No niin, nyt kaivataan todella kommenttia! Pitkän projektin jälkeen kirjoitan novellia, ja tämä on uutta ja ihmeellistä. Sanokaa JOTAIN!
-----------------------
Kahdeksantoista minuuttia yli. Ei, nyt yhdeksäntoista. Täytyy kiirehtiä, astua lätäkön yli. Miksi Niina ei ehdi puolessa tunnissa rakennukselta toiselle? Ei se niin pitkä matka ole. Muut ovat sisällä jo, syövät valmiiksi pilkottuja omenanpaloja välipalaksi. Veitsellä leikattuja ja pestyjä. Ninni astuu taas lätäkön yli, ja tuuli heittää hiuksia silmille, piikkisuoria ja vaaleita. Enkelin hiuksia.
Äkkiä. Äkkiä nyt! Mutta sitten Ninni hidastaa, katsoo ovea epäröiden. Harjoitusryhmä on tärkeämpi kuin luento, Peltola väittää. Ei pitäisi jättää väliin. Mutta siellä istutaan vierekkäin pienessä huoneessa, tuntemattomat kysyvät voiko tähän tulla ja tulevat, ja sitten jo lainataan muistiinpanoja ja keskustellaan. Siellä ei auta vaikka menisi takariviin. Siellä ei ole mitään takariviä. Keskustellaan ja keskustellaan ja –
Niina on jo kävellyt ohi. Hän jatkaa hitaammin ja laittaa kädet taskuun, rennosti. Jos hiukset menevät silmille, Niina sulkee silmät. Hän osaa maiseman jo ulkoa. Vanhat rakennukset kasvavat maasta kuin puut. Puut seisovat paikoillaan kuin rakennukset, vaahterat ja lepät ja männyt, hiukan yksinäisinä täällä kaupungin keskellä. Ne on rakennettu tänne, huitaistu pensselillä täyttämään maalauksen tyhjät aukot.
Ihmisetkin Ninni osaa ulkoa. Ne ovat osa maalausta. Pyöräilijät, kävelijät. Silmälasipäiset höyryävä pahvimuki kädessä. Rastapäät ja hörhelömekkoiset. Suuret helmet kaulassa ja vihreät huivit ja pörröiset huivit – kaikenlaiset huivit. Anorektiset kirjallisuudenopiskelijat kieputtavat huiveja ympärilleen. Niinalla on sotamaalaus, paksu musta silmien ympärillä, sama jota äiti kauhisteli viisi vuotta sitten. Se suojaa, piilottaa, tekee Niinasta Niinan.
Niina kävelee kaiken ohi, kävelee toiselle puolelle. Suureen rakennukseen, lasiseen ja valkoiseen. Täällä askeleet kaikuvat ja ihmiset istuvat valon keskellä. Niillä on kannettavat mukana ja jumppakassit. Ei röyhelöhameita, ei huiveja. Pitkiä poikia, joilla on lyhyt tukka. Tuntemattomia. Mutta sitten Raine ja Ville.
”Mitä tyttö – eikö sinun pitänyt olla jossain?” Raine hymyilee.
”Täällä”, Niina sanoo ja kääntyy ruokalan meteliä kohti.
Vaihtoehtoja on taas liikaa. Jos ottaa keittoa, tuntee itsensä laihaksi. Pitäisi ottaa iso annos pastaa, koko rahalla halpaa opiskelijaruokaa. Kasvisvaihtoehto näyttää hyvältä. Onko Niina joku susien suojelija? Tässä talossa ei kaninruokaa syödä!
Niina värähtää. Hän ei ole siellä talossa nyt, hän on jonossa Rainen ja Villen välissä. Turvassa. Jono liikkuu, Niina on jälkiruokien kohdalla. Hän ottaa keiton ja suklaakakun. Tasapaino.
”No”, Ville sanoo istuessaan pöytään.
”Täällä taas”, Raine sanoo ja kauhaisee pastaa.
Niina katsoo ympärilleen. Ihmiset syövät ja jutustelevat. Hymyilevät ja mussuttavat suu kiinni, pieniä paloja haarukan kärjessä. Pidetään paikkoja vaihto-oppilaskavereille ja sitten puhutaan huonoa englantia. Hai hauaarjuu? Hymyä hymyä. Pyyhitään suu kun juodaan ja pidätetään röyhtäystä. Ville sanoo jotain ja Niina kääntyy heti. Ei ihmisiä nyt, vain Villen kasvot.
”Näin eilen tosi outoa unta”, Ville sanoo ja Raine tuhahtaa:
”Siis tavallista.”
Villelle oudot unet ovat tavallisia. Villen tavalliset unet ovat outoja.
”Haluaisin mennä takaisin, niin että voisi nähdä uudestaan ja tosiaan muistaa. Se oli tosi tarkka. Hirveästi tietoa...”
Ville laskee haarukan alas ja nojautuu Niinaa ja Rainea kohti.
”Minä olin joku muu, mutta silti olin minä itse.”
”Mitä siinä tapahtui?” Raine kysyy.
”Ei sillä ole väliä. Vaan sillä, kuka minä olin –”
”Entinen elämä?” Niina ehdottaa.
”Jonkun toisen pään sisällä?” Raine sanoo, ”kuule, milloin sinä aiot nähdä unta minusta? Katsohan nyt minua. Oliko sinulla siinä unessa tällaista partaa tai tällaista -”
”Sinä olet kaukana niistä unista.”
Rainen silmät nauravat. Raine on aito, fysiikanopiskelija mutta aito. Niinan keitto on ehkä puoliksi aitoa. Ja suklaakakku – sitä Niina ei ole vielä maistanut. Se saattaa olla hologrammi.
”Onko fysiikan laitoksella hologrammeja?”
”Sinä sen keksit”, Ville sanoo ja nostaa sormensa pystyyn, ”minähän sanoin, että näin siellä kummituksia.”
”Haamuja labrassa”, Raine jatkaa.
”Ajatelkaa: viimeinen paikka, missä toisen maailman sielut haluaisivat hengailla. Ei tämä ole mikään lahonnut kummituskartano. Kukaan ei osaa arvata, jos täällä onkin jotain. Yöllä pimeässä tietokoneluokan johtojen seassa.”
Villen silmät hehkuvat ja kädet heiluvat. Hän piirtää niitä ympärilleen, sormiaan sohien, mustia olentoja ja yön hologrammeja.
”Taikuus”, Raine nyökkäilee, ”uskotaan sitten. Se on täällä, mutta piilossa.”
Niina pudistaa päätään. Rainen ilme naurattaa, Villen ilme hymyilyttää. Mutta pitää lähteä.
”Minne?” Ville kysyy.
”Niinan omat bisnekset”, Raine sanoo.
Ville vastaa. Raine vastaa ja tönäisee Villeä. Mutta Niina on jo menossa, noussut ylös ja taas ihmisten keskellä. Sotamaalaus suojaa, jalat vievät kyllä vaikka Niina ei muistaisi miten kävellään. Eteenpäin, eteenpäin. Ulos tuuleen, tuulen riepoteltavaksi, lehdeksi syksyn lehtien sekaan.
Tuuli on nyt Niinan puolella, se puhaltaa selkään ja työntää oikeaan suuntaan. Niina kävelee tuttua reittiä kaupungin läpi ja siristää silmiään, kun aurinko tulee äkkiä näkyviin kirkkaana ja kylmänä. Ihmisillä on uudet syystakit päällä ja joillakin naisilla talvisaappaat jo. Matka on pitkä ja Niina kävelee ajatuksissaan. Jalat osaavat reitin ja ympärille ei jaksa katsella, joten Niinan pää alkaa täyttyä ihan muista asioista. Pilke.
Pilkkeen nahkaiset talvisaappaat, korkeakorkoiset ja mustat. Pilkkeen punainen nahkatakki ja sitäkin punaisemmat, liehuvat hiukset.
Ensimmäistä kertaa koko päivänä Niina antaa päänsä täyttyä näistä ajatuksista. Hän antaa niiden valua silmien eteen ja täyttää koko maiseman Pilkkeen kuvilla. Muistot, tulevaisuuden haaveet, sanonut sanat, ja ne joita ei ole sanottu. Ilmeet ja naurahdukset, pienet asiat, jotka tapahtuivat viikonloppuna tai viime viikolla. Nekin ovat muistoja jo, yhtä menneitä kuin jokin kymmenen vuotta sitten. Silti ne ovat tässä koko ajan, ja Niinaa kihelmöi ja tulee väristys, ei kylmä vaan lämmin.
Kaupunki menee ohi hetkessä, kun pää on täynnä jotain muuta. Linja-autoasemalla Niina havahtuu hieman. Hän seisoo jonossa ihan liikkumatta, ihan niin kuin ajatuksetkaan eivät liikkuisi. Kun hän antaa rahat, kuski katsoo silmiin ja Niinasta tuntuu, että ajatukset näkyvät kuitenkin hänen silmistään. Hänestä näkee, että hän on jo melkein poissa, hän kävelee jo melkein jossain muualla kuin tämän linja-auton käytävällä.
Puoli tuntia myöhemmin Niina astuu ulos ja sillä hetkellä Niinasta tulee Ninja. Rajan ylittämiseen tarvitaan vain yksi askel, kun vain on päässyt rajan luokse.
-----
tämän jälkeen novelli muuttuu aika paljon - siis tämä oli vasta alkua. Mutta onko tämä alku nyt jatkamisen arvoinen?
-----------------------
Kahdeksantoista minuuttia yli. Ei, nyt yhdeksäntoista. Täytyy kiirehtiä, astua lätäkön yli. Miksi Niina ei ehdi puolessa tunnissa rakennukselta toiselle? Ei se niin pitkä matka ole. Muut ovat sisällä jo, syövät valmiiksi pilkottuja omenanpaloja välipalaksi. Veitsellä leikattuja ja pestyjä. Ninni astuu taas lätäkön yli, ja tuuli heittää hiuksia silmille, piikkisuoria ja vaaleita. Enkelin hiuksia.
Äkkiä. Äkkiä nyt! Mutta sitten Ninni hidastaa, katsoo ovea epäröiden. Harjoitusryhmä on tärkeämpi kuin luento, Peltola väittää. Ei pitäisi jättää väliin. Mutta siellä istutaan vierekkäin pienessä huoneessa, tuntemattomat kysyvät voiko tähän tulla ja tulevat, ja sitten jo lainataan muistiinpanoja ja keskustellaan. Siellä ei auta vaikka menisi takariviin. Siellä ei ole mitään takariviä. Keskustellaan ja keskustellaan ja –
Niina on jo kävellyt ohi. Hän jatkaa hitaammin ja laittaa kädet taskuun, rennosti. Jos hiukset menevät silmille, Niina sulkee silmät. Hän osaa maiseman jo ulkoa. Vanhat rakennukset kasvavat maasta kuin puut. Puut seisovat paikoillaan kuin rakennukset, vaahterat ja lepät ja männyt, hiukan yksinäisinä täällä kaupungin keskellä. Ne on rakennettu tänne, huitaistu pensselillä täyttämään maalauksen tyhjät aukot.
Ihmisetkin Ninni osaa ulkoa. Ne ovat osa maalausta. Pyöräilijät, kävelijät. Silmälasipäiset höyryävä pahvimuki kädessä. Rastapäät ja hörhelömekkoiset. Suuret helmet kaulassa ja vihreät huivit ja pörröiset huivit – kaikenlaiset huivit. Anorektiset kirjallisuudenopiskelijat kieputtavat huiveja ympärilleen. Niinalla on sotamaalaus, paksu musta silmien ympärillä, sama jota äiti kauhisteli viisi vuotta sitten. Se suojaa, piilottaa, tekee Niinasta Niinan.
Niina kävelee kaiken ohi, kävelee toiselle puolelle. Suureen rakennukseen, lasiseen ja valkoiseen. Täällä askeleet kaikuvat ja ihmiset istuvat valon keskellä. Niillä on kannettavat mukana ja jumppakassit. Ei röyhelöhameita, ei huiveja. Pitkiä poikia, joilla on lyhyt tukka. Tuntemattomia. Mutta sitten Raine ja Ville.
”Mitä tyttö – eikö sinun pitänyt olla jossain?” Raine hymyilee.
”Täällä”, Niina sanoo ja kääntyy ruokalan meteliä kohti.
Vaihtoehtoja on taas liikaa. Jos ottaa keittoa, tuntee itsensä laihaksi. Pitäisi ottaa iso annos pastaa, koko rahalla halpaa opiskelijaruokaa. Kasvisvaihtoehto näyttää hyvältä. Onko Niina joku susien suojelija? Tässä talossa ei kaninruokaa syödä!
Niina värähtää. Hän ei ole siellä talossa nyt, hän on jonossa Rainen ja Villen välissä. Turvassa. Jono liikkuu, Niina on jälkiruokien kohdalla. Hän ottaa keiton ja suklaakakun. Tasapaino.
”No”, Ville sanoo istuessaan pöytään.
”Täällä taas”, Raine sanoo ja kauhaisee pastaa.
Niina katsoo ympärilleen. Ihmiset syövät ja jutustelevat. Hymyilevät ja mussuttavat suu kiinni, pieniä paloja haarukan kärjessä. Pidetään paikkoja vaihto-oppilaskavereille ja sitten puhutaan huonoa englantia. Hai hauaarjuu? Hymyä hymyä. Pyyhitään suu kun juodaan ja pidätetään röyhtäystä. Ville sanoo jotain ja Niina kääntyy heti. Ei ihmisiä nyt, vain Villen kasvot.
”Näin eilen tosi outoa unta”, Ville sanoo ja Raine tuhahtaa:
”Siis tavallista.”
Villelle oudot unet ovat tavallisia. Villen tavalliset unet ovat outoja.
”Haluaisin mennä takaisin, niin että voisi nähdä uudestaan ja tosiaan muistaa. Se oli tosi tarkka. Hirveästi tietoa...”
Ville laskee haarukan alas ja nojautuu Niinaa ja Rainea kohti.
”Minä olin joku muu, mutta silti olin minä itse.”
”Mitä siinä tapahtui?” Raine kysyy.
”Ei sillä ole väliä. Vaan sillä, kuka minä olin –”
”Entinen elämä?” Niina ehdottaa.
”Jonkun toisen pään sisällä?” Raine sanoo, ”kuule, milloin sinä aiot nähdä unta minusta? Katsohan nyt minua. Oliko sinulla siinä unessa tällaista partaa tai tällaista -”
”Sinä olet kaukana niistä unista.”
Rainen silmät nauravat. Raine on aito, fysiikanopiskelija mutta aito. Niinan keitto on ehkä puoliksi aitoa. Ja suklaakakku – sitä Niina ei ole vielä maistanut. Se saattaa olla hologrammi.
”Onko fysiikan laitoksella hologrammeja?”
”Sinä sen keksit”, Ville sanoo ja nostaa sormensa pystyyn, ”minähän sanoin, että näin siellä kummituksia.”
”Haamuja labrassa”, Raine jatkaa.
”Ajatelkaa: viimeinen paikka, missä toisen maailman sielut haluaisivat hengailla. Ei tämä ole mikään lahonnut kummituskartano. Kukaan ei osaa arvata, jos täällä onkin jotain. Yöllä pimeässä tietokoneluokan johtojen seassa.”
Villen silmät hehkuvat ja kädet heiluvat. Hän piirtää niitä ympärilleen, sormiaan sohien, mustia olentoja ja yön hologrammeja.
”Taikuus”, Raine nyökkäilee, ”uskotaan sitten. Se on täällä, mutta piilossa.”
Niina pudistaa päätään. Rainen ilme naurattaa, Villen ilme hymyilyttää. Mutta pitää lähteä.
”Minne?” Ville kysyy.
”Niinan omat bisnekset”, Raine sanoo.
Ville vastaa. Raine vastaa ja tönäisee Villeä. Mutta Niina on jo menossa, noussut ylös ja taas ihmisten keskellä. Sotamaalaus suojaa, jalat vievät kyllä vaikka Niina ei muistaisi miten kävellään. Eteenpäin, eteenpäin. Ulos tuuleen, tuulen riepoteltavaksi, lehdeksi syksyn lehtien sekaan.
Tuuli on nyt Niinan puolella, se puhaltaa selkään ja työntää oikeaan suuntaan. Niina kävelee tuttua reittiä kaupungin läpi ja siristää silmiään, kun aurinko tulee äkkiä näkyviin kirkkaana ja kylmänä. Ihmisillä on uudet syystakit päällä ja joillakin naisilla talvisaappaat jo. Matka on pitkä ja Niina kävelee ajatuksissaan. Jalat osaavat reitin ja ympärille ei jaksa katsella, joten Niinan pää alkaa täyttyä ihan muista asioista. Pilke.
Pilkkeen nahkaiset talvisaappaat, korkeakorkoiset ja mustat. Pilkkeen punainen nahkatakki ja sitäkin punaisemmat, liehuvat hiukset.
Ensimmäistä kertaa koko päivänä Niina antaa päänsä täyttyä näistä ajatuksista. Hän antaa niiden valua silmien eteen ja täyttää koko maiseman Pilkkeen kuvilla. Muistot, tulevaisuuden haaveet, sanonut sanat, ja ne joita ei ole sanottu. Ilmeet ja naurahdukset, pienet asiat, jotka tapahtuivat viikonloppuna tai viime viikolla. Nekin ovat muistoja jo, yhtä menneitä kuin jokin kymmenen vuotta sitten. Silti ne ovat tässä koko ajan, ja Niinaa kihelmöi ja tulee väristys, ei kylmä vaan lämmin.
Kaupunki menee ohi hetkessä, kun pää on täynnä jotain muuta. Linja-autoasemalla Niina havahtuu hieman. Hän seisoo jonossa ihan liikkumatta, ihan niin kuin ajatuksetkaan eivät liikkuisi. Kun hän antaa rahat, kuski katsoo silmiin ja Niinasta tuntuu, että ajatukset näkyvät kuitenkin hänen silmistään. Hänestä näkee, että hän on jo melkein poissa, hän kävelee jo melkein jossain muualla kuin tämän linja-auton käytävällä.
Puoli tuntia myöhemmin Niina astuu ulos ja sillä hetkellä Niinasta tulee Ninja. Rajan ylittämiseen tarvitaan vain yksi askel, kun vain on päässyt rajan luokse.
-----
tämän jälkeen novelli muuttuu aika paljon - siis tämä oli vasta alkua. Mutta onko tämä alku nyt jatkamisen arvoinen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minunkin mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja kannattaa jatkaa.
Tekstissä on omaleimaisuutta, tyyliä ja koukutusta.
... siis tarkoitit varmaan tätä juttua tuolla ylempänä.
Minäkin ihmettelin päivämäärää, sillä laitoin tämän ilmeisesti 16.9.2007.
Että näin.
Ja nyt 20.9.2007 kun laitan tämän, niin olen kyllä tekstistäsi ihan edelleen samaa mieltä: omaleimaisuutta, tyyliä ja koukutusta.
mutta tätä pitäisi muokata selkeämmäksi.
Mielestäni sujuvaa ja kiinnostavalla tavalla kerrottua tarinaa. Se vaikuttaa kuitenkin novelliksi hieman hajanaiselta. Alun perusteella ei oikein voi lopullista tuomiota antaa, mutta tuntuu siltä, että tapahtumat ja ajatukset ovat liian irrallisia. Onko esimerkiksi Rainella ja Villellä jotain tekemistä novellin jatkossa? Toivottavasti.
Olen kuullut sanottavan, että novellin pitäisi olla tiivis kertomus, jonka osat nivoutuvat toisiinsa ja jossa ei turhia lauseita ole. Mutta suuret kirjoittajathan ovat usein ennenkin jollain tavalla poikenneet sovituista säännöistä, ja juuri siten tulleet suuriksi, joten ei tällaisia periaatteita kannata liian orjallisesti noudattaa.
olisi hyvä olla joku juju, jolla koukuttaa lukijan.
Se ei ole maisemakuvausta, vaan tapahtuma.
Jos jatkat tuolla tyylillä novellillesi tulee aika paljon pituutta, ennen kuin pääset asiaan.
Virheetöntä tekstiä, mutta yritä tiivistää, ehkä jokaista hymyä ei kannata kovin tarkkaan kuvailla, paitsi, jos se liittyy ivaan, ylenpalttiseen iloon, tms, tunnetilaan, ja että sillä on juonen kanssa jotain tekemistä.
Jatka, sittenhän näet mitä sait aikaiseksi. Aina on mahdollisuus muuttaa, jos menee jotenkin pieleen.
Onnea sinulle!
tämän vasta nyt ja lukaisin läpi. Tämä kannattaa kyllä kirjoittaa loppuun, ilmeisesti se loppuosa on kiintoisa kun Niinasta tulee Ninja. Onko tämä fantasianovelli? Siinä tapauksessa korostaisin vielä alussa päähenkilön erilaisuutta. Koska tämä niinkuin lupaa olevansa realistinen alussa, kertomus vieraantuneesta nuoresta, joten jos jotenkin alussa vihjasisi näistä supervoimista...
kiitos paljon kaikille hyödyllisistä kommenteista. Nämä otetaan huomioon.:)
Tekstin sekavuus ja irrallisuus johtuu ehkä siitä, että aloin kirjoittaa ilman kunnon suunnittelua. Mutta ehkäpä tämä tästä vielä kehittyy.
Tämän itse asiassa olisi tarkoitus olla eräänlainen fantasianovelli (tosin ei niin "radikaalisti" että Ninja olisi superhenkilö tms.). Ruokapöytäkeskustelun oli tarkoitus viritellä ajatuksia siihen suuntaan (unet, taikuus..). Myönnetään, että muuten Raine ja Ville ovat kyllä irrallisia henkilöitä.