Ajatteleeko monikaan tällä yksinäisyyspalstalla elämäänsä kokonaisuudessaan? Kaikkia niitä vuosia, jolloin ei tuntenut olevansa kroonisen onneton ;). Jos viimeiset kaksi, kolme, neljä vuotta (?) ovat menneet surkeasti, muistaako ihminen silloin koko elämänsä huonona? Ei kai sentään.. aika valheellistahan se olisi. Täyttä itsensä kusettamista suoraan sanoen. Mutta miten asia on? Annatteko viimeisimmille vuosille elämässänne ihan ylisuuren arvon?
Oma jaksamiseni muuttui rajusti, kun täytin 19. Sitä ennen olin AINA, vuodesta toiseen, ollut puhelias, iloinen, reipas, itsevarma ja avoin. Sellainen henkilö, joka otti uusiin ihmisiin sujuvasti kontaktia. Syksyllä 2005 kaikki kuitenkin muuttui. Nyt, kahden vuoden päästä, minusta tuntuu yhä siltä kuin tuona aikana tapahtunut muutos (itsetunnon jyrkkä lasku) pitäisi minua edelleen edes jotenkin kutenkin otteessaan. Tosiasiassa näin ei ole. On vain niin helppo keksiä asioille tekosyitä.
Olen alkanut ajatella elämääni enemmän kokonaisuudessaan kuin aiemmin. Tähänastiseen elämääni sisältyy nimittäin hyvinkin paljon hyvää. Olen kiittämätön, jos valitan itsekseni näistä kahdesta tekemättömästä vuodesta, jolloin olen ollut hyvin väsynyt ja aikaansaamaton (ei työtä, ei opiskelua), koska minulle on annettu hyvät eväät tasapainoiseen ja monipuoliseen elämään. Varhaislapsuuteni on ollut kertakaikkisen ihana, samoiten lukioaika. Aika noiden välissä on ollut innostavaa, jännittävää ja virikkeellistä eli oikein hyvää aikaa sekin. Silti sanoisin, että lukioaika ja varhaislapsuus ovat olleet niitä kaikkein parhaita ajanjaksoja :).
Pointtini on, että älkää ihmiset hyvät antako muutaman kurjan vuoden pilata uskoanne itseenne. Muistelkaa hyviä asioita tähänastisessa elämässänne ja imekää niistä voimaa! Moni täällä yksinäisyyspalstalla oleva on sellainen, jonka muutama viime vuosi on mennyt huonosti.
Oma jaksamiseni muuttui rajusti, kun täytin 19. Sitä ennen olin AINA, vuodesta toiseen, ollut puhelias, iloinen, reipas, itsevarma ja avoin. Sellainen henkilö, joka otti uusiin ihmisiin sujuvasti kontaktia. Syksyllä 2005 kaikki kuitenkin muuttui. Nyt, kahden vuoden päästä, minusta tuntuu yhä siltä kuin tuona aikana tapahtunut muutos (itsetunnon jyrkkä lasku) pitäisi minua edelleen edes jotenkin kutenkin otteessaan. Tosiasiassa näin ei ole. On vain niin helppo keksiä asioille tekosyitä.
Olen alkanut ajatella elämääni enemmän kokonaisuudessaan kuin aiemmin. Tähänastiseen elämääni sisältyy nimittäin hyvinkin paljon hyvää. Olen kiittämätön, jos valitan itsekseni näistä kahdesta tekemättömästä vuodesta, jolloin olen ollut hyvin väsynyt ja aikaansaamaton (ei työtä, ei opiskelua), koska minulle on annettu hyvät eväät tasapainoiseen ja monipuoliseen elämään. Varhaislapsuuteni on ollut kertakaikkisen ihana, samoiten lukioaika. Aika noiden välissä on ollut innostavaa, jännittävää ja virikkeellistä eli oikein hyvää aikaa sekin. Silti sanoisin, että lukioaika ja varhaislapsuus ovat olleet niitä kaikkein parhaita ajanjaksoja :).
Pointtini on, että älkää ihmiset hyvät antako muutaman kurjan vuoden pilata uskoanne itseenne. Muistelkaa hyviä asioita tähänastisessa elämässänne ja imekää niistä voimaa! Moni täällä yksinäisyyspalstalla oleva on sellainen, jonka muutama viime vuosi on mennyt huonosti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
No joo, voihan tuo olla noinkin. Mutta lohduttaa varmaan kauheasti niitä joilla tuota "huonoa pikku jaksoa" on kestänyt vuosikymmenen tai jopa monta sellaista. Siinä ei paljon naamaa hymyyn väännä ajatus, että olihan kuitenkin silloin kesällä 1898 mulla hauskaa kun kävin latotansseissa Reinon kanssa... että semmosta.
Siis tällä kaikella nostin vain esiin sen, että viestisi saattaa tuoda ahdistusta niille, joilla yksinäisyyttä on kestänyt kauemmin kuin pari vuotta.