Viime aikojen vl-fundamentalismi -aiheinen lehtikirjoittelu on tuntunut Jumalan suurelta siunaukselta siionille.
Luonnollisesti julkisuuteen nostetut henkilöt ovat joutuneet kantamaan hyvin raskaan osan. Vaikka henkilökohtaiset kokemukset ovat kohtuuttomat ja ajoittain jopa kestämättömät, toivon ja uskon että niiden mukana saamme kaikki jotain uutta ja puhdistavaa, joka vetää meitä ja kaikkia keskustelun seuraajiakin lähemmäksi Jumalaa.
Eräs käytännöllinen asia on tässä julkisuusmylläkässä nostettava esille. Minua ja monia uskonystäviäni on jo vuosia huolestuttanut vl-yhteisössä vakiintuneet käytöstavat – oikeastaan KÄYTÖSTAVATTOMUUDET.
Uskonveljeys ja –sisaruus on jollain käsittämättömällä tavalla vääristänyt käyttäytymismallejamme siten, ettei niissä usein mitenkään näy toisen asemaan asettuminen, joskus jopa todella törkeä henkilökohtainen (julkinen)loukkaus tai välinpitämättömyys tuntuu olevan aivan luonnollista ”talostelussamme”.
Monet ovat ihmetelleet, miten ihmistä voidaan kohdella siten kuin pappisveljeämme viime aikoina SRK:ssa. Monille myös SRK:n puheenjohtajan hymyilyttämislausunto ja leirityön sihteerin toiminnan julkilausuttujen perusteiden köykäisyys ovat olleet ihmetyksen aiheita. Me vl:t olemme toki tottuneet, että asioita vain ”tapahtuu” ja ”nähdään hyväksi”, mutta jopa monelle meistä nämä tapahtumat ovat olleet liian räikeitä sulatettavaksi.
Erityisesti vl-liikkeen ulkopuolisille tapahtumien uutisointi on antanut vaikutelman hätkähdyttävän epäasiallisesta, epäinhimillisestä, sivistymättömästä ja EPÄKRISTILLISESTÄ toiminnasta.
Aina voimme piiloutua siihen perinteiseen selitykseen, että maailma ei näe talostelumme ihanuutta. MUTTA: yhä uudelleen ja uudelleen jo vuosia olen kuunnellut masentavia kokemuksia suhteessa SRK:n toimi- ja luottamushenkilöihin. Pyydettyjä kirjoituksia lehtiin tai muihin julkaisuihin ”toimitetaan” poiketen hyvästä journalistisesta käytännöstä. Kokouksissa käytännöt ovat epäselviä, eikä epäasiallisesta henkilöönmenevästä huomauttelusta ole kukaan tietääkseen silloin kun huonosti käyttäytyvä henkilö on vastuullisessa asemassa. Sitoumukset saattavat jäädä yksipuoliseksi ja talkoohenkeä pidetään joskus itsestään selvänä, vaikka työn tulokset menisivät kerta toisensa jälkeen hukkaan.
Vaikka kristittyinä elämme armon alla emmekä enää lain alla, tulee meidän kaikissa toimissamme, Jumalan armon avulla, pyrkiä huomioimaan lähimmäisemme. Keskinäisellä käyttäytymisellämme voimme julistaa Jumalan rakkautta. Samoin suhteessa armosta osattomaan, todellinen kohtaaminen lähtee ihmisarvon tunnustamisesta ja toteutuu sen myötä lähimmäisen huomioimisena kohteliailla –tai edes ”normaaleilla” käytöstavoilla.
Anteeksipyyntö tai pahoittelu, kun vahingossa, ajattelemattomuuttamme, kiivastuksissamme tai kiireen vuoksi tulemme loukanneeksi toista, on yksi näistä normaaleista käytöstavoista.
Anteeksipyynnön ei tarvitse merkitä rippiä vaan se voidaan nähdä aivan arkipäiväisenä sosiaalisena signaalina kumppanin ihmisarvon tunnustamisesta.
Vastuullisten tehtävien hoitaminen edellyttää tehtävien vastuullista hoitamista. Tämä tarkoittaa käsiteltäviin asioihin perehtymistä huolellisesti ja samalla tehtävien rajaamista sellaiseen määrään, jonka pystyy hyvällä omallatunnolla hoitamaan.
Sydämen usko ei vielä takaa, että henkilöllä olisi lahjat, taidot tai tiedot minkä tahansa tehtävän hoitamiseen. Sekä yhteisöllä että yksilöillä on vastuu, että tehtäviin kutsutaan tai valitaan henkilöitä joilla on edellytykset niiden vastuulliseen hoitamiseen. Tehtävien monipuolistuessa ja erilaistuessa on asiallisella koulutuksella ja kokemuksella kasvava merkitys.
On kohtuutonta asettaa henkilöitä vastuuseen asioista, joista heillä ei ole tarvittavia tietoja, kokemusta tai mahdollisuutta ottaa selvää. Toisaalta jokainen yksilö on vastuullinen pyytämään konsultaatiota tai apuvoimia havaitessaan jonkin asian hoitamisen itselleen kohtuuttomaksi.
Kunkin tilanteen syvällinen ymmärtäminen auttaa myös hyviin käytöstapoin asian suhteen. Tosiasioiden tunnustaminen ja niiden käytännöllinen huomioiminen on perustava osa vastuun kantamista.
Luonnollisesti julkisuuteen nostetut henkilöt ovat joutuneet kantamaan hyvin raskaan osan. Vaikka henkilökohtaiset kokemukset ovat kohtuuttomat ja ajoittain jopa kestämättömät, toivon ja uskon että niiden mukana saamme kaikki jotain uutta ja puhdistavaa, joka vetää meitä ja kaikkia keskustelun seuraajiakin lähemmäksi Jumalaa.
Eräs käytännöllinen asia on tässä julkisuusmylläkässä nostettava esille. Minua ja monia uskonystäviäni on jo vuosia huolestuttanut vl-yhteisössä vakiintuneet käytöstavat – oikeastaan KÄYTÖSTAVATTOMUUDET.
Uskonveljeys ja –sisaruus on jollain käsittämättömällä tavalla vääristänyt käyttäytymismallejamme siten, ettei niissä usein mitenkään näy toisen asemaan asettuminen, joskus jopa todella törkeä henkilökohtainen (julkinen)loukkaus tai välinpitämättömyys tuntuu olevan aivan luonnollista ”talostelussamme”.
Monet ovat ihmetelleet, miten ihmistä voidaan kohdella siten kuin pappisveljeämme viime aikoina SRK:ssa. Monille myös SRK:n puheenjohtajan hymyilyttämislausunto ja leirityön sihteerin toiminnan julkilausuttujen perusteiden köykäisyys ovat olleet ihmetyksen aiheita. Me vl:t olemme toki tottuneet, että asioita vain ”tapahtuu” ja ”nähdään hyväksi”, mutta jopa monelle meistä nämä tapahtumat ovat olleet liian räikeitä sulatettavaksi.
Erityisesti vl-liikkeen ulkopuolisille tapahtumien uutisointi on antanut vaikutelman hätkähdyttävän epäasiallisesta, epäinhimillisestä, sivistymättömästä ja EPÄKRISTILLISESTÄ toiminnasta.
Aina voimme piiloutua siihen perinteiseen selitykseen, että maailma ei näe talostelumme ihanuutta. MUTTA: yhä uudelleen ja uudelleen jo vuosia olen kuunnellut masentavia kokemuksia suhteessa SRK:n toimi- ja luottamushenkilöihin. Pyydettyjä kirjoituksia lehtiin tai muihin julkaisuihin ”toimitetaan” poiketen hyvästä journalistisesta käytännöstä. Kokouksissa käytännöt ovat epäselviä, eikä epäasiallisesta henkilöönmenevästä huomauttelusta ole kukaan tietääkseen silloin kun huonosti käyttäytyvä henkilö on vastuullisessa asemassa. Sitoumukset saattavat jäädä yksipuoliseksi ja talkoohenkeä pidetään joskus itsestään selvänä, vaikka työn tulokset menisivät kerta toisensa jälkeen hukkaan.
Vaikka kristittyinä elämme armon alla emmekä enää lain alla, tulee meidän kaikissa toimissamme, Jumalan armon avulla, pyrkiä huomioimaan lähimmäisemme. Keskinäisellä käyttäytymisellämme voimme julistaa Jumalan rakkautta. Samoin suhteessa armosta osattomaan, todellinen kohtaaminen lähtee ihmisarvon tunnustamisesta ja toteutuu sen myötä lähimmäisen huomioimisena kohteliailla –tai edes ”normaaleilla” käytöstavoilla.
Anteeksipyyntö tai pahoittelu, kun vahingossa, ajattelemattomuuttamme, kiivastuksissamme tai kiireen vuoksi tulemme loukanneeksi toista, on yksi näistä normaaleista käytöstavoista.
Anteeksipyynnön ei tarvitse merkitä rippiä vaan se voidaan nähdä aivan arkipäiväisenä sosiaalisena signaalina kumppanin ihmisarvon tunnustamisesta.
Vastuullisten tehtävien hoitaminen edellyttää tehtävien vastuullista hoitamista. Tämä tarkoittaa käsiteltäviin asioihin perehtymistä huolellisesti ja samalla tehtävien rajaamista sellaiseen määrään, jonka pystyy hyvällä omallatunnolla hoitamaan.
Sydämen usko ei vielä takaa, että henkilöllä olisi lahjat, taidot tai tiedot minkä tahansa tehtävän hoitamiseen. Sekä yhteisöllä että yksilöillä on vastuu, että tehtäviin kutsutaan tai valitaan henkilöitä joilla on edellytykset niiden vastuulliseen hoitamiseen. Tehtävien monipuolistuessa ja erilaistuessa on asiallisella koulutuksella ja kokemuksella kasvava merkitys.
On kohtuutonta asettaa henkilöitä vastuuseen asioista, joista heillä ei ole tarvittavia tietoja, kokemusta tai mahdollisuutta ottaa selvää. Toisaalta jokainen yksilö on vastuullinen pyytämään konsultaatiota tai apuvoimia havaitessaan jonkin asian hoitamisen itselleen kohtuuttomaksi.
Kunkin tilanteen syvällinen ymmärtäminen auttaa myös hyviin käytöstapoin asian suhteen. Tosiasioiden tunnustaminen ja niiden käytännöllinen huomioiminen on perustava osa vastuun kantamista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
dfn ghjtyjd sfrhs