Olen syntynyt 1947. Kuulun suuriin ikäluokkiin. Näitä ovat 1945-1948 syntyneet. Meitä on reilut 123 000. Olemme syyllistyneet siihen, että 1970-luvulla syntyneet lapsemme eivät saa muita kuin pätkätöitä, olemme myyneet valtion omistamat yritykset ja olleet päättäjinä kaikissa niissä instansseissa, joissa Suomi on pistetty matalaksi. Niinpä omista lapsistamme on syystämme tullut luusereita, kadotettu sukupolvi.
On ihme, miten paljon ollaan ehditty saada toimeksi. Siinä sivussa olemme järjestelleet oman eläketurvamme pilviin ja kehittyneet rikkaammiksi kuin mitkään muut ikäluokat Suomessa. Vielä olemme silti kiristämässä nuorisoa maksamaan osan eläkkeistämme, vaikka nyt jo viimeistään pitäisi mennä nurkkaan häpeämään. Jyräämme suurella määrällämme kaikki muut ja vain suurten ikäluokkien etuja ajetaan Suomessa.
Tätä mieltä oli Osku Pajamäki ja tätä mieltä on Jarkko Tontti. Tontti on kirjoittanut romaanin Luokkakokous. Sen päähenkilöllä on tämän suuntaisia ajatuksia. Jarkko Tontilla itsellään myös. Anna-lehdessä nro 37 Tontti valottaa oman sukupolvensa surkeutta suurten ikäluokkien puristuksessa laajasti ja perusteellisesti. Että pisti vihaksi...
Suurten ikäluokkien ensimmäisen (ja monen ainoan) avioliiton aikuiset lapset ovat syntyneet 1970-luvulla. Olemme siis tuhonneet lastemme tulevaisuuden. Syösseet lapsemme kadotukseen kuin antiikin draamoissa ikään. Onhan se hurjaa.
Eikö tähän sukupolvien väliseen keskusteluun saa tolkkua millään? Kunpa joku tohtoreistamme, joita työttömyys vaivaa kovin, tekisi tutkimuksen siitä, miten suuret ikäluokat oikein ovat yksin voineet vaikuttaa 5,5 miljoonaisen kansan tuhoon. Siis objektiivisen tutkimuksen, joissa vaikkapa selvitetään naisten ja miesten omistukset, palkat ja eläketulot erikseen. Suurista ikäluokista erosi avioliitostaan lähes joka toinen, joten tuossa 123 000 tuhannessa on paljon yksinhuoltajia. Kun tiedämme, miten
suomalainen eronnut mies tuolloin suhtautui velvollisuuksiinsa isänä, ovat monet 1970-luvun lapsista yksinhuoltajaäidin kasvattamia, kouluttamia ja elättämiä. Naisten ja miesten palkkaerot ovat meidän sukupolvemme aikana olleet suuret, joten rikastumaan ovat päässeet miehet ja naisista hyvin harvat. Yksinhuoltajista vielä harvempi.
Olin töissä lähes 40-vuotta ja siinä sivussa kasvatin ja koulutin lapseni sekä itseni. Isäkin lapsella oli, mutta miehen vei viina mennessään jo alkumetreillä. Vuokrakämpässä ja ilman autoa tultiin toimeen ja tullaan edelleen. Eläkkeelläni tulen toimeen, mutta Karibian reissuista en haaveile, minulle riittää tavallinen elämä. Säästöjä ei ihmeemmin ole. Kulutusjuhlaan en koskaan ehtinyt mukaan. Tuttavapiirini on samanlaista. En viitsi hävetä.
On ihme, miten paljon ollaan ehditty saada toimeksi. Siinä sivussa olemme järjestelleet oman eläketurvamme pilviin ja kehittyneet rikkaammiksi kuin mitkään muut ikäluokat Suomessa. Vielä olemme silti kiristämässä nuorisoa maksamaan osan eläkkeistämme, vaikka nyt jo viimeistään pitäisi mennä nurkkaan häpeämään. Jyräämme suurella määrällämme kaikki muut ja vain suurten ikäluokkien etuja ajetaan Suomessa.
Tätä mieltä oli Osku Pajamäki ja tätä mieltä on Jarkko Tontti. Tontti on kirjoittanut romaanin Luokkakokous. Sen päähenkilöllä on tämän suuntaisia ajatuksia. Jarkko Tontilla itsellään myös. Anna-lehdessä nro 37 Tontti valottaa oman sukupolvensa surkeutta suurten ikäluokkien puristuksessa laajasti ja perusteellisesti. Että pisti vihaksi...
Suurten ikäluokkien ensimmäisen (ja monen ainoan) avioliiton aikuiset lapset ovat syntyneet 1970-luvulla. Olemme siis tuhonneet lastemme tulevaisuuden. Syösseet lapsemme kadotukseen kuin antiikin draamoissa ikään. Onhan se hurjaa.
Eikö tähän sukupolvien väliseen keskusteluun saa tolkkua millään? Kunpa joku tohtoreistamme, joita työttömyys vaivaa kovin, tekisi tutkimuksen siitä, miten suuret ikäluokat oikein ovat yksin voineet vaikuttaa 5,5 miljoonaisen kansan tuhoon. Siis objektiivisen tutkimuksen, joissa vaikkapa selvitetään naisten ja miesten omistukset, palkat ja eläketulot erikseen. Suurista ikäluokista erosi avioliitostaan lähes joka toinen, joten tuossa 123 000 tuhannessa on paljon yksinhuoltajia. Kun tiedämme, miten
suomalainen eronnut mies tuolloin suhtautui velvollisuuksiinsa isänä, ovat monet 1970-luvun lapsista yksinhuoltajaäidin kasvattamia, kouluttamia ja elättämiä. Naisten ja miesten palkkaerot ovat meidän sukupolvemme aikana olleet suuret, joten rikastumaan ovat päässeet miehet ja naisista hyvin harvat. Yksinhuoltajista vielä harvempi.
Olin töissä lähes 40-vuotta ja siinä sivussa kasvatin ja koulutin lapseni sekä itseni. Isäkin lapsella oli, mutta miehen vei viina mennessään jo alkumetreillä. Vuokrakämpässä ja ilman autoa tultiin toimeen ja tullaan edelleen. Eläkkeelläni tulen toimeen, mutta Karibian reissuista en haaveile, minulle riittää tavallinen elämä. Säästöjä ei ihmeemmin ole. Kulutusjuhlaan en koskaan ehtinyt mukaan. Tuttavapiirini on samanlaista. En viitsi hävetä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä se on sulla kurjaa, ja meikäläinen vaan porskuttaa. Ja ryyppää viinaa ja elelee leveesti eläkkeellä. Tässä juuri tulin luuserelapseni (tietysti äiditön) luota viemästä hälle satasia, jotta avioerolapsenlapseni saisivat edes maskaraa ripsiinsä. Että panee vihaksi. Kun dulla vei mutsin ja TV ja nyt se vaan katsoo Pajakäen kauniitarohkeita päivätpitkät.
Sekin mua pännii kun tulin töissä ollessani maksaneeksi osan mutsini ja faijani eläkkeestä saatabna.
Ja tolkkuahan ei saa jos mulkkua hakee. Siinä kysyntä ja tarjonta eivät koskaan kohtaa.
Kiitos mikä lienetkin! Pidät aina linjasi sen vaikuttamatta, mitä juttu koskee. Eikö tullutkin makea olo jälleen kerran, kun heitetyksi piikkejä kasakaupalla. Onnea ja menestystä sinulle jatkossakin valitsemallasi tiellä. Minulla ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin sinulla. Siellä enempi tuntuu ongelmia olevan, sillä niin se tuppaa aina olemaan, kun on kyse mulkusta ja sen päästä.
Ja toisaalta mul-kun on pää kipiä, niin siihen auttaa hersyvä hirnuminen juuren alulle.
Täällähän on tietysti ongelmia toisin kuin siellä, mikä taas on toinen juttu kuten Rudyart Kipling sanoisi, mikäli eläisi.
Onnittelen tilanteesi stabilisuudesta!
..nimittäin siitä stabiilisuudesta, jotka vaivaa ylempää päätäsi - edellyttäen, että se yleensä on olemassa. Saattaa olla niinkin, että Kalle-Aaretti istuu sittenkin viivan päällä. Nimihän ei aina ole enne ainakaan sukupuolesta.
netti täysi, älä välitä.
Täällä kohtaamme suomalaisen todellisuuden.
Kiitos sinulle ihan toisesta syystä kuin edelliselle. Tiesin kirjoittaessani, että tämä juttu ja sen kaltaiset asiat eivät kiinnosta yleisesti. Yhteiskunalliset aiheet eivät yleensä,elleivät ne koske jotakin tiettyä eduskuntaehdokasta tai eläkkeitä tai juoruja.
Oikeasti en voi mitenkään huonosti, sillä aineellinen rikkaus ei ole itse asiassa hyvinvoinnin tae. Olen saanut elää rikkaan elämän, täynnä kokemuksia, joita varakkaana en olisi saanut. Tiedän myös, että ne,jotka minusta pitävät eivät tee sitä rahan tai aseman vuoksi. Minun ei tarvitse myöskään kuulua mihinkään piireihin, ei pullistella sinne tai tänne. Tarkoitukseni ei ollut lainkaan vetää juttua itseeni, se ei ole pointti.
Kuitenkin Kalle-Aaretille ja kaltaisilleen on sanottava eräs kiitos. Juttuhan oli pitkä. Harvoin sellaiset luetaan tai ainakaan loppuun saakka. Pistin huvikseni miespiikin tuonne loppuun ja ajattelin, että mahtaako kukaan ärähtää ja lukea sinne asti.
Eräs opettajani sanoi kerran, että kirjoittajan pitää olla kiitollinen kaikista palautteista,erityisesti niistä, jotka jaksavat tylsät tekstinne loppuun saakka lukea. Aivan erityisesti niistä, jotka juttuihinne reagoivat, sillä silloin teksti on tehnyt yhden tehtävistään.
Kiitos siitä.
Olen monessa suhteessa samaa mieltä kanssasi.
Tällä foorumilla ei todellakaan mitkään syvällisemmät yhteiskunnalliset aiheet kiinnosta.
Minäkin olen joskus aloittanut aiheesta, että miten lapset nyky-Suomessa voivat niin huonosti.Reikkuvat kulmilla kaljapulloineen.
No ketäs se nyt hetkauttaa.
Mukavampaa heittää lärppää jostain mies/nais-suhteesta. Tai muuten vaan tölviä täällä toinen toistaan.