silloin itsensä pettämistä. Eihän suhteemme tarvitse siitä mihinkään muuttua. Mieheni ei halua kihlausta purkaa, hänen mielestään se olisi lopun alku. Hän sanoo, että haaveenaan on kruunata minusta hänen vaimonsa, mutta ei juuri nyt...
Kolmisen viikkoa sitten kadotin sormukseni. Se harmitti valtavasti, olinhan pitänyt tuota sormusta sormessani jo 6 vuotta. Keskustelimme asiasta ja ehdotin hänelle puoli leikillään, että nyt on sitten ratkaisun paikka: Ostetaanko kummallekin uudet sormukset (=vihkisormukset) vai jätetäänkö kokonaan pois. Mies oli sitä mieltä, että mieluummin ostetaan kummallekin uudet, mutta hänen täytyy miettiä asiaa. Päätin antaa hänen rauhassa miettiä ja odottaa hänen aloitettaan asiassa. Nyt on kuitenkin mennyt 3 viikkoa, eikä hän ole kajonnut asiaan sanallakaan. Minua tällainen epätietoisuus häiritsee, varsinkin kun olen itsekin hieman epävarma naimisiinmenosta. Olen miettinyt, aivan kuten Katikin, mikä ihmeen pakkomielle naimisiinmeno on? Omat tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset, toisaalta haluaisin häät, suuret ja näyttävät, jotka jäisivät ihmisten mieliin. Mutta toisaalta kammoan sitä hirvittävää rumbaa, minkä naimisiinmenopäätös aiheuttaa ja pelkään, että tuollainen julkinen sitoutuminen alkaisi ahdistaa (ihan kuin en jo nyt olisi julkisesti sitoutunut mieheeni, olemmehan asuneet pitkään yhdessä, meillä on yhteinen asuntolaina, keskinäinen testamentti. Mitä yksi papinaamen enää muuttaisi?). En kuitenkaan ole valmis menemään naimisiin vaatimattomasti esim. maistraatissa. Ehkäpä haluankin naimisiin niiden juhlien takia, sen pikkutytöstä asti vaalitun unelman takia. Onko se kuitenkaan syy mennä naimisiin? Voihan juhlia järjestää muutenkin.
En tiedä oliko tästä kenellekään mitään apua, tai saiko kukaan tästä edes mitään selvää, mutta itseäni helpotti saada purkaa ajatuksiani.
Kati ja päivä kerrallaan, uskon tietäväni miltä teistä tuntuu.