Tällä palstalla kysytään tuossa ylhäällä: Miksi olet yksinäinen?
Mulla oli lapsena ja vielä nuorena joitakin kavereita, enkä kokenut silloin itseäni yksinäiseksi. Etenkin lukioajoilta saakka aloin pelätä sosiaalista kanssakäymistä. Ei mulla enää sillon ollu ketään läheistä ystävää. Aloin viihtyä liiaksi yksin. Nyt kun olen miettinyt asioita, häpesin itseäni ja siksi halusin olla yksin tai joskus harvoin tapasin joitakin.
Viimeset viisi vuotta olen asunut aika kaukana kotiseudustani. Olen kyllä viihtynyt aina melko hyvin yksikseni. Tietty joitakin opiskelukavereita on ollut, mutta oon tehny suuria virheita. Olen välttänyt lähes kaikkia yhteisiä kouluajan ulkopuolisia tapaamisia. Olen ollut aina niin arka ja epävarma ja siksi jäänyt kotiin. Onhan mulla aina ollut juttukavereita koulussa, mutta sitten koulun jälkeen en ole varmaan halunnut olla tekemisissä kenenkään kanssa.
Olin vuosi sitten niin masentunut, että en nähnyt itselläni tulevaisuutta. Lopulta ahdistus alkoi helpottaa kun löytyi toimiva lääke. Olin ollut vuosikausia masentunut ja jo tottunut siihen. Luulin vain olevani sellainen apea ja uskoisin että senkin takia välttelin seuraa ja halusin vetäytyä.
Just nyt istun perjantai-iltaa koneen ääressä. On mahtava olla kun ei ahdista! Etenkin reilun vuoden aikana olen löytänyt hyviä kavereita, lähinnä koulusta tuttuja. Uskon että olen tehnyt kuluneen vuoden aikana paljon työtä itseni kanssa. Ja tuloksia on alkanut jo näkyä. Olenhan onnistunut muodostamaan mukavasti tuttavuussuhteita ja tosiaan pari kaveriakin olen saanut, joiden kanssa tavataan ja soitellaan. Olen huimasti kehittynyt siinäkin asiassa, etten ole enää kovin pelokas ihmisten joukossa. Koska olin ennen ihmisarka ja häpesin omaa ulkonäköäni. Toimivien lääkkeiden ja onnistumisten myötä olen mielestäni kasvanut huimasti. Kävin siis pohjalla masentuneena. Luulin etten enää voi nousta ja halusin vain kuolla. Työskentelen edelleen sen eteen, että näkisin itseni uudessa valossa. Voisin nähdä itseni yhtä arvokkaana kuin muut, enkä liikaa häpeäisi itseäni. Uskon että moni yksinäinen on yksin, koska ei uskalla hakeutua muiden joukkoon. Omalla kohdalla on ollut mahtavaa huomata että minähän kelpaan ja pärjään siinä missä muutkin! En voi olla täysin tollo ja rumilus, koska minun kanssa ihmiset haluavat puhua. Omalla kohdalla on ollut suuri merkitys sillä, että olen saanut ammatti-ihmisten apua juuri näihin asioihin. He ovat toimineet juuri peileinä. Masennukseen taipuva alkaa herkästi nähdä itsensä huonona ja ulkopuolisten näkemys on heille tärkeää. Esim. minä olin jo tottunut pitämään itseäni jotenkin huonona, mutta koen alkaneeni tulla pois siitä itserakennetusta, vääristyneestä vankilasta. Tiedän etten muutu hetkessä, koska varmasti yli kymmenen vuotta olen syöttänyt itselleni sitä "Ei minusta ole mihinkään" -skeidaa ja siksi alkanutkin pitää jo itseänsä jotenkin viallisena ja ikuisena epäonnistujana.
Alan siis saada rohkeutta ja välillä hämmästyn itsekin, kuinka olen alkanut käydä sellaisissa paikoissa, joita olin nuorempana vältellyt ja kammonnut. Juuri estyneen käytökseni vuoksi olen kaiketi jäänyt yksinäiseksi ja en ole oikein kohdannut varteenotettavia kumppaniehdokkaita. Eli opiskelen vielä, mutta nyt olen alkanut rohkeasti mennä muiden mukana. Ja alan käydä myös kouluajan ulkopuolisissa tapahtumissa. Kuitenkin minun pitäisi hankkia uusia harrastuksia ja ehkä niistäkin saisin uusia tuttavia.
Seurustelukumppanin löytyminen on myös suuri toive. Sen suhteen menetän helposti toivon, ja pitäisi voidakin hieman saada kärsivällisyyttä. Jos ajattelee että olen reilun vuoden aikana vasta alkanut elää kunnolla elämääni, alkanut löytää itseni. Tavallaan ne elämän tummentavat vanhat aurinkolasit heittänyt mäkeen ja alkanut nähdä ja kokea asioita normaalisti. Ehkä tämä vielä vie aikaa että alan olla sujut itseni kanssa ja kaipa sitten jossakin vaiheessa kohtaan jonkun ihanan naisen joka hyväksyy minut ja rakastumme. Tosin en voi tietää, mutta toivoisin kohtaavani sellaisen naisen. Pitäisi mennä sellaisiin paikkoihin, missä olisi mahdollista tutustua vielä vapaisiin naisiin. Baarista en näytä löytävän samanhenkistä seuraa, joten mitähän sitä keksisi sitten.. Sitä kun on tämmönen syvällinen mies joka tykkää höpötellä henkeviä ja ihailla tämän maailman pieniä iloja, huomata elämässä niitä pieniäkin asioita. On se varmaan jonkinlainen kyky ja ominaisuuskin kun osaa nähdä asioita laajasti ja huomata pikkuseikkoja. (valitettavasti etenkin omissa ongelmissa sitä helposti jää vatvomaan monia asioita). Tykkään kävellä paljon. Minusta on kiva huomata luontoon liittyviä seikkoja. Huomaan pensaiden ja puiden erilaisia ruskavärejä. En tosin tiedä katteleeko kaikki ihmiset tällaisia asioita, mutta minä onneksi osaan nähdä hyvinkin pieniä asioita. Voisin alkaa ajatella että minulle on annettu suuri lahja että osaan nähdä näitä elämän pieniä asioita ja olen säilyttänyt herkkyyteni tässä kiireen ja pinnallisuuden ajassamme. Kunpa oppisin arvostamaan elämääni, koska minun olisi syytä olla oikein onnellinen ja tyytyväinen tähän kokonaisuuteen.
-Yleinen vuodattaja :)
Mulla oli lapsena ja vielä nuorena joitakin kavereita, enkä kokenut silloin itseäni yksinäiseksi. Etenkin lukioajoilta saakka aloin pelätä sosiaalista kanssakäymistä. Ei mulla enää sillon ollu ketään läheistä ystävää. Aloin viihtyä liiaksi yksin. Nyt kun olen miettinyt asioita, häpesin itseäni ja siksi halusin olla yksin tai joskus harvoin tapasin joitakin.
Viimeset viisi vuotta olen asunut aika kaukana kotiseudustani. Olen kyllä viihtynyt aina melko hyvin yksikseni. Tietty joitakin opiskelukavereita on ollut, mutta oon tehny suuria virheita. Olen välttänyt lähes kaikkia yhteisiä kouluajan ulkopuolisia tapaamisia. Olen ollut aina niin arka ja epävarma ja siksi jäänyt kotiin. Onhan mulla aina ollut juttukavereita koulussa, mutta sitten koulun jälkeen en ole varmaan halunnut olla tekemisissä kenenkään kanssa.
Olin vuosi sitten niin masentunut, että en nähnyt itselläni tulevaisuutta. Lopulta ahdistus alkoi helpottaa kun löytyi toimiva lääke. Olin ollut vuosikausia masentunut ja jo tottunut siihen. Luulin vain olevani sellainen apea ja uskoisin että senkin takia välttelin seuraa ja halusin vetäytyä.
Just nyt istun perjantai-iltaa koneen ääressä. On mahtava olla kun ei ahdista! Etenkin reilun vuoden aikana olen löytänyt hyviä kavereita, lähinnä koulusta tuttuja. Uskon että olen tehnyt kuluneen vuoden aikana paljon työtä itseni kanssa. Ja tuloksia on alkanut jo näkyä. Olenhan onnistunut muodostamaan mukavasti tuttavuussuhteita ja tosiaan pari kaveriakin olen saanut, joiden kanssa tavataan ja soitellaan. Olen huimasti kehittynyt siinäkin asiassa, etten ole enää kovin pelokas ihmisten joukossa. Koska olin ennen ihmisarka ja häpesin omaa ulkonäköäni. Toimivien lääkkeiden ja onnistumisten myötä olen mielestäni kasvanut huimasti. Kävin siis pohjalla masentuneena. Luulin etten enää voi nousta ja halusin vain kuolla. Työskentelen edelleen sen eteen, että näkisin itseni uudessa valossa. Voisin nähdä itseni yhtä arvokkaana kuin muut, enkä liikaa häpeäisi itseäni. Uskon että moni yksinäinen on yksin, koska ei uskalla hakeutua muiden joukkoon. Omalla kohdalla on ollut mahtavaa huomata että minähän kelpaan ja pärjään siinä missä muutkin! En voi olla täysin tollo ja rumilus, koska minun kanssa ihmiset haluavat puhua. Omalla kohdalla on ollut suuri merkitys sillä, että olen saanut ammatti-ihmisten apua juuri näihin asioihin. He ovat toimineet juuri peileinä. Masennukseen taipuva alkaa herkästi nähdä itsensä huonona ja ulkopuolisten näkemys on heille tärkeää. Esim. minä olin jo tottunut pitämään itseäni jotenkin huonona, mutta koen alkaneeni tulla pois siitä itserakennetusta, vääristyneestä vankilasta. Tiedän etten muutu hetkessä, koska varmasti yli kymmenen vuotta olen syöttänyt itselleni sitä "Ei minusta ole mihinkään" -skeidaa ja siksi alkanutkin pitää jo itseänsä jotenkin viallisena ja ikuisena epäonnistujana.
Alan siis saada rohkeutta ja välillä hämmästyn itsekin, kuinka olen alkanut käydä sellaisissa paikoissa, joita olin nuorempana vältellyt ja kammonnut. Juuri estyneen käytökseni vuoksi olen kaiketi jäänyt yksinäiseksi ja en ole oikein kohdannut varteenotettavia kumppaniehdokkaita. Eli opiskelen vielä, mutta nyt olen alkanut rohkeasti mennä muiden mukana. Ja alan käydä myös kouluajan ulkopuolisissa tapahtumissa. Kuitenkin minun pitäisi hankkia uusia harrastuksia ja ehkä niistäkin saisin uusia tuttavia.
Seurustelukumppanin löytyminen on myös suuri toive. Sen suhteen menetän helposti toivon, ja pitäisi voidakin hieman saada kärsivällisyyttä. Jos ajattelee että olen reilun vuoden aikana vasta alkanut elää kunnolla elämääni, alkanut löytää itseni. Tavallaan ne elämän tummentavat vanhat aurinkolasit heittänyt mäkeen ja alkanut nähdä ja kokea asioita normaalisti. Ehkä tämä vielä vie aikaa että alan olla sujut itseni kanssa ja kaipa sitten jossakin vaiheessa kohtaan jonkun ihanan naisen joka hyväksyy minut ja rakastumme. Tosin en voi tietää, mutta toivoisin kohtaavani sellaisen naisen. Pitäisi mennä sellaisiin paikkoihin, missä olisi mahdollista tutustua vielä vapaisiin naisiin. Baarista en näytä löytävän samanhenkistä seuraa, joten mitähän sitä keksisi sitten.. Sitä kun on tämmönen syvällinen mies joka tykkää höpötellä henkeviä ja ihailla tämän maailman pieniä iloja, huomata elämässä niitä pieniäkin asioita. On se varmaan jonkinlainen kyky ja ominaisuuskin kun osaa nähdä asioita laajasti ja huomata pikkuseikkoja. (valitettavasti etenkin omissa ongelmissa sitä helposti jää vatvomaan monia asioita). Tykkään kävellä paljon. Minusta on kiva huomata luontoon liittyviä seikkoja. Huomaan pensaiden ja puiden erilaisia ruskavärejä. En tosin tiedä katteleeko kaikki ihmiset tällaisia asioita, mutta minä onneksi osaan nähdä hyvinkin pieniä asioita. Voisin alkaa ajatella että minulle on annettu suuri lahja että osaan nähdä näitä elämän pieniä asioita ja olen säilyttänyt herkkyyteni tässä kiireen ja pinnallisuuden ajassamme. Kunpa oppisin arvostamaan elämääni, koska minun olisi syytä olla oikein onnellinen ja tyytyväinen tähän kokonaisuuteen.
-Yleinen vuodattaja :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kylläpä oli mukava lukea sinun vuodatustasi. Ehkä se johtuu siitä, että itselläni on ollut masennusta tässä viime aikoina.
Kuitenkin olet löytänyt arvokasta itsessäsi. Monesti masennus laukaisee taiteellisuuden. Näin näkisin sinunkin kohdalla. En voi muuta kuin toitoa sinulle oikein parantavia vuosia tulevaisuudessakin! Jospa syvällisenä ihmisenä löytäisit itsellesi sopivan puolison. Kannattaisko etsiä aivan muualta kuin baareista, vaikka seurakunnasta.
Onnellista aikaa sinulle!
tv. "Punarinta"
hyvällä alulla onnellisen elämän etsimisessä. Ihmisen tyytyväisyys koostuu pienistä arjen asioista ja ilmiöistä. Kun tunnet olosi varmemmaksi, kannattaa hakeutua harrastusten pariin. Sieltä voi löytää vastakkaisen sukupuolen edustajia ja mahdollisen elämänkumppanin. Joskus myös kirjeenvaihdonkin välityksellä voi löytää syvällisen kumppanin, kuten minä vuosikymmeniä sitten. Olemme edelleen varsin onnellisesti naimisissa.
"Ihmisen tyytyväisyys koostuu pienistä arjen asioista ja ilmiöistä."
Toi on niin totta. Positiivinen ajattelu ei ole huuhaata, jokaisen elämässä on pieniä hyviä asioita ja niihin kannattaa keskittyä niin elämä maistuu paremmalta.
Mulla taas on se ongelma, että jostain syystä koen nämä ihastumistilat yms. suurena heikkoutena. Jos huomaan olevani kiinnostunut jostain tyypistä, lyön itseni ihan lukkoon hänen osaltaan ja muutun välinpitämättömäksi. Siitä tietenkin toinen saa käsityksen, etten olisi kiinnostunut ja eihän siinä koskaan mitään parisuhdejuttuja pääse muodostumaan. En itsekään tajua mikä siinä on, se on vain joku automaattinen reaktio.
Erityisen kyrsivää, kun kaikilla kouluaikaisilla kavereilla ja tutuilla on kumppanit - jopa niillä pahimmilla nörteillä. Pakostakin tuntee itsensä välillä poikkeavaksi.
Osasit hyvin kirjoittaa nuo tuntemukset. En tiedä luuleeko sitä jotenkin suojelevansa itseänsä kun menee lukkoon. On helppo keskustella naisten kanssa, jotka ovat turvallisesti varattuja, mutta sitten pupu menee pöksyyn ja vetäytyy jos joku näyttää kiinnostumista. En tosin tiedä onko minusta kukaan koskaan kiinnostunut - eihän sitä tiedä kun ei uskalla kohdata ketään.. Lähtökohtana pidän kuitenkin ettei minusta niin vain kiinnostuta, koska oletan naamani näyttävän petolinnunpers.. Ei voi tietää mitä muuta ajattelevat.. Pitäisi muuttaa ajattelua. Muuttaa mielessään se petolinnunperä mukavaksi nuoreksi mieheksi. Sellaiseksi joka herättää kiinnostusta ja turvallisuutta, olemmatta kuitenkaan itseriittoinen. Kunpa hyväksyisi itsensä nöyrästi, eikä enää nöyristelisi.
Osasit hyvin kirjoittaa nuo tuntemukset. En tiedä luuleeko sitä jotenkin suojelevansa itseänsä kun menee lukkoon. On helppo keskustella naisten kanssa, jotka ovat turvallisesti varattuja, mutta sitten pupu menee pöksyyn ja vetäytyy jos joku näyttää kiinnostumista. En tosin tiedä onko minusta kukaan koskaan kiinnostunut - eihän sitä tiedä kun ei uskalla kohdata ketään.. Lähtökohtana pidän kuitenkin ettei minusta niin vain kiinnostuta, koska oletan naamani näyttävän petolinnunpers.. Ei voi tietää mitä muuta ajattelevat.. Pitäisi muuttaa ajattelua. Muuttaa mielessään se petolinnunperä mukavaksi nuoreksi mieheksi. Sellaiseksi joka herättää kiinnostusta ja turvallisuutta, olemmatta kuitenkaan itseriittoinen. Kunpa hyväksyisi itsensä nöyrästi, eikä enää nöyristelisi.
Juuh, koulukiusaus ja huono itsetunto kuuluvat myös luonnollisestikin asiaan.
Omalla kohdallani kyse saattaa kuitenkin olla siitä, että vuosia sitten netissä eräs naikkonen kiinnostui minusta jopa senverran että kaivoi numeroni esille nimen ja paikkakunnan perusteella ja soitti sanoen olevansa ihastunut. Kyllähän siinä itselläkin tunteet hyrräsivät - sitten tuli se treffitilanne ja nainen tuumikin että "ei kiitos". Itselläni tunteet kuitenkin säilyivät ennallaan.
Kesti aikansa päästä tästä jotenkuten yli, kunnes tuli toinen tapaus. "Parannusta" tapahtui senverran, että olisin eukolle kelvannut pelkkänä seksileluna, mutta itse halusin taas naurettavine tunteineni enemmän. Pettymys.
Nämä voi olla syynä sille, etten koe olevani naisille kelpaava ja menen lukkoon "kiinnostus"tilanteissa. Kun pelkään että kuitenkin käy taas samalla tavalla ja joudun masentumaan.