Poikakaverini sairastui psykoosiin, ja sen liennyttyä sairaalajakson jälkeen diagnoosiksi annettiin maanisdepressiivisyys.
Miten minun pitäisi tyttöystävänä toimia tässä asiassa? En jaksa olla hoitajana (mitä olen ollut neljä kuukautta). Nyt kun poikakaverini on ns. kunnossa(psykoosi loppunut), tuntuu että suhteemme oletetaan jatkuvan entisenlaisena. Minua kuitenkin ahdistaa tämä diagnoosi. Joudunko koko loppulämäni vahtimaan toisen mielenliikkeitä. Voinko hankkia lapsia hänen kanssaan, eikö maanisdepressiivisyys ole periytyvää? Ahdistaa...
Onko kellään kokemuksia maanisdepressiivisen kanssa elämisestä? Ja muutenkin olisiko jotain rakentavia neuvoja ja ehdotuksia että miten tästä tilanteesta voisi päästä "normaaliin" elämään, ettei suhde olisi potilas-hoitaja -suhde.
Miten minun pitäisi tyttöystävänä toimia tässä asiassa? En jaksa olla hoitajana (mitä olen ollut neljä kuukautta). Nyt kun poikakaverini on ns. kunnossa(psykoosi loppunut), tuntuu että suhteemme oletetaan jatkuvan entisenlaisena. Minua kuitenkin ahdistaa tämä diagnoosi. Joudunko koko loppulämäni vahtimaan toisen mielenliikkeitä. Voinko hankkia lapsia hänen kanssaan, eikö maanisdepressiivisyys ole periytyvää? Ahdistaa...
Onko kellään kokemuksia maanisdepressiivisen kanssa elämisestä? Ja muutenkin olisiko jotain rakentavia neuvoja ja ehdotuksia että miten tästä tilanteesta voisi päästä "normaaliin" elämään, ettei suhde olisi potilas-hoitaja -suhde.
Vastaukset 6
Vanhimmat
sairaus itsessään ei suoraan periydy.
Suosittelen lukemaan sairaudesta. Googlettamalla löytyy tietoa. Samoin
http://www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/viestit.php sivuilta voi löytyä mielenkiintoista luettavaa.
Olen itse bipo eli bipolääri eli kaksisuuntainen, joten olen jäävi sanomaan, jaksaako tällaisen kanssa elää. Helppoa se ei tule olemaan. Elämän vuoristorataa on edessä niin hyvässä kuin huonossakin. Mutta eikös se ole kaikissa ihmissuhteissa?
Itselläni on kolme lasta ja kaikki terveitä. Yksi lapsenlapsikin jo on.
Nykyäänhän sanotaan kaksisuuntainen mielialahäiriö, eikä niinkään käytetä enää tuota maanisdepressiivisyys-nimitystä.
Mieheni on kaksisuuntainen, ja hänen sairastumisensa aikoihin ei tietenkään ollut helppoa. Hän oli syvästi masentunut ja sairaalahoidossa lääkityksen aloittamista varten. Sairaalasta päästyään iski hypomania, ei siis niin hurja kuin varsinainen mania, mutta kuitenkin tuli vähän shoppailtua yli varojen ja unentarve väheni, hän vaelteli talossa yökaudet ja teki remonttia jota emme oikeastaan olisi tarvinneet yms.
Hän sai myös eläkepaperit, koska toimi ammatissa jossa tuolla diagnoosilla olisi ollut mahdotonta jatkaa. Hän oli tuolloin 40-vuotias.
Mutta lääkitys alkoi purra. Manioita ei ole tullut sen koommin. Masennuskausia tulee toisinaan, mutta niihinkin on niin hyvä lääkitys, että ne ovat lieviä, ja eikös jokainen meistä, terveistäkin, ole joskus masentunut?
Mieheni kuntoutui niin hyvin, että palasi ammattiinsa muutamaa vuotta myöhemmin ja on siitä lähtien lääkityksen avulla pysynyt kunnossa.
Tämä oli vain yksi tarina. Kaksisuuntaisia voi olla vaikeitakin, mutta yleensä lääkitys auttaa. Ja kaksisuuntaiset yleensä tunnistavat itse, milloin esim. masennus on tulossa, ja hakeutuvat tarvittaessa osastohoitoon.
Kaksisuuntaista hoidetaan epilepsialääkkeillä, jotka tasoittavat mielialaa ja pitävät siis kurissa niin masennuksen kuin maniatkin. Myös masennuslääkkeitä käytetään, jotkut kaksisuuntaiset hyötyvät myös neuroleptihoidosta, minun mieheni esimerkiksi syö Seroquelia. Totta kuitenkin on, että kaikilla ne eivät toimi toivotulla tavalla.
Sinuna en kuitenkaan antaisi periksi. Ymmärrän kyllä hyvin, että kun näit poikaystäväsi sairastumisen psykoosiin ja hänen harhaisuutensa, se säikäytti sinut ja olet peloissasi, miten tästä eteenpäin. Poikaystäväsi kuitenkin varmasti saa psykoosilääkityksen, esimerkiksi tuo mainitsemani Seroquel on ensisijaisesti psykoosilääke. Voi olla, ettei psykoosia tule enää koskaan. Poikaystäväsi on itsekin varmasti peloissaan ja tarvitsee ennen kaikkea tukea.
Rohkeutta ja voimia tulevaisuuteen !
Kiitos jo näistä vastauksista.
Haluaisin vielä keventää sydäntäni. Olen itse ollut n. kymmenen vuotta masentunut. Tai siis välillä masentunut ja välillä ei, nyt menossa n.4-6 masennuskausi. Olin itse tosi masentunut silloin kun poikakaverini psykoosi alkoi vappuna. Olin ensin ihan lamaannuksessa, enkä tiennyt mitä tehdä.
Tästä johtuen poikakaverin sukulaiset hakivat hänet hoiviinsa pois paikkakunnalta jossa asumme. Kuulostaa hyvältä, mutta sukulaiset (etupäässä veli joka on itsekin sairastanut psykoosin) kieltäytyivät viemästä poikakaveriani hoitoon. He pitivät tätä kotona ja vahtivat parhaansa mukaan. Jälkeenpäin kuulin että poikakaverini oli yrittänyt hypätä korkeasta tornista kun oli karannut heiltä... Tähän sitten väärä lääkitys yms. hässäkkää päälle.
Sain onneksi jotenkin itse ryhdistäydyttyä ja varasin ajan yksityiselle psykiatrille jolle sukulaiset suostuivat tuomaan poikakaverini. Sairaalahoitoon he eivät päästäneet poikakaveriani, vaikka tämä oli sitä itse pyytänyt. Psykoosia jatkui yhteensä n. kaksi kuukautta, josta hän oli pari viikkoa sukulaisten kanssa, loput minun kanssani.
Olin loppuajasta niin väsynyt ja epätoivoinen että ajattelin jo välillä tappavani ensin hänet ja sitten itseni. Onneksi sitten terveyskeskuksen psykiatri ymmärsi tilanteen kun olin siitä pari viikkoa yrittänyt hänelle puhua. Tämän jälkeen poikakaverini pääsi (omasta mielestään joutui) juhannuksena sairaalaan.
Sairaalasta hän on siis jo päässyt pois, ja nykyinen lääkekoktail tuntuisi olevan sopiva. Tästä kaikesta on minulle jäänyt niin kauhea olo, että en oikein osaa nähdä poikakaveriani enää sinä ihanana ihmisenä jonka kanssa olen jo viisi vuotta seurustellut.
Ja tappelu sukulaisten kanssa siitä että sain hänelle asianmukaista hoitoa, on katkeroittanut minua. En pääse yli näistä vihan tunteista, vaikka pitäisi keskittyä omaan paranemiseenkin välillä. Tämä tapahtumaketju on herättänyt minussa sellaisia ajatuksia ja tunteita, jotka tuntuvat pelottavilta. En tiedä kestäisinkö toista samanlaista ruljanssia, etenkin sukulaisten kanssa kädenvääntämistä.
Poikaystäväni sairausloma on loppumassa nyt syyskuun lopussa. Minua vähän ihmetyttää että hänen oletetaan niin nopeasti olevan työkykyinen. Itse hän on kovalla tohinalla perustamassa omaa yritystä. Minä olen hieman epäileväinen että onkohan se nyt tässä tilanteessa ihan järkevää, mutta hän ei suostu kuuntelemaan minua.
Jos kuitenkin käy niin että eroatte, niin tälle poikakaverillesi olisi jonkun varmistettava että hänellä on vähintään minitoimeentulo ja asunto. Hyvä olisi tietysti työ tai sopiva opiskelupaikka. Riippuvuus ei ole minusta hyvä, se on ihan eri asia kuin kiintymys.
Ei tähän oikein muuta uskalla sanoa. Nämä psyyken sairaudet ovat vain määritelmiä. Ei mieltä voi niin vain kuvata eikä hallita. Miltä tuntuu on tärkeämpi tietää. Perimisiin en usko ellei kyse ole opitusta perimästä. Neljä kuukautta on lyhyt aika.
Eipä sitä suoraan voi sanoa, että kannattaako suhdetta jatkaa. Riippuu miten hänellä esiintyy maniavaihe? Mikäli hän on maniassa väkivaltainen, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja tai käyttää runsaasti alkoholia niin suosittelen vakavasti miettimään asiaa, ja suhteen jatkamista. Toki voi olla ettei em. asiat ole vielä tulleet esille, mutta jos tulevat niin älä jatka suhdetta. Maniaan kuuluu yhtenä osana joillekin henkilöille myös seksuaalinen holtittomuus, joka myös vaikeuttaa parisuhdetta. Mutta muista sairaus on yksilöllistä.
Oliko poikaystäväsi käyttäytynyt välillä maanisesti,eli ei nuku,puuhaa jotain ylienergisenä,ja välillä tosi masentuneesti ennen psykoosia vai saiko hän diagnoosin tosta vaan.Psykoosi on yleistä terveillekkin ihmisille.Kirjotin justiin tossa tonne ton diagnoosit pois jutun..et tuli mieleen onko oikea diagnoosi.
Mutta maanisdepressiivisen kanssa pystyy elämään myös jos se on oikea.
Pää asia että poikaystäväsi itse tutustuu sairauteen,ja tietää mitä se on,mitkä on oireet.