tapahtuiko se syksyllä? mmm.

lauloivat Juice & Mikko kultaisella 1970-luvulla.
Sanoitus oli jos oikein muistan Juicen, lauluosuuden hoiti Mikko?

Jännitteestä ja toistosta.
Erilaisten kuvakulmien ja tasojen limittäminen yhteen niin että tekstistä muodostuu kokonaisuus, on haastavaa. Tämänkaltaisessa runossa, missä tyyliin olennaisesti kuuluu pituus ja toisto sekä muuttuvien äänenpainojen ja -värien rytmittyminen toisiinsa, lopputulos lienee pienistä nyansseista kiinni, ero hyvän ja huonon välillä on joskus hiuksenhieno. Pilkku väärässä paikassa tai muutama ylimääräinen sana saattaa muuttaa muuten kelvollisen tekstin banaaliksi, tai toisinpäin.
Mukava kuulla että pidit lopputuloksesta.

Lähtökohtana oli kirjoittaa sanoja joista jokainen ajatteleva lukija heti tietää etteivät ne voi olla totta, koska sanojen muodostama lause sisältää mahdottomuuden. Aivan aluksi syntyi "Sanoja, joista tiedät / etteivät ne voi olla totta. / Sanoja, / jotka heti tunnistat fiktioksi" ja sitten ryhdyin miettimään esimerkinomaisesti sellaisia sanoja, niin syntyi alkuosa. "Juon teetä, / olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja. / Liikuttelen sivuja, / katson lasipöydän yli ikkunaan / ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita".
Alkuteemana on siis puhtaasti kirjallisen ilmiön tarkastelu.

Ensimmäinen kappale on esimerkki kuvitelmasta, joka ei voi olla totta muuna kuin kuvitelmana. Kyse ei ole siitä, että joku joisi teetä ja katselisi lasipöydän yli ikkunaan, vaan että lause "juon teetä ja katselen ikkunaan" on mahdottomuus todellisuuden kuvauksena, se on aina väistämättä pelkkä kuvitelma ja illuusio. Siinä hetkessä, missä kyseinen lause on kirjoitettu, ei ole eikä voi olla teen juomista, ikkunaan katsomista. Siinä hetkessä ainoa reaalinen todellisuus on "kirjoitan tekstiä - jota parhaillaan luet - ja kirjoittaessani katselen nyt näyttöpäätettä, mihin kirjaimet muodostuvat". Kaikki muu paitsi se on väkisinkin illuusiota!
Tämä oli lähtökohta.

:)

Toinen taso sisältyykin sitten illuusioon niin, että kyseisen ilmiön tarkastelu samalla luo ilmiön, jota tarkastellaan.

Syntyy mielikuvia.

Ensinnäkin, on joku joka katselee tai on katsellut ikkunasta, ja toiseksi, joku, jolle hän puhuu.
Runohenkilön puhe on intiimiä. Lukija joutuu tahtomattaankin tirkistelijäksi toisten, runon henkilöiden elämään. Tirkistelyn kautta hän peilaa oman elämänsä tapahtumia ja muistoja, ja näin tulkintaprosessiin kuuluva eläytyminen ja empatia tekee runosta intiimin hänelle. Lopulta tulkinta muodostaa ns. todellisuuden, sen, mistä runossa on kyse, koska kaikki suhde mikä lukijalla kirjoittajaan ja/tai tekstissä esiintyviin henkilöihin on, on hänen oman tulkintansa muodostamaa.
Lukijan suhde tekstiin ja siinä esiintyviin henkilöihin on suhde hänen omiin mielikuviinsa, jotka hän tekstiä tulkitessaan on muodostanut ja muodostaa.

Ruudulle kirjoitettu henkilö on aina ainoastaan se joksi hänet on kirjoitettu, hän muodostuu lauseista, jotka tekevät hänet, mutta - lopulta hän on ainoastaan se millaiseksi hänet on luettu, tulkittu, siis minkä määritelmän lukija (tulkintaprosessissa ja eläytymisessä syntyneen kuvitelman ja tunnesisällön mukaisesti) hänelle antaa.

Teksti itsessään-olevana on mielenkiintoinen rajapinta, koska pelkkinä lauseina se ei sisällä kirjoittajaa eikä lukijaa, se vain on. Kuitenkin sekä kirjoittaja että lukija antavat lauseille merkityksiä. On joku joka puhuu ja toinen joka käsittää puhutun tavallaan. Merkitykset voivat olla toisistaan poikkeavia ja jopa ristiriitaisia. Eräs hyvin mielenkiintoinen aihe on äänenpaino ja väritys, koska kirjoitetussa tekstissä ääntä ei voi kuulla. Tekstin sisältämät äänenpainot muodostuvat lukijan tunnetilasta.

Tässä runossa - minkä kautta aihetta tarkastelen tai ainakin ikäänkuin tarkastelen - ensimmäinen taso on siis, että KIRJOITTAJA puhuu LUKIJALLE pohdiskellen todellisuuden kuvaamisen mahdottomuutta. Tällä tasolla runossa käytetyt lauseet ovat pelkkiä esimerkkejä, välineitä, joissa kirjoittaja ei kerro omasta eikä kenenkään muunkaan elämästä, vaan yksinkertaisesti tarkastelee kirjallisuutta. Mutta samalla runoon muodostuu minähenkilö, esimerkkilauseiden tekemä illuusio, ja sinähenkilö, joku jolle hän tässä kirjoitetussa illuusiossa, runon todellisuudessa puhuu. Näin runossa on jo kaksi tasoa.
Tyylilleni ominaista sitten on että runon fiktiivinen minähenkilö sekä muistelee elämänsä tapahtumia että kirjoittaa niistä. Kirjoitan hänet kirjoittamaan.
Kirjoittaessaan hän tarkastelee kirjoittamistaan.
Kolmas taso on minun - faktisen kirjoittajan, todellisen tekijän - ulottuvuus. OLEN HÄN JOKA KAIKKEA TÄTÄ PARHAILLAAN KIRJOITTAA. Niinpä, monta kertaa vähän vinosti hymyillen, limitän todellisen kirjoitustilanteen tapahtumia fiktiivisen kirjoitustilanteen tapahtumiin, mielessäni liikahtelevia muistoja kuvitteellisen minähenkilön muistoihin, ja lukijan tietysti on mahdoton tietää kumpi on kumpaa, ellei hän tunne minua ja elämääni entuudestaan.
Joissain runoissa myös asettaudun puhumaan itsestäni runon sisältämän fiktiivisen minähenkilön suulla, jolloin hän (kuvitteellinen henkilö) kertoo:
Äitiparta tekee juuri nyt - tai on tehnyt joskus, tai (jos kirjoitetaan menneestä käsin) tulee tekemään - näin.

En suhtaudu tällaisten runojen tekemiseen kovinkaan vakavasti, mutta aihe on sikäli mielenkiintoinen ettei tämä kyllä pilaakaan ole. Tämä on sellainen puolivakava harrastus, mihin toisinaan muutamaksi hetkeksi heittäydyn. Pyrkimykseni on pienessä hetkessä - paljolti tajunnanvirtaa ja vapaita assosisaatioita käyttäen - luoda kompleksinen runo, joka olisi samanaikaisesti hajanainen ja kokonaisuus, absurdi mutta kuitenkin ilmaisisi todellisuudesta (ainakin kirjoittamisen, tulkintojen ja suhteiden todellisuudesta) jotain sellaista, jota ei ehkä muulla tavoin voida tavoittaa. Hullunkurinen ja kuitenkin koskettava. Ärsyttävä, mutta myös kiehtova.
En ole kirjoittamisen ammattilainen ja mielenkiintoni pääasialliset kohteet on aivan muualla kuin kirjoittamisen maailmassa, joten pätevämpi runoilija voisi asetetuista lähtökohdista saada aikaan paljon herkullisempaakin jälkeä. Toisaalta, hapuileva raakilemaisuus mielestäni kuuluu tällaisiin runoihin, koska se on suora viittaus tekstin ulkopuolella olevaan tekijään. Joissain tapauksissa hapuilu, tekstistä näkyvä oikean muodon etsiminen on jopa tehokeino, jolla painotan kirjoittamisprosessin luonnetta: lopputulos mikä näkyy paperilla on (usein) sitä edeltävien, näkymättömien yritysten ja monien korjailujen - joiden kautta kirjoittaja on lopputulokseensa päätynyt - summa.

Kompleksinen runo vaatii kirjoittajalta keskittyneisyyttä, että eri tasot pysyy hallinnassa ja jännite ei katkea, mutta se vaatii paljon myös lukijalta. Tälläinen runous kun ei varmastikaan miellytä kaikkia, ja niiltäkin, joita se miellyttää, lukeminen edellyttää oikeanlaista asennetta ja mielentilaa ennen kuin sisäkkäisten fiktioiden mielikuvamaailma ja palapeli alkaa aukeamaan oivalluksiksi.

Jos kerron tämänkertaisesta runosta, niin
"Juon teetä, olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja. Liikuttelen sivuja, etc."
on silkkaa fiktiota, siis siinä mielessä että kertoisi tekijän, äitiparran kokemuksesta.
Ei kerro. Se on ainoastaan esimerkki jonka kautta kirjoittaja (minä) puhuu lukijalle (sinä) todellisuuden kuvaamisen mahdottomuudesta.

Myöskin kuvaus rakastavaisten kohtaamisesta - runon toinen taso: esimerkin sisältämät fiktiiviset minähenkilö ja sinähenkilö - huojuvien, riisuutuvien puiden alla ja heidän syleilystään lehtikasassa on sikäli fiktiota että en siinä kerro enkä muistele oman elämäni tiettyä tapahtumaa. Joitain vastaavanlaisia hetkiä on tietysti tullut elettyä läpi, niin että kirjoittamishetkessä tunsin kuin kaukaisen muiston häivähdyksen. Se jäi vain nopeaksi etäiseksi häivähdykseksi, kasvamatta varsinaiseksi muistikuvaksi jonka olisin voinut yksilöidä ja paikantaa. Kyseinen kuvaus on siis fiktiota - runon sisäistä todellisuutta, runon faktaa. Kuten myös
"Suljen kirjan. Hitain askelin kävelen. Työhuoneeseen. Astun kynnyksen yli. Rakkausrunot-palstalle. Mietin, kirjoittaisinko runon, ja jos, mistä kirjoittaisin? etc."

Sen sijaan
"Äitiparta odotti sähköpostia, odotellessaan ryhtyi kirjoittamaan runoa. Sähköposti saapui."
on henkilökohtaista faktaa. Olin vastannut sähköpostiin ja nyt olin tietokoneella odottamassa hänen vastaustaan jonka tiesin kohta saapuvan. Siinä odotellessa päätin kirjoittaa runon, runon sanoista, joista voidaan heti tietää, etteivät ne ole totta.

"Mietin kuvataiteeseen liittyvää termiä, jotain sopivaa, mieleeni juolahtaa sana pastissi"
on faktaa, jolla kuvaan oikeaa kirjoittamistapahtumaa.

"Muistelin että pastissi on pienikokoinen maalaus tai jotain sen suuntaista, mutta - wikipedian mukaan pastissilla on kaksi toisistaan poikkeavaa merkitystä - se voi olla joko mukaelma tai yhdistelmäteos"
on faktaa.
Ennen runon päättämistä tietysti tarkistin mitä sana "pastissi" oikeasti tarkoittaa!
Luettuani wikipedian selostuksen päätin että sana sopii runoon paremmin kuin hyvin, vaikka (ja juuri sen tähden, koska) vasta nyt - myöhemmin - tulin tietoiseksi käyttämäni sanan oikeasta merkityksestä.

"Nousen olohuoneen tuolilta, lähden kävelemään työhuoneeseen tietokonetta kohti."
on fiktio, ja runon sisäisessä todellisuudessa se on faktinen esimerkki ja osoitus, kuinka runoon luodaan yhtenäinen tunnelma:

Synnytetään mielikuva henkilöstä, joka on istunut olohuoneen pöydän äärellä näitä pohtimassa, nyt hän astuu tietokoneelle kirjoittamaan runon, runon joka lopulta, juuri tässä on nähtävillä, luettavissa.

[ Alun teemaan palaten:
"nousen olohuoneen tuolilta, lähden kävelemään etc."
ei tietenkään VOI OLLA mitään muuta kuin fiktiota, koska on MAHDOTONTA nousta ja kävellä ja samanaikaisesti kirjoittaa tietokoneelle NOUSEN JA KÄVELEN. Näin runo tavallaan kiertyy alkuunsa: sanoihin, joiden kuvaama tapahtuma ei voi olla totta. ]

:)

Lopuksi fakta.
"Suomi24. Rakkausrunot. Otsikoksi tulee: tapahtuiko se syksyllä?"

--

Siinä selostusta runosta ja pohdintaa kirjoittamisen olemuksesta.

Itse runoon en ole kovinkaan tyytyväinen. Jos olisi ollut aikaa harkita ja hioa olisin varmaan muokannut, vielä, tai ehkä jättänyt kokonaan lähettämättä, mutta annoin nyt mennä tuollaisena. Kuten usein laitan samalta istumalta. Nämä runot kun syntyy yleensä tässä netin äärellä. Jos siirrän raakileena tiedostoihin, niin harvoin sitte enää palaan niihin, hyllytettyihin teksteihin. Palstalle lähetettyjä sen sijaan saatan muokata myöhemminkin, turhamaisuuttani.

Esimerkiksi tämä vois olla runona varsin paljon toimivampi, yksinkertaistaen?



TAPAHTUIKO SE SYKSYLLÄ?


Juon teetä,
olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja.
Liikuttelen sivuja,
katson lasipöydän yli ikkunaan
ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita.

Sanoja, joista tiedät
etteivät ne voi olla totta.
Sanoja,
jotka heti tunnistat fiktioksi,
hataraksi kuvitelmaksi,
pastissiksi.

Muistot kahisevat kuin lehdet.

Kuinka juoksimme - katsellessani nyt ikkunasta -
näiden riisuutuvien puiden alla, toistemme odottavaan syliin.
Tapahtuiko se syksyllä 2003?

Jos sanoisin, että se tapahtui syksyllä 2003.
Sillä tavalla runo ankkuroituu aikaan,
illuusio todellisuudesta vahvistuu.
Juuri niin.

Juon teetä,
olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja.
Liikuttelen sivuja,
katson lasipöydän yli ikkunaan
ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita.

Huojuttaa niin kuin silloin.

Juoksimme toistemme syliin, kaaduimme
kahisevaan kasaan, suutelimme
pudonneiden, kosteiden lehtien tuoksussa
syksyllä 2003.

Rakkaani!

Sanoja, joista tiedät
etteivät ne voi olla totta.

Sillä mahdotonta minun on
työhuoneessani näyttöpäätteen äärellä
näitä kirjoittaa,
ja samanaikaisesti olohuoneessa
katsella ikkunasta ulos, muka kirjaa lehteillen -
ajatella omiani, ja - antaisin vain muistojen liikahdella:
kevyesti liikahdella.

Mahdotonta olla kahdessa paikassa samanaikaisesti.

Mahdotonta!
Mutta -

Jos en kirjoittaisi sanoja, joita parhaillaan luet,
niin, jos en kirjoittaisi nyt laisinkaan?

Silloin ehkä istuisin
olohuoneen lasipöydän äärellä
ulos syksyyn katsellen!
Ehkä silloin

muistelisin sinua.
Ja sen jälkeen, mitä tekisin sen jälkeen?

Suljen kirjan.
Hitain askelin kävelen.
Työhuoneeseen.
Astun kynnyksen yli.

Rakkausrunot-palstalle.
Mietin, kirjoittaisinko runon, ja jos, mistä kirjoittaisin?

Jostain mitä en ole tehnyt.
Jostain mitä en ole kokenut - milloin?
Ehkä vuonna 2003.

Silloin huojuvien puiden alla.

Niin, mitä en kokenut silloin huojuvien puiden alla?

Ainakaan en istunut kirjoittamassa tätä runoa,
ei, en ollut tietoinen koko palstan olemassaolosta,
mikäli oikein muistan, minulla ei ollut
edes tietokonetta
vielä silloin.

Rakkaani, korjaa jos muistan väärin!

Silloin en kirjoittanut:

Juon teetä,
olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja.
Liikuttelen sivuja,
katson lasipöydän yli ikkunaan
ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita.

Sanoja,
jotka heti tunnistat fiktioksi,
hataraksi kuvitelmaksi,
pastissiksi.

Silloin?

En istunut pihassa
bussipysäkille tähyillen, en nähnyt bussin ovien aukeavan
sydän pamppaillen, en noussut pihakeinusta
ja rientänyt sinua vastaan, emme kohdanneet
keskellä pihaa, kaatuneet kahisevaan lehtikasaan
villiä riemua tulvillaan.

Emme.

Puut heijastuvat pöydän pinnalle,
heijastusta katsellessani

minusta tuntuu kuin katselisin itse pihaan, jonnekin kauas.

Hyvin kauas?
Ehkä, hyvinkin kauas.

Nousen olohuoneen tuolilta,
lähden kävelemään työhuoneeseen
tietokonetta kohti.

--

Ai niin. Siis tää otsikko. Hengitä happea, syvään!
että häkä selvenee päästä.

;)

HYVÄÄ YÖTÄ, MF.
I really hope that everything goes better - day after day -


---


Esimerkkinä tavastani limittää fiktiota ja faktaa.
Tässä tapauksessa fakta on kirjallista keskustelua (novellikirjallisuudesta) ja fiktio keskustelun aihetta (novellia).

Aloituksen kysymys kuului

Lyhyitä novelleja?
Kirjoittanut: Meri-07 30.8.2007 klo 08.34
Kertokaa ja suositelkaa kotimaisia ja ulkolaisia kirjailijoita, jotka kirjoittavat lyhyitä, noin sivun pituisia, novelleja. Itselle ei tule tähän hätään mieleen kuin Rosa Liksom ja Petri Tamminen.

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=676&posting=22000000028771088

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=676&posting=22000000028870570

äitiparta kirjoitti:

lauloivat Juice & Mikko kultaisella 1970-luvulla.
Sanoitus oli jos oikein muistan Juicen, lauluosuuden hoiti Mikko?

Jännitteestä ja toistosta.
Erilaisten kuvakulmien ja tasojen limittäminen yhteen niin että tekstistä muodostuu kokonaisuus, on haastavaa. Tämänkaltaisessa runossa, missä tyyliin olennaisesti kuuluu pituus ja toisto sekä muuttuvien äänenpainojen ja -värien rytmittyminen toisiinsa, lopputulos lienee pienistä nyansseista kiinni, ero hyvän ja huonon välillä on joskus hiuksenhieno. Pilkku väärässä paikassa tai muutama ylimääräinen sana saattaa muuttaa muuten kelvollisen tekstin banaaliksi, tai toisinpäin.
Mukava kuulla että pidit lopputuloksesta.

Lähtökohtana oli kirjoittaa sanoja joista jokainen ajatteleva lukija heti tietää etteivät ne voi olla totta, koska sanojen muodostama lause sisältää mahdottomuuden. Aivan aluksi syntyi "Sanoja, joista tiedät / etteivät ne voi olla totta. / Sanoja, / jotka heti tunnistat fiktioksi" ja sitten ryhdyin miettimään esimerkinomaisesti sellaisia sanoja, niin syntyi alkuosa. "Juon teetä, / olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja. / Liikuttelen sivuja, / katson lasipöydän yli ikkunaan / ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita".
Alkuteemana on siis puhtaasti kirjallisen ilmiön tarkastelu.

Ensimmäinen kappale on esimerkki kuvitelmasta, joka ei voi olla totta muuna kuin kuvitelmana. Kyse ei ole siitä, että joku joisi teetä ja katselisi lasipöydän yli ikkunaan, vaan että lause "juon teetä ja katselen ikkunaan" on mahdottomuus todellisuuden kuvauksena, se on aina väistämättä pelkkä kuvitelma ja illuusio. Siinä hetkessä, missä kyseinen lause on kirjoitettu, ei ole eikä voi olla teen juomista, ikkunaan katsomista. Siinä hetkessä ainoa reaalinen todellisuus on "kirjoitan tekstiä - jota parhaillaan luet - ja kirjoittaessani katselen nyt näyttöpäätettä, mihin kirjaimet muodostuvat". Kaikki muu paitsi se on väkisinkin illuusiota!
Tämä oli lähtökohta.

:)

Toinen taso sisältyykin sitten illuusioon niin, että kyseisen ilmiön tarkastelu samalla luo ilmiön, jota tarkastellaan.

Syntyy mielikuvia.

Ensinnäkin, on joku joka katselee tai on katsellut ikkunasta, ja toiseksi, joku, jolle hän puhuu.
Runohenkilön puhe on intiimiä. Lukija joutuu tahtomattaankin tirkistelijäksi toisten, runon henkilöiden elämään. Tirkistelyn kautta hän peilaa oman elämänsä tapahtumia ja muistoja, ja näin tulkintaprosessiin kuuluva eläytyminen ja empatia tekee runosta intiimin hänelle. Lopulta tulkinta muodostaa ns. todellisuuden, sen, mistä runossa on kyse, koska kaikki suhde mikä lukijalla kirjoittajaan ja/tai tekstissä esiintyviin henkilöihin on, on hänen oman tulkintansa muodostamaa.
Lukijan suhde tekstiin ja siinä esiintyviin henkilöihin on suhde hänen omiin mielikuviinsa, jotka hän tekstiä tulkitessaan on muodostanut ja muodostaa.

Ruudulle kirjoitettu henkilö on aina ainoastaan se joksi hänet on kirjoitettu, hän muodostuu lauseista, jotka tekevät hänet, mutta - lopulta hän on ainoastaan se millaiseksi hänet on luettu, tulkittu, siis minkä määritelmän lukija (tulkintaprosessissa ja eläytymisessä syntyneen kuvitelman ja tunnesisällön mukaisesti) hänelle antaa.

Teksti itsessään-olevana on mielenkiintoinen rajapinta, koska pelkkinä lauseina se ei sisällä kirjoittajaa eikä lukijaa, se vain on. Kuitenkin sekä kirjoittaja että lukija antavat lauseille merkityksiä. On joku joka puhuu ja toinen joka käsittää puhutun tavallaan. Merkitykset voivat olla toisistaan poikkeavia ja jopa ristiriitaisia. Eräs hyvin mielenkiintoinen aihe on äänenpaino ja väritys, koska kirjoitetussa tekstissä ääntä ei voi kuulla. Tekstin sisältämät äänenpainot muodostuvat lukijan tunnetilasta.

Tässä runossa - minkä kautta aihetta tarkastelen tai ainakin ikäänkuin tarkastelen - ensimmäinen taso on siis, että KIRJOITTAJA puhuu LUKIJALLE pohdiskellen todellisuuden kuvaamisen mahdottomuutta. Tällä tasolla runossa käytetyt lauseet ovat pelkkiä esimerkkejä, välineitä, joissa kirjoittaja ei kerro omasta eikä kenenkään muunkaan elämästä, vaan yksinkertaisesti tarkastelee kirjallisuutta. Mutta samalla runoon muodostuu minähenkilö, esimerkkilauseiden tekemä illuusio, ja sinähenkilö, joku jolle hän tässä kirjoitetussa illuusiossa, runon todellisuudessa puhuu. Näin runossa on jo kaksi tasoa.
Tyylilleni ominaista sitten on että runon fiktiivinen minähenkilö sekä muistelee elämänsä tapahtumia että kirjoittaa niistä. Kirjoitan hänet kirjoittamaan.
Kirjoittaessaan hän tarkastelee kirjoittamistaan.
Kolmas taso on minun - faktisen kirjoittajan, todellisen tekijän - ulottuvuus. OLEN HÄN JOKA KAIKKEA TÄTÄ PARHAILLAAN KIRJOITTAA. Niinpä, monta kertaa vähän vinosti hymyillen, limitän todellisen kirjoitustilanteen tapahtumia fiktiivisen kirjoitustilanteen tapahtumiin, mielessäni liikahtelevia muistoja kuvitteellisen minähenkilön muistoihin, ja lukijan tietysti on mahdoton tietää kumpi on kumpaa, ellei hän tunne minua ja elämääni entuudestaan.
Joissain runoissa myös asettaudun puhumaan itsestäni runon sisältämän fiktiivisen minähenkilön suulla, jolloin hän (kuvitteellinen henkilö) kertoo:
Äitiparta tekee juuri nyt - tai on tehnyt joskus, tai (jos kirjoitetaan menneestä käsin) tulee tekemään - näin.

En suhtaudu tällaisten runojen tekemiseen kovinkaan vakavasti, mutta aihe on sikäli mielenkiintoinen ettei tämä kyllä pilaakaan ole. Tämä on sellainen puolivakava harrastus, mihin toisinaan muutamaksi hetkeksi heittäydyn. Pyrkimykseni on pienessä hetkessä - paljolti tajunnanvirtaa ja vapaita assosisaatioita käyttäen - luoda kompleksinen runo, joka olisi samanaikaisesti hajanainen ja kokonaisuus, absurdi mutta kuitenkin ilmaisisi todellisuudesta (ainakin kirjoittamisen, tulkintojen ja suhteiden todellisuudesta) jotain sellaista, jota ei ehkä muulla tavoin voida tavoittaa. Hullunkurinen ja kuitenkin koskettava. Ärsyttävä, mutta myös kiehtova.
En ole kirjoittamisen ammattilainen ja mielenkiintoni pääasialliset kohteet on aivan muualla kuin kirjoittamisen maailmassa, joten pätevämpi runoilija voisi asetetuista lähtökohdista saada aikaan paljon herkullisempaakin jälkeä. Toisaalta, hapuileva raakilemaisuus mielestäni kuuluu tällaisiin runoihin, koska se on suora viittaus tekstin ulkopuolella olevaan tekijään. Joissain tapauksissa hapuilu, tekstistä näkyvä oikean muodon etsiminen on jopa tehokeino, jolla painotan kirjoittamisprosessin luonnetta: lopputulos mikä näkyy paperilla on (usein) sitä edeltävien, näkymättömien yritysten ja monien korjailujen - joiden kautta kirjoittaja on lopputulokseensa päätynyt - summa.

Kompleksinen runo vaatii kirjoittajalta keskittyneisyyttä, että eri tasot pysyy hallinnassa ja jännite ei katkea, mutta se vaatii paljon myös lukijalta. Tälläinen runous kun ei varmastikaan miellytä kaikkia, ja niiltäkin, joita se miellyttää, lukeminen edellyttää oikeanlaista asennetta ja mielentilaa ennen kuin sisäkkäisten fiktioiden mielikuvamaailma ja palapeli alkaa aukeamaan oivalluksiksi.

Jos kerron tämänkertaisesta runosta, niin
"Juon teetä, olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja. Liikuttelen sivuja, etc."
on silkkaa fiktiota, siis siinä mielessä että kertoisi tekijän, äitiparran kokemuksesta.
Ei kerro. Se on ainoastaan esimerkki jonka kautta kirjoittaja (minä) puhuu lukijalle (sinä) todellisuuden kuvaamisen mahdottomuudesta.

Myöskin kuvaus rakastavaisten kohtaamisesta - runon toinen taso: esimerkin sisältämät fiktiiviset minähenkilö ja sinähenkilö - huojuvien, riisuutuvien puiden alla ja heidän syleilystään lehtikasassa on sikäli fiktiota että en siinä kerro enkä muistele oman elämäni tiettyä tapahtumaa. Joitain vastaavanlaisia hetkiä on tietysti tullut elettyä läpi, niin että kirjoittamishetkessä tunsin kuin kaukaisen muiston häivähdyksen. Se jäi vain nopeaksi etäiseksi häivähdykseksi, kasvamatta varsinaiseksi muistikuvaksi jonka olisin voinut yksilöidä ja paikantaa. Kyseinen kuvaus on siis fiktiota - runon sisäistä todellisuutta, runon faktaa. Kuten myös
"Suljen kirjan. Hitain askelin kävelen. Työhuoneeseen. Astun kynnyksen yli. Rakkausrunot-palstalle. Mietin, kirjoittaisinko runon, ja jos, mistä kirjoittaisin? etc."

Sen sijaan
"Äitiparta odotti sähköpostia, odotellessaan ryhtyi kirjoittamaan runoa. Sähköposti saapui."
on henkilökohtaista faktaa. Olin vastannut sähköpostiin ja nyt olin tietokoneella odottamassa hänen vastaustaan jonka tiesin kohta saapuvan. Siinä odotellessa päätin kirjoittaa runon, runon sanoista, joista voidaan heti tietää, etteivät ne ole totta.

"Mietin kuvataiteeseen liittyvää termiä, jotain sopivaa, mieleeni juolahtaa sana pastissi"
on faktaa, jolla kuvaan oikeaa kirjoittamistapahtumaa.

"Muistelin että pastissi on pienikokoinen maalaus tai jotain sen suuntaista, mutta - wikipedian mukaan pastissilla on kaksi toisistaan poikkeavaa merkitystä - se voi olla joko mukaelma tai yhdistelmäteos"
on faktaa.
Ennen runon päättämistä tietysti tarkistin mitä sana "pastissi" oikeasti tarkoittaa!
Luettuani wikipedian selostuksen päätin että sana sopii runoon paremmin kuin hyvin, vaikka (ja juuri sen tähden, koska) vasta nyt - myöhemmin - tulin tietoiseksi käyttämäni sanan oikeasta merkityksestä.

"Nousen olohuoneen tuolilta, lähden kävelemään työhuoneeseen tietokonetta kohti."
on fiktio, ja runon sisäisessä todellisuudessa se on faktinen esimerkki ja osoitus, kuinka runoon luodaan yhtenäinen tunnelma:

Synnytetään mielikuva henkilöstä, joka on istunut olohuoneen pöydän äärellä näitä pohtimassa, nyt hän astuu tietokoneelle kirjoittamaan runon, runon joka lopulta, juuri tässä on nähtävillä, luettavissa.

[ Alun teemaan palaten:
"nousen olohuoneen tuolilta, lähden kävelemään etc."
ei tietenkään VOI OLLA mitään muuta kuin fiktiota, koska on MAHDOTONTA nousta ja kävellä ja samanaikaisesti kirjoittaa tietokoneelle NOUSEN JA KÄVELEN. Näin runo tavallaan kiertyy alkuunsa: sanoihin, joiden kuvaama tapahtuma ei voi olla totta. ]

:)

Lopuksi fakta.
"Suomi24. Rakkausrunot. Otsikoksi tulee: tapahtuiko se syksyllä?"

--

Siinä selostusta runosta ja pohdintaa kirjoittamisen olemuksesta.

Itse runoon en ole kovinkaan tyytyväinen. Jos olisi ollut aikaa harkita ja hioa olisin varmaan muokannut, vielä, tai ehkä jättänyt kokonaan lähettämättä, mutta annoin nyt mennä tuollaisena. Kuten usein laitan samalta istumalta. Nämä runot kun syntyy yleensä tässä netin äärellä. Jos siirrän raakileena tiedostoihin, niin harvoin sitte enää palaan niihin, hyllytettyihin teksteihin. Palstalle lähetettyjä sen sijaan saatan muokata myöhemminkin, turhamaisuuttani.

Esimerkiksi tämä vois olla runona varsin paljon toimivampi, yksinkertaistaen?



TAPAHTUIKO SE SYKSYLLÄ?


Juon teetä,
olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja.
Liikuttelen sivuja,
katson lasipöydän yli ikkunaan
ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita.

Sanoja, joista tiedät
etteivät ne voi olla totta.
Sanoja,
jotka heti tunnistat fiktioksi,
hataraksi kuvitelmaksi,
pastissiksi.

Muistot kahisevat kuin lehdet.

Kuinka juoksimme - katsellessani nyt ikkunasta -
näiden riisuutuvien puiden alla, toistemme odottavaan syliin.
Tapahtuiko se syksyllä 2003?

Jos sanoisin, että se tapahtui syksyllä 2003.
Sillä tavalla runo ankkuroituu aikaan,
illuusio todellisuudesta vahvistuu.
Juuri niin.

Juon teetä,
olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja.
Liikuttelen sivuja,
katson lasipöydän yli ikkunaan
ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita.

Huojuttaa niin kuin silloin.

Juoksimme toistemme syliin, kaaduimme
kahisevaan kasaan, suutelimme
pudonneiden, kosteiden lehtien tuoksussa
syksyllä 2003.

Rakkaani!

Sanoja, joista tiedät
etteivät ne voi olla totta.

Sillä mahdotonta minun on
työhuoneessani näyttöpäätteen äärellä
näitä kirjoittaa,
ja samanaikaisesti olohuoneessa
katsella ikkunasta ulos, muka kirjaa lehteillen -
ajatella omiani, ja - antaisin vain muistojen liikahdella:
kevyesti liikahdella.

Mahdotonta olla kahdessa paikassa samanaikaisesti.

Mahdotonta!
Mutta -

Jos en kirjoittaisi sanoja, joita parhaillaan luet,
niin, jos en kirjoittaisi nyt laisinkaan?

Silloin ehkä istuisin
olohuoneen lasipöydän äärellä
ulos syksyyn katsellen!
Ehkä silloin

muistelisin sinua.
Ja sen jälkeen, mitä tekisin sen jälkeen?

Suljen kirjan.
Hitain askelin kävelen.
Työhuoneeseen.
Astun kynnyksen yli.

Rakkausrunot-palstalle.
Mietin, kirjoittaisinko runon, ja jos, mistä kirjoittaisin?

Jostain mitä en ole tehnyt.
Jostain mitä en ole kokenut - milloin?
Ehkä vuonna 2003.

Silloin huojuvien puiden alla.

Niin, mitä en kokenut silloin huojuvien puiden alla?

Ainakaan en istunut kirjoittamassa tätä runoa,
ei, en ollut tietoinen koko palstan olemassaolosta,
mikäli oikein muistan, minulla ei ollut
edes tietokonetta
vielä silloin.

Rakkaani, korjaa jos muistan väärin!

Silloin en kirjoittanut:

Juon teetä,
olohuoneen pöydällä edessäni avoin kirja.
Liikuttelen sivuja,
katson lasipöydän yli ikkunaan
ja tuuli huojuttaa riisuutuvia puita.

Sanoja,
jotka heti tunnistat fiktioksi,
hataraksi kuvitelmaksi,
pastissiksi.

Silloin?

En istunut pihassa
bussipysäkille tähyillen, en nähnyt bussin ovien aukeavan
sydän pamppaillen, en noussut pihakeinusta
ja rientänyt sinua vastaan, emme kohdanneet
keskellä pihaa, kaatuneet kahisevaan lehtikasaan
villiä riemua tulvillaan.

Emme.

Puut heijastuvat pöydän pinnalle,
heijastusta katsellessani

minusta tuntuu kuin katselisin itse pihaan, jonnekin kauas.

Hyvin kauas?
Ehkä, hyvinkin kauas.

Nousen olohuoneen tuolilta,
lähden kävelemään työhuoneeseen
tietokonetta kohti.

--

Ai niin. Siis tää otsikko. Hengitä happea, syvään!
että häkä selvenee päästä.

;)

HYVÄÄ YÖTÄ, MF.
I really hope that everything goes better - day after day -


---


Esimerkkinä tavastani limittää fiktiota ja faktaa.
Tässä tapauksessa fakta on kirjallista keskustelua (novellikirjallisuudesta) ja fiktio keskustelun aihetta (novellia).

Aloituksen kysymys kuului

Lyhyitä novelleja?
Kirjoittanut: Meri-07 30.8.2007 klo 08.34
Kertokaa ja suositelkaa kotimaisia ja ulkolaisia kirjailijoita, jotka kirjoittavat lyhyitä, noin sivun pituisia, novelleja. Itselle ei tule tähän hätään mieleen kuin Rosa Liksom ja Petri Tamminen.

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=676&posting=22000000028771088

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=676&posting=22000000028870570

ja sanon vielä, että pidin tästä kovasti, vieläkin on pää kipeä, kun "kolahti" niin järeästi ;)

:)

Oikeat muistot
kuviteltuihin limittyneenä,
kuiskaus

sinulla lapaset,
ja se märkä suudelma

joka jäi ikuisesti suutelematta,
arka ja niin vilpitön,

läpi puistojen.

Muotoutuu moniksi sanoiksi,
hymyiksi,
tunnustamme jo

että olemme eläneet
tuhansien päivien läpi - eivätkä vieläkään

unelmat ole kuolleet

höyryää syksyisessä ilmassa:

hänellä kohtisuora katse,
ja lujien käsiensä vakaassa otteessa

tavaton lempeys.
Ei sellainen kuin meillä lapsilla,

hirvipatsaan luona.
Niin ehdottoman arka ja vilpitön,
täynnä hapuilevaa, läpättävää ensirakkautta!

Mutta toisella tapaa,
ehkä paremmin?

Uurteitasi kavahtamatta,
tähän ajan kulumiseen myöntyen

hyväksyy kokonaisen,
ottaa syliin
ihmisen kaikkine
haavoineen,

ei sääliä, eikä itsesääliä.
Vain vuosien kierrossa opittu myötätunto

jokaisen solun antautuva
hellyys,

ihminen yhtä lähellä kuin sydän.
Niin lähellä

juuri hän,
kadoksissa ollut, kaivattu ja löytynyt

hellästi
sormensa hiuksiin
kiertää.

Auringon laskiessa,
kun kultainen valo siivilöityy puissa

kuulet.

äitiparta kirjoitti:

:)

Oikeat muistot
kuviteltuihin limittyneenä,
kuiskaus

sinulla lapaset,
ja se märkä suudelma

joka jäi ikuisesti suutelematta,
arka ja niin vilpitön,

läpi puistojen.

Muotoutuu moniksi sanoiksi,
hymyiksi,
tunnustamme jo

että olemme eläneet
tuhansien päivien läpi - eivätkä vieläkään

unelmat ole kuolleet

höyryää syksyisessä ilmassa:

hänellä kohtisuora katse,
ja lujien käsiensä vakaassa otteessa

tavaton lempeys.
Ei sellainen kuin meillä lapsilla,

hirvipatsaan luona.
Niin ehdottoman arka ja vilpitön,
täynnä hapuilevaa, läpättävää ensirakkautta!

Mutta toisella tapaa,
ehkä paremmin?

Uurteitasi kavahtamatta,
tähän ajan kulumiseen myöntyen

hyväksyy kokonaisen,
ottaa syliin
ihmisen kaikkine
haavoineen,

ei sääliä, eikä itsesääliä.
Vain vuosien kierrossa opittu myötätunto

jokaisen solun antautuva
hellyys,

ihminen yhtä lähellä kuin sydän.
Niin lähellä

juuri hän,
kadoksissa ollut, kaivattu ja löytynyt

hellästi
sormensa hiuksiin
kiertää.

Auringon laskiessa,
kun kultainen valo siivilöityy puissa

kuulet.

Läpi muistojen,
läpi vuosikymmenten satuttavien muistojen
kuljen.

Kun kultaa rapisee olkapäille,
kultaa ja verenpunaa
syksyisten lehtien tulvaa.

Sinun kätesi,
Sinun taianomaisen kosketuksesi voima
saa unohtamaan syksyn ja kuolleen kesän.

äitiparta kirjoitti:

:)

Oikeat muistot
kuviteltuihin limittyneenä,
kuiskaus

sinulla lapaset,
ja se märkä suudelma

joka jäi ikuisesti suutelematta,
arka ja niin vilpitön,

läpi puistojen.

Muotoutuu moniksi sanoiksi,
hymyiksi,
tunnustamme jo

että olemme eläneet
tuhansien päivien läpi - eivätkä vieläkään

unelmat ole kuolleet

höyryää syksyisessä ilmassa:

hänellä kohtisuora katse,
ja lujien käsiensä vakaassa otteessa

tavaton lempeys.
Ei sellainen kuin meillä lapsilla,

hirvipatsaan luona.
Niin ehdottoman arka ja vilpitön,
täynnä hapuilevaa, läpättävää ensirakkautta!

Mutta toisella tapaa,
ehkä paremmin?

Uurteitasi kavahtamatta,
tähän ajan kulumiseen myöntyen

hyväksyy kokonaisen,
ottaa syliin
ihmisen kaikkine
haavoineen,

ei sääliä, eikä itsesääliä.
Vain vuosien kierrossa opittu myötätunto

jokaisen solun antautuva
hellyys,

ihminen yhtä lähellä kuin sydän.
Niin lähellä

juuri hän,
kadoksissa ollut, kaivattu ja löytynyt

hellästi
sormensa hiuksiin
kiertää.

Auringon laskiessa,
kun kultainen valo siivilöityy puissa

kuulet.

Annanko kaipuulle Sinun nimesi
vai kutsunko sitä vain elämäksi
mitä sen piti olla
ennen kuin käsikirjoitus katosi
niistä syyspäivistä...

Kun kuiskaaja karkasi sen blondin kanssa
muistatko vielä
en osannutkaan vuorosanoja ulkoa
mutta olen varma että siinä kohdassa
Sinun piti suudella minua

Minä jäin vangiksi takautumaan
vaikka kronologia kahlasi tuhansien päivien läpi
enkä saa mielestä sitä suudelmaa
siinä hirvipatsaalla
sitä suudelmaa jonka piti olla...