Viime aikojen vl-fundamentalismi -aiheinen lehtikirjoittelu on tuntunut Jumalan suurelta siunaukselta siionille.
Luonnollisesti julkisuuteen nostetut henkilöt ovat joutuneet kantamaan hyvin raskaan osan. Vaikka henkilökohtaiset kokemukset ovat kohtuuttomat ja ajoittain jopa kestämättömät, toivon ja uskon että niiden mukana saamme kaikki jotain uutta ja puhdistavaa, joka vetää meitä ja kaikkia keskustelun seuraajiakin lähemmäksi Jumalaa.
Eräs käytännöllinen asia on tässä julkisuusmylläkässä nostettava esille. Minua ja monia uskonystäviäni on jo vuosia huolestuttanut vl-yhteisössä vakiintuneet käytöstavat – oikeastaan KÄYTÖSTAVATTOMUUDET.
Uskonveljeys ja –sisaruus on jollain käsittämättömällä tavalla vääristänyt käyttäytymismallejamme siten, ettei niissä usein mitenkään näy toisen asemaan asettuminen, joskus jopa todella törkeä henkilökohtainen (julkinen)loukkaus tai välinpitämättömyys tuntuu olevan aivan luonnollista ”talostelussamme”.
Monet ovat ihmetelleet, miten ihmistä voidaan kohdella siten kuin pappisveljeämme viime aikoina SRK:ssa. Monille myös SRK:n puheenjohtajan hymyilyttämislausunto ja leirityön sihteerin toiminnan julkilausuttujen perusteiden köykäisyys ovat olleet ihmetyksen aiheita. Me vl:t olemme toki tottuneet, että asioita vain ”tapahtuu” ja ”nähdään hyväksi”, mutta jopa monelle meistä nämä tapahtumat ovat olleet liian räikeitä sulatettavaksi.
Erityisesti vl-liikkeen ulkopuolisille tapahtumien uutisointi on antanut vaikutelman hätkähdyttävän epäasiallisesta, epäinhimillisestä, sivistymättömästä ja EPÄKRISTILLISESTÄ toiminnasta.
Aina voimme piiloutua siihen perinteiseen selitykseen, että maailma ei näe talostelumme ihanuutta. MUTTA: yhä uudelleen ja uudelleen jo vuosia olen kuunnellut masentavia kokemuksia suhteessa SRK:n toimi- ja luottamushenkilöihin. Pyydettyjä kirjoituksia lehtiin tai muihin julkaisuihin ”toimitetaan” poiketen hyvästä journalistisesta käytännöstä. Kokouksissa käytännöt ovat epäselviä, eikä epäasiallisesta henkilöönmenevästä huomauttelusta ole kukaan tietääkseen silloin kun huonosti käyttäytyvä henkilö on vastuullisessa asemassa. Sitoumukset saattavat jäädä yksipuoliseksi ja talkoohenkeä pidetään joskus itsestään selvänä, vaikka työn tulokset menisivät kerta toisensa jälkeen hukkaan.
Vaikka kristittyinä elämme armon alla emmekä enää lain alla, tulee meidän kaikissa toimissamme, Jumalan armon avulla, pyrkiä huomioimaan lähimmäisemme. Keskinäisellä käyttäytymisellämme voimme julistaa Jumalan rakkautta. Samoin suhteessa armosta osattomaan, todellinen kohtaaminen lähtee ihmisarvon tunnustamisesta ja toteutuu sen myötä lähimmäisen huomioimisena kohteliailla –tai edes ”normaaleilla” käytöstavoilla.
Anteeksipyyntö tai pahoittelu, kun vahingossa, ajattelemattomuuttamme, kiivastuksissamme tai kiireen vuoksi tulemme loukanneeksi toista, on yksi näistä normaaleista käytöstavoista.
Anteeksipyynnön ei tarvitse merkitä rippiä vaan se voidaan nähdä aivan arkipäiväisenä sosiaalisena signaalina kumppanin ihmisarvon tunnustamisesta.
Vastuullisten tehtävien hoitaminen edellyttää tehtävien vastuullista hoitamista. Tämä tarkoittaa käsiteltäviin asioihin perehtymistä huolellisesti ja samalla tehtävien rajaamista sellaiseen määrään, jonka pystyy hyvällä omallatunnolla hoitamaan.
Sydämen usko ei vielä takaa, että henkilöllä olisi lahjat, taidot tai tiedot minkä tahansa tehtävän hoitamiseen. Sekä yhteisöllä että yksilöillä on vastuu, että tehtäviin kutsutaan tai valitaan henkilöitä joilla on edellytykset niiden vastuulliseen hoitamiseen. Tehtävien monipuolistuessa ja erilaistuessa on asiallisella koulutuksella ja kokemuksella kasvava merkitys.
On kohtuutonta asettaa henkilöitä vastuuseen asioista, joista heillä ei ole tarvittavia tietoja, kokemusta tai mahdollisuutta ottaa selvää. Toisaalta jokainen yksilö on vastuullinen pyytämään konsultaatiota tai apuvoimia havaitessaan jonkin asian hoitamisen itselleen kohtuuttomaksi.
Kunkin tilanteen syvällinen ymmärtäminen auttaa myös hyviin käytöstapoin asian suhteen. Tosiasioiden tunnustaminen ja niiden käytännöllinen huomioiminen on perustava osa vastuun kantamista.
Luonnollisesti julkisuuteen nostetut henkilöt ovat joutuneet kantamaan hyvin raskaan osan. Vaikka henkilökohtaiset kokemukset ovat kohtuuttomat ja ajoittain jopa kestämättömät, toivon ja uskon että niiden mukana saamme kaikki jotain uutta ja puhdistavaa, joka vetää meitä ja kaikkia keskustelun seuraajiakin lähemmäksi Jumalaa.
Eräs käytännöllinen asia on tässä julkisuusmylläkässä nostettava esille. Minua ja monia uskonystäviäni on jo vuosia huolestuttanut vl-yhteisössä vakiintuneet käytöstavat – oikeastaan KÄYTÖSTAVATTOMUUDET.
Uskonveljeys ja –sisaruus on jollain käsittämättömällä tavalla vääristänyt käyttäytymismallejamme siten, ettei niissä usein mitenkään näy toisen asemaan asettuminen, joskus jopa todella törkeä henkilökohtainen (julkinen)loukkaus tai välinpitämättömyys tuntuu olevan aivan luonnollista ”talostelussamme”.
Monet ovat ihmetelleet, miten ihmistä voidaan kohdella siten kuin pappisveljeämme viime aikoina SRK:ssa. Monille myös SRK:n puheenjohtajan hymyilyttämislausunto ja leirityön sihteerin toiminnan julkilausuttujen perusteiden köykäisyys ovat olleet ihmetyksen aiheita. Me vl:t olemme toki tottuneet, että asioita vain ”tapahtuu” ja ”nähdään hyväksi”, mutta jopa monelle meistä nämä tapahtumat ovat olleet liian räikeitä sulatettavaksi.
Erityisesti vl-liikkeen ulkopuolisille tapahtumien uutisointi on antanut vaikutelman hätkähdyttävän epäasiallisesta, epäinhimillisestä, sivistymättömästä ja EPÄKRISTILLISESTÄ toiminnasta.
Aina voimme piiloutua siihen perinteiseen selitykseen, että maailma ei näe talostelumme ihanuutta. MUTTA: yhä uudelleen ja uudelleen jo vuosia olen kuunnellut masentavia kokemuksia suhteessa SRK:n toimi- ja luottamushenkilöihin. Pyydettyjä kirjoituksia lehtiin tai muihin julkaisuihin ”toimitetaan” poiketen hyvästä journalistisesta käytännöstä. Kokouksissa käytännöt ovat epäselviä, eikä epäasiallisesta henkilöönmenevästä huomauttelusta ole kukaan tietääkseen silloin kun huonosti käyttäytyvä henkilö on vastuullisessa asemassa. Sitoumukset saattavat jäädä yksipuoliseksi ja talkoohenkeä pidetään joskus itsestään selvänä, vaikka työn tulokset menisivät kerta toisensa jälkeen hukkaan.
Vaikka kristittyinä elämme armon alla emmekä enää lain alla, tulee meidän kaikissa toimissamme, Jumalan armon avulla, pyrkiä huomioimaan lähimmäisemme. Keskinäisellä käyttäytymisellämme voimme julistaa Jumalan rakkautta. Samoin suhteessa armosta osattomaan, todellinen kohtaaminen lähtee ihmisarvon tunnustamisesta ja toteutuu sen myötä lähimmäisen huomioimisena kohteliailla –tai edes ”normaaleilla” käytöstavoilla.
Anteeksipyyntö tai pahoittelu, kun vahingossa, ajattelemattomuuttamme, kiivastuksissamme tai kiireen vuoksi tulemme loukanneeksi toista, on yksi näistä normaaleista käytöstavoista.
Anteeksipyynnön ei tarvitse merkitä rippiä vaan se voidaan nähdä aivan arkipäiväisenä sosiaalisena signaalina kumppanin ihmisarvon tunnustamisesta.
Vastuullisten tehtävien hoitaminen edellyttää tehtävien vastuullista hoitamista. Tämä tarkoittaa käsiteltäviin asioihin perehtymistä huolellisesti ja samalla tehtävien rajaamista sellaiseen määrään, jonka pystyy hyvällä omallatunnolla hoitamaan.
Sydämen usko ei vielä takaa, että henkilöllä olisi lahjat, taidot tai tiedot minkä tahansa tehtävän hoitamiseen. Sekä yhteisöllä että yksilöillä on vastuu, että tehtäviin kutsutaan tai valitaan henkilöitä joilla on edellytykset niiden vastuulliseen hoitamiseen. Tehtävien monipuolistuessa ja erilaistuessa on asiallisella koulutuksella ja kokemuksella kasvava merkitys.
On kohtuutonta asettaa henkilöitä vastuuseen asioista, joista heillä ei ole tarvittavia tietoja, kokemusta tai mahdollisuutta ottaa selvää. Toisaalta jokainen yksilö on vastuullinen pyytämään konsultaatiota tai apuvoimia havaitessaan jonkin asian hoitamisen itselleen kohtuuttomaksi.
Kunkin tilanteen syvällinen ymmärtäminen auttaa myös hyviin käytöstapoin asian suhteen. Tosiasioiden tunnustaminen ja niiden käytännöllinen huomioiminen on perustava osa vastuun kantamista.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Huippupaikalle tuli valituksei taitamaton henkilö. Tuottaa suurta vahinkoa kristillisyydelle.
Jokainen kristitty on vastuussa siitä, millaista kristillisyytemme on.
Jos pelon vuoksi vaikenemme ja annamme halukkaampien, rohkeampien ja innokkaampien puhua ja päättää, olemme osaltamme vastuussa kokonaisuudesta. Jos näemme, että jotakuta kohdellaan väärin, olemme osasyyllisiä vääryyteen ellemme puutu siihen.
Keskitysleirireiltä selvinneen kerrottiin todenneen tapahtumien syistä: Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien vaikenenminen.
Jokaineen kokousedustaja, joka ei ole tehnyt vastaehdotusta tai kirjauttanaut eriävää mielipidettään pöytäkirjaan on vastuussa "yksimielisestä" päätöksestä.
Jos kokouksen puheenjohtaja sallii asiattomaan kokouskäyttäytymiseen, on läsnäolijoiden velvollisuus muistuttaa tätä velvollisuuksistaan.
Onko "jumalanvaltakunnasta" tehty herrahissi, jossa jokainen "tärkeään" asemaan valittu jää ikuiseen kiitollisuudenvelkaan "ylemmilleen", eikä siten pysty kantamaan vastuutaan yhteisitä asioista?
Juuri näin se vastuu on Jumalan sanan mukaan. Uskovaisen tulee puuttua asioihin kun näkee ettätoimitaan väärin, silloinkin kun väärin toimija on johtava SRK:n henkilö.
"Jos näemme, että jotakuta kohdellaan väärin, olemme osasyyllisiä vääryyteen ellemme puutu siihen. "
Me emme puuttuneet tilanteeseen, kun puhujat ja SRK:n johtomiehet kiusasivat ja häpäisivät tavallisia uskovaisia hoitokokouksissa. Vaikenimme ja nielimme häpeämme ja turrutimme omantunnon äänen.
Nyt olalan tässä tilanteesse: hoitomiesten kärkeen kuuluva Voittonen johtaa koko siionia. Miten on mahdollista että juuri hänet valittiin Valkealan vuosikokouksessa??
Missä on vuosikokousedustajien vastuuntunto?
Miksi sinun viestissäsi on päivänä 3.8. Näkyy olevan joissakin muissa viestissä toisissa ketjuissa. Ovatko nekin sinun?
Kirjoitin edellisen viestin aivan rekisteröityneenä. Se ei halunnut mennä läpi, vaan herjasi, että olen jo sen lähettänyt. Sitten se kuitenkin tuli väärän päivämäärän kanssa ja ilman rek. merkkejä esiin!
Mikä tarttuva tauti täällä jyllää?
Kyselee x-vl.
Koska olen elänyt vl-liepeillä vuosikymmeniä entisenä veeällänä, niin olen itsekin törmännyt tuohon käytöstavattomuuteen monta kertaa.
Sinun viestistäsi sain käsityksen, että hyvillä tavoilla meille 'armosta osattomille' voi vl osoittaa ihmisarvoa! Sehän on mainio asia. Mistä muuten tiedät, kuka on armosta osaton?
Kirjoituksesi oli todella syvällinen ja suoraa asiaa. Jos olet vielä oikeasti vl, niin sitä kunnioitettavampaa? Anteeksi epäluuloisuuteni, mutta minä olen erehtynyt muutaman kerran täällä. ;(
En voi leuhkia itsekään omilla täydellisillä tavoillani. En todellakaan. Mutta sen sanon, että olen aika herkkä haistamaan, milloin loukkaan toista jättämällä huomiotta tai tekemällä jotain loukkaavaa. Yritän korjata tilanteen keskustelemalla ja pyytämällä anteeksi.
Se että epäkohteliaisuuden ohella törmään ylimielisyyteen ja ylpeyteen, on minulle ollut liian iso pala nieltäväksi. Kartan sellaista ihmistä jos suinkin pystyn. Mutta en kosta. Pois se minusta. Vaikka joskus se tuntuisi oikeutetultakin.
Mutta voimia teille sinne siioniin!
,,,,,,,,,,