Skitsofrenia ja parisuhde

olen skitsofreenikko.skitsofrenia on
moninainen sairaus.erilainen jokaisella yksilöllä.minulla on paranoidinen skitsofrenia.
epäilyksiä ja harhaluuloja.

Joskus diagnoosit saattavat olla aivan vääriäkin! Ei pidä tuijottaa diagnooseihin, vaan tärkeämpää on oppia tuntemaan toinen ihminen hyvin läheisesti.

no aina löytyy toinen hörhö joka rakastuu juuri sinuun, eikä välttämättä se toinen ole hörhö ollenkaan.. mulla ollut jo niin pitkään skitsofrenia että sitä pystytään vain hillitsemään lääkkein. silti olen saanut kokea parisuhteen onnet ja kauhut, hyvään parisuhteeseenhan kuuluu ripaus myrskyjä ja tyyntä, suurin osa siltä väliltä. jokainen määrittää parisuhteensa onnistumisen? parisuhteita on niin monenlaisia etten ala miettimäänkään yhtä tiettyä vaihtoehtoa. nyt itse 1.5 kk seurusteltuani pahojen jaksojen jyllätessäminussa voin loppujen lopuksi sanoa että kyllä tämä tulee onnistumaan..

kokeile sinäkin, yllätyt ;)

Hei!
Kysyisin aivan samaaa asiaa kuin aloittaja. Poikaystäväni sairastui skitsofreniaan ja tunne-elämän latistuminen taitaa kuulua siihen. Käytettävä lääkekin taitaa vaikuttaa siihen. Välillä hän on oikein ihana, mutta yleensä aika välinpitämätön minun suhteen. Kaipaisin arkipäivän hellyyttä ja sanoja, mutta ehkä ne on vaikeita terveillekin miehille. Kai tätä on vaan kestettävä...

Itse olen pohtinut samaa asiaa, mutta skitsofreenikon näkökulmasta. Olen ollut sinkku pari vuotta ja olisi mukava löytää toinen ihminen. Pelkään vain todella, että vaikka olen hyvässä kunnossa, niin olisin silti vain rasite. Että ei se ole helppoa näinkään päin.:( Itse toivoisin, että oma kumppani olisi mieleltään terve, sillä tiedän, etten sairauteni takia jaksaisi henkisesti toista "pöpiä". Oikeastaan on todella paha puhua skitsofrenian oireista millään yleisellä tasolla, sillä oireet vaihtelevat erittäin paljon riippuen skitsofreenikosta. Voin vain omalta kohdaltani sanoa, että vaikka en tällä hetkellä ole psykoottinen, niin olen kuitenkin aika epätasapainoinen. Jännitän mitä kummallisempia asioita, stressaan, hermoilen, olen aika epäileväinen (mutta se johtuu myös siitä, että on huonoja kokemuksia) jne. Ja mulla on osittain sairauden takia huono itsetunto. Pahinta on ehkä kuitenkin mielialaoireet, joita ei oikein lääkkeilläkään saa kokonaan pois. Mulla kyse ei ole tunteiden latistumisesta, vaan päinvastoin. olen yleensä todella iloinen ja positiivinen, mutta itken herkästi, saatan saada ns. vitutus-kohtauksen herkästi ja kun angstaan, niin muutun todella hankalaksi.:( Tällä hetkellä lääkkeet auttavat hyvin paljon. Itsekseni saatan kuohua ja kiehua jostain tai itkeskellä, mutta muiden ihmisten seurassa osaan onneksi hillitä itseni aika hyvin. Ennen lääkemuutosta en pystynyt hillitsemään itseäni, kun vitutti joku muka tosi iso juttu, joka oli todellisuudessa ihan mitätön ja saatoin sanoa jotain mitä sitten myöhemmin jouduin pyytämään anteeksi.:( Uskon, että pystyisin olemaan hyvä kumppani, koska kuitenkin yleensä olen aika "normaalin" oloinen ja tiedän, että olen hyvä tyyppi, mutta silti pelottaa lähestyä ketään. Pelkään, etten itse kestä ajatusta, että tuo toinen ansaitsisi jonkun terveen.
Olin kuitenkin avovaimona 5 vuotta ja se meni suht hyvin.:) Vaikka välillä olinkin tosi huonossa kunnossa. Emme eronneet sairauteni tai hankaluuteni takia. Ja olemme edelleen hyviä ystäviä. Näin jälkikäteen silti harmittaa, mitä kaikkia oikkuja ex joutui mun suunnalta kokemaan. Mutta hän otti sen asenteen, kuten kaikki lähimmäiseni, eli tiesi, etten ole tahallani hankala ja osasi keskittyä hyviin asioihin, joita oli kuitenkin paljon.:) Uskon, että skitsofreenikon kanssa voi olla hyvä suhde. Mutta se vaan saattaa vaatia aika paljonkin ymmärrystä. Itse ainakin omalla kohdallani toivon, että jaksetaan ymmärtää, miksi olen mitä olen, mutta en missään nimessä tarkoita, että mulle pitäisi olla mitään erityiskohtelua! :)

En kyllä suosittele, koska sktsofreenikko voi olla arvaamaton, varsinkin, jos omavaltaisesti lopettaa lääkityksen.
Mun perheessä on skitsofreenikko, joka on lopettanut lääkityksen omavaltaisesti, eikä ole enää ollut vuosiin tekemisissä psykologien kanssa.
Ilman lääkitystä Skitsofreenikko haluaa hallita läheistensä elämää ja tehdä läheisten elämän mahdollisimman raskaaksi.
Hän ei kuuntele lähesitensä neuvoja, eikä pidä heitä läheisinään, vaan haluaa hyötyä heistä.
Tietenkin potilailla on erilaisia oireita, mutta meillä on tällainen tapaus.
Voikin kysyä, ovatko kaikki diktaattorit skitsofreenikkoja pohjimmiltaan...

Kyseessä on narsistinen persoonallisuushäiriö.

Ai sulla on skitsofrenia ja haaveilet parisuhteesta?

Jos olet mies: voi olla aika mahdotonta löytää nainen, jolle kelpaisi skitsofreenikko mies.

Jos taas olet nainen, niin minä huolisin sinut vaikka heti. mailaa numerosi mikanhki ät yahoo piste com niin soitan sinulle.

Rakkaus- ja parisuhdeasioissa sukupuolten tasa-arvoa ei ole olemassakaan. Mies on tuomittu loputtomaan yksinäisyyteen pienimmästäkin syystä tai jopa syyttä (poikkeuksena homot)= mutta naiselle taas annetaan anteeksi hyvinkin paljon ...

Niin itse sairastan paranoidista skitsofreniaa ja olen ollut parisuhteessa noin 9 vuotta. Nyt kun lääkitys on saatu kohdillaan niin olen enemmän läsnä, enemmän puoliso ja enemmän se oma itseni.

Alkuaikoina en syönyt lääkkeitä vaikka niitä oli minulle määrätty ja meno oli sen mukaista. Epäluulot ja mustasukkaisuus olivat erittäin voimakkaita, jolloin vaimoni elämä varmasti oli helvetinomaista. Vaati melkoista joustavuutta ja ymmärrystä puolisolta jos on parisuhteessa skitsofreniaa sairastavan kanssa. Tietty riippuu minkämoiset oireet ovat voimakkaampia, esim. joillakin passiivisuus ja aloitekyvyttömyys voimakkaita kuin toisilla taasen harhat yms.

Parisuhteessa yleensäkin, vaikka ehkä ei saisi tätä sanoa, pitäisi jäädä voiton puolelle. Enemmän iloa kuin surua, enemmän onnea kuin epätoivoa, enemmän hauskuutta kuin pahoinvointia. Jos on toistuvasti voiton puolella niin jaksaa ne huonotkin hetket paremmin. Joskus on myös osattava oltava itsekäs, ei saa uhrata omaa elämäänsä toisen puolesta.

Skitso ei pysty parisuhteeseen, exällä todettiin skitsofrenia ja nykyään kun on lääkitys on kyvytön hoitamaan arkisia asioita perheessä. Vaikka ennen lääkitystä , harhoineen oli vahvaluonteinen nainen .. niin nyt ei pysty juuri mihinkään , sressiherkkä ym. heikkoutta .. Kädentaidot heikentyneet olennaisesti mutta eipä vittuile minulle kuin ennen :) ..

Olen parisuhteessa skitsofreniaa sairastavan miehen kanssa nyt toista vuotta.Olemme kumpikin alle 30-vuotiaita. Hän kertoi suhteemme alussa sairaudestaan ja olin jo aavistellutkin jotain hänen käytöksestään. Olin/olimme rakastuneita ja halusimme olla yhdessä ja elin toivossa että yhdessäolo tukisi häntä. Reilu vuosi menikin hyvin, mutta "yhtäkkiä" alkoivat oireet (unettomuus, ahdistus, masennus, epäluulo). Hänen äitinsä kuitenkin sanoo nähneensä oireita jo pitempään.

Oireilua on nyt jatkunut kolmisen kuukautta. En ymmärtänyt että minun pitää olla kovempi ja tavallaan pakottaa häntä hoitoon, nyt ymmärrän ja syytän itseänikin, sillä meidän kahden lisäksi tässä joutuu kärsimään puolivuotiaamme. Nyt kun hänen lääkärinsä tietää tilanteen ja on tehnyt lääkemuutoksia ja psykologikäyntejä on lisätty, tuntuu että kohta selviämme. Tosin välillä kun on rauhallisempaa, tuudittautuu tuohon toiveeseen ja sitten yhtäkkiä räsähtää. Ja tosiasia voi olla että toipuminen kestää kauemmin. On vaan jotenkin helpompaa elää kun ajattelee että kohta helpottaa.

Nyt oireilun aikana kun on "kohtauksia", hän on kieltämättä etäisempi, mutta kun se menee ohi, puhumme ja hän yrittää selittää. Olen lukenut tunne-elämän latistumisesta ja tunnistan sen nyt, aikaisemmin koin että syy on minussa ja epäviehättävyydessäni, esim. hän sanoi ettei saa tyydytystä seksissä, vaikka muutamaa kuukautta aikaisemmin kehui minun olevan taitava. Kohtaukset ahdistaa muakin, ja jokin aika sitten hän oli pelottavakin, mutta joko minä olen muuttunut tai hän on parantumassa.

Koen että minulla on päävastuu meidän elämästä. Välillä se on ok, välillä en jaksa. Vastuu lapsesta, kotityöt ja rahatalous on nyt mun juttuja. Joskus mies tyhjentää tiskikoneen ja odottaa sitten ilmeisesti ihailua. Yritän nähdä sen positiivisesti ja muistelen aikaisempaa elämää, hänen vastuunottoaan ja intoaan. En halua olla hänelle äiti mutta en palvelijakaan. Jankutus ei onneks ole mun juttu, mutta sittenpä puran aggressioita kaappien oviin jne.

Mitä on hyvä parisuhde? Itse toivon yhteistä arkea iloineen, nautintoineen ja tehtävineen, toivon että surut voi jakaa. Se onnistuu välillä, välillä ei. Tuntuu että pitää itse olla aika skarppina, ettei ns. turhasta ärsyynny, sillä monesti se onkin sairaus mikä puhuu/toimii, ei rakkaani. Miehen vointi voi muuttua hetkessä ja tuntuu ettei elämää voi kovin suunnitella. Rakastan häntä, nautin hänen huumoristaan ja keskusteluistamme. En osaa sanoa kadunko että aloimme. Silloin kun hän on hyvässä kunnossa, hän on mielestäni maailman ihanin mies - eli en kadu. Odotan parempia aikoja, ja odotellessa olisi hienoa jos löytyisi vertaistukea esimerkiksi tällä palstalla.

Avopuolisoni sairastaa skitsofreniaa, eikä se miestä pahenna! Hyvin on sujunut seurustelu, ei ole mitään ongelmia sillä saralla ollut. Ei skitsofrenia ole este seurustelulle. Enkä miehessäni ole mitään etäisyyttä tunne-elämässä huomannut, rakastanut, sanonut ja näyttänyt sen. Mutta kai se on aika yksilöllistä, riippuu ihan ihmisestä ja sairaudesta. Eli ei muuta kun menoksi vaan jos olet ihastunut johonkin joka sairastaa skitsofreniaa. Jos lääkitys on ja henkilö kykenee elämään suht, normaalia arkea niin ei mitään hätää pitäisi olla.

Jos tuntee yhden skitsofreenikon, ei voi yleistää tuntevansa kaikki skitsofreenikot. Huh huh. Toiset käy töissä, toiset elää laitoksissa. Toiset häpeää erilaisuuttaan, toiset käsittelevät sujuvasti ongelmansa tunteiden kanssa ja puhuvat puolisolleen kaikesta, sulkeutumatta tai pakenematta ongelmiaan.

Parisuhde on sitä parempi, mitä suurempi kyky puolisoilla on ajatella, käsitteellistää ja käsitellä tunteitaan ja ongelmia. Parhaimmillaan kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on skitsofreenikolle niin parantavaa ja vahvistavaa, että sairaus (tunne-elämän ongelmat: tunteiden säätely, kielletyt tunteet) näyttelee yhä pienempää osaa elämässä.

Vaatii aivan erityisen ihmisen rakastamaan skitsofreenikkoa. Ehdoton vaatimus on, ettei ole taipumusta sättiä, halveksia tai nöyryyttää puolisoaan. Ajoittainen heikkous kuuluu pakettiin, jos alkaa suhteeseen skitsofreenikon kanssa, ainakin suhteen alkuaikoina. Ei ole suurempaa parantavaa voimaa kuin rakkaus.

Miksi kukaan rakastaisi skitsofreenikkoa?

Ehkä siksi, että rakastaa elämää ja ihmisiä ylipäänsä.

Hienoa että hyviä parisuhteita löytyy. Toivoisin lisää positiivisia kokemuksia teiltä jotka seurustelette skitsofreenikon kanssa,tai itse sairastette kyseistä tautia. Sain vähän aikaa sitten tietää että poikaystävälläni on skitsofrenia.. Meillä on ollut tosi vaikeita kausia, mutta myös hyviä kausia..
En tiedä olenko valmis tähän suhteeseen,koska tuntuu etten ole tarpeeksi vahva...
Miten saisin poikaystäväni puhumaan minulle enemmän? voisin olla enemmän tukena jos vaan ymmärtäisin ja tietäisin enemmän..!

En suositele kenellekään. Itse elin 10 vuoden helvetissä. Ex-vaimoni kanssa pärjättiin nuorempana joten kuten. mutta kun vaihdevuodet tulivat n.40-vuotiaana ,elämä meni vaikeaksi ja oli jatkuvia sairaalajaksoja. Sitten en itse jaksanut enää ja päädyin eroon. Se oli sitten luku sinänsä ja maksoi minulle paljon. Tiesin,ettei vaimoni voinut itselleen mitään,mutta olisin itsekin sairastunut jos olisin jäänyt.

Parisuhde voi onnistua, jos sairastunut sitoutuu itse hoitoonsa JA mikäli perheeseen puuhataan lapsia, asioita mietitään nimenomaan lasten kannalta, eikä sairastuneen kannalta.

Aikuinen ihminen pystyy ymmärtämään sairastuneen puolisonsa oirehdintaa pitkällekin, mutta lasten elämään etenkin toistuvat psykoottiset episodit jättävät ikuisen varjon.

Siksi lääkityksen on oltava kunnossa ja taudin tasapainossa.
Jos kyse on vain kahden aikuisen suhteesta, päättää jokainen itse oman sietokykynsä rajat. Mutta lasten tuottaminen tällakseen kuvioon on kyseenalaista.

Lasten kykyä ymmärtää vanhempiensa oirehdintaa yliarvioidaan. Päällisin puolin saattaa näyttää siltä, että lapsi kestää ja jaksaa mitä vain. Jaksaa, kun vaihtoehtoja ei ole ja on vanhemmistaan riippuvainen. Traumat puhkevatkin pintaan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun on itse perustamassa perhettä. Tai geneettinen alttius ja epävakaat ympäristötekijät laukaisevat sairauden myös lapsessa.

Sillehän ei mitään mahda, jos lapset ovat jo olemasssa kun sairaus puhkeaa. Mutta ellei lapsia ole, kannattaisi harkita todella tarkkaan lisääntymistä ja sitä millaisessa tasapainossa oma sairaus on ja onko kykenevä perhearjen lisäksi hoitamaan sairauttaan. Etenkin pikkulapsivaihe on monesti terveellekin niin stressaavaa, että epävakaassa vaiheessa olevalle se stressi ei ainakaan edistä asioita. Katkonaiset yöunet, lapsen tarpeet ym. saattavt olla ylivoimainen koettelemus.

Ja koko perheelle on koettelemus, jos toisen puolison päälle kaatuvat lasten hyvinvoinnin turvaamisen lisäksi vakavasti sairaan aikuissen ihmisen ongelmat.

Jos olisin tiennyt mihin joudun, en olisi lähtenyt suhteeseen psykoosialttiin ihmisen kanssa. Mutta en tiennyt. Suhde toimi hyvin muutaman vuoden verran, kunnes epätasapainoinen käytös alkoi vähitellen nostaa päätään ja mies päätyi sairaalaan. Olin tähän saakka elänyt 5-6 vuotta ihmisen kanssa, joka kärsi alkuun masennusoireista ja epäilin alkuun maanis-depressiivisyyttä. Asioista sopiminen suhteessa oli mahdotonta eikä mies pitänyt lupauksiaan lapselle eikä minulle. Puhui pöpejä, syytti minua ties mistä vailla syytä, toimi epäloogisesti tilanteessa kuin tilanteessa, vetäytyi sosiaalisista suhteista, käytti päihteitä, oli uskoton useita kertoja eikä ymmärtänyt tekojensa seurauksia.

Lopulta homma eskaloitui kun mies alkoi saada harhoja ja puhua sekavia ja vein hänet hoitoon. Seurasi ero. Kolme helvetillistä vuotta lisää miehen hankkiuduttua eroon lääkityksestä. Tyyppi ei pysynyt pinnalla omin voimin vaan hänet irtisanottiin useista työpaikoista ja aina rahahuolten alkaessa lähti mopo käsistä ja jouduin jatkuvasti arvioimaan, onko hän kykeneväinen vastaanottamaan lapsen luokseen koska päihteet ja epäselvä ja epäluotettava käytös. Nyt 6-vuotias lapsi ei halua tavata isäänsä ja sanoo, ettei tämä osaa olla isä eikä aikuinen.

En listaa tähän kaikkea tapahtunutta, mutta viimeisten kymmenen vuoden ajan olen miettinyt, miltä kaikki olisi näyttänyt minun ja hänenkin elämässään, jos emme olisi koskaan tavanneet. Nyt mies on jälleen hoidossa psykoosin vuoksi ja toivon, että hän saa vihdoin diagnoosin. Better the devil you know.

Summa summarum - ihmisiä ja skitsofreniaa sairastavia ihmisiä on erilaisia. Perusluonteella on kenties merkitystä siihen, miten sairaus näkyy ihmisen luonteessa. Sairauden kanssa eläminen ja sairaan ihmisen rakastaminen on suurella todennäköisellä erittäin vaikeaa eikä välttämättä sen arvoista. Itse olin suhteemme alkaessa nuori ja naiivi enkä osannut tunnistaa merkkejä sairaudesta ennen kuin oli liian myöhäistä ja senkin jälkeen vielä jaksoin yrittää muutaman vuoden, vaikka jälkikäteen ajatellen ihmettelen, miten olen selvinnyt näinkin hyvin moisesta myllystä ulos. Ei kannata odottaa, että voit rakkaudellasi parantaa mielisairaan ihmisen eikä uskoa, että kaikki kääntyy parhain päin, sillä tätä ei kukaan voi luvata. Varsinkin jos haluat lapsia, suosittelen harkitsemaan todella tarkkaan, pystytkö pitämään tätä ihmistä elämässäsi edes ex-puolisona.

Jos olet skitsofreenikko, niin kerro sairaudesta jo tutustumisvaiheessa, niin ei tarvi toisen ihmetellä, miksi käytös on erilaista kun on totuttu. Ajatusten poukkoilu ja poissaolevuus saattaa hämmentää. Mikä pahinta, jos ei kykene ilmaisemaan ja näyttämään tunteitaan voi olla aika vaikeaa toiselle ymmärtää, miksi yleensä tavataan. Voi olla vuoristorata ilman mahdollisuutta pitää kiinni. Oma mielenterveys saattaa olla koetuksella.

Kun harkitsee pysyvämpää suhdetta skitsofreenikon kanssa, kannattaa miettiä, haluaako itselleen kurjan elämän. Sitä on nimittäin tiedossa skitsofreenikon kanssa aivan varmasti.

Jos sitten kuitenkin valitsee sen kurjan elämän, niin ainakaan lapsia ei siihen helvettiin pidä hankkia. Yhden skitsofrenia vaikuttaa sukupolvien päähän monina vaikeuksina. Näin se vain menee.

Maailmassa on terveempiäkin ihmisiä, joista voi valita kumppanin, joka huolehtii paitsi itsestään niin myös perheestään ja joka osaa rakastaa ja jota on helppo rakastaa.

Maailmassa on paljon ihmisiä jotka saa parisuhteen toimimaan, mt-sairauksista huolimatta.

Mutta "hullussa" perheessä kasvaneena ajatus saa minut silti voimaan pahoin.

Tiedän että on ihmisiä, jotka jotenkin kuvittelevat ylenpalttisella rakkaudellaan muuttavan toisen ihmisen, mutta kun se ei mene niin. Toisen ihmisen pelastusrenkaana eläminen, vain mahdollistaa syvemmälle uimisen siihen maailmaan missä jalat eivät yllä pohjaan.

Itse olen psykoosin sairastanut mutta en ole vielä saanut skitson papereita. En ole kauhea ihminen. Kuka hyvänsä voi ajautua psykoosiin. Eka psykoosini tuli nelikymppisenä. Siihen asti psyykkisesti suht. normi mutta muutama vuosi ennen psykoosia burn out ja masennusdiagnoosilla pitkä sairasloma. Mun psykoosi kesti noin 4 päivää. Toinen psykoosi myös joitakin päiviä. Psykoosin laukaisi minulla läheisen kuoleman aiheuttama suru, toisen hankala elämäntilanne jota oli jatkunut pitkään. Skitsoja on varmaan monenlaisia ja ei kaikki skitsotkaa elä koko ajan harhoissaan. Itsellä siis kokemusta tuollaisesta lyhytaikaisesti psykoosista. Rauhallinen suhtautuminen ja välittäminen on tärkeää. On tosi vaikeata kun tiedän että esim. naapurit suhtautuvat minuun aivan eri tavalla kuin ennen sairastumistani. Olen kuitenkin se sama ihminen kuten ennen.

Skitsofrenia potilasta ei saisi jättää koskaan yksin päivisin pitäisin aina järjestää jotakin kivaa tekemistä

Onnistuu varmaan jos ei ole psykoosia kovin usein. Tosin varsinkin miehet joilla on skitsofrenia eivät ole kovin haluttua tavaraa.

Onkohan mt-ongelmaisille oma deitti sivusto? Muuten vaan kysyn. (olen itse skitsofreenikko)