Opiskelen melkein 150 kilometrin päässä kotikaupungistani, jossa asuu myös poikaystäväni. Kesällä suunnilleen asuttiin yhdessä, mutta syksy patisti taas opiskelemaan. Tänäänkin astuin yksiöni ovesta sisään ja tunsin vain ja ainoastaan ahdistusta ja ikävää. En riemukasta tunnetta itsenäisyydestä tai opiskelija-elämän huumaa, vain ahdistusta ja ikävää. Aamuisin herään vain tunteakseni pahan olon vatsassa, rinnassa ja pään sisällä, kun kulta ei nukukaan vieressä. Ja illalla ei haluaisi mennä nukkumaan tyhjään sänkyyn, kun ajatuskin alkaa itkettää. Koulumotivaatio on hukassa ja itku koko ajan pinnan alla. Ei vaan tunnu enää yhtään hyvältä ilman toista. Viime vuonna yksineläminen sujui ihan hyvin kun oli sinkku. Nyt hajoaa ihan palasiksi kun joutuu olemaan erossa. Tiedän poikaystävänikin tuntevan samoin. Miten sitä voikaan rakastaa toista niin paljon.. Ihan kuin eläisi vain viikonloppuja varten. Jotta pääsisi junaan, kullan syliin muutamaksi päiväksi ja yöksi,ja sitten taas junamatka jonka aikana kaikki ahdistus nousee taas pintaan. En halua olla erossa hänestä. EN HALUA. Mutta minkäs teet. Kai se on opiskeltava, hankittava koulutus jonka hankkimisesta ei nauti. Ensi vuonna en enää tähän leikkiin ala. Jos sinnekään asti jaksan. Poikaystäväni kanssa haluan kyllä olla, sitten pitää vain tehdä erilaisia asumisjärjestelyjä. Nyt tuntuu vain niin pahalta. Kohta joutuu taas menemään yksin sänkyyn. Tuskin maltan odottaa sitä tunnetta, ettei saa henkeä, eikä saa itkua loppumaan.
Rakastan sinua, kulta.
Rakastan sinua, kulta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.