täytän tänävuonna 46 en millään tajua että enämä tosiaankin menee näin nopeasti eteenpäin. Kun katson aikuisia lapsia olen onnellinen pitkä elämäntyö on tuottanut hedelmää. Pitää vaan päästää irti ja opetella taas elään yksikseen. En tunne itseäni vielä vanhaksi vaikka sitä nuorten silmissä ehkä olen. Nyt on aikaa itselle ja kaikelle sille josta olen haaveillut. Voi uppoutua illalla kirjaan tai tv:n ääreen. Ruokavalion voi muokata mieleisekseen vihdoinkin saan olla itsekäskin. Voiko elämästä enää puuttua mitään.
Jestas sentään
45+
131557
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 18 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mekö muka vanhoja,,ehei ihmisiä parhaassa iässä:)Laske irti vaan ja nauti elämästäsi,niin mä teen.
Toki nuoret meitä tarvitsee,ehkä koko elämänsä.
Myös me niitä nuoria,tavalla tai toisella.
Kuitenkin on kivaa täyttää 46 v,elettyä elämää on takana,enää ei haaveile mistään.
Ne haaveet on toteutettu,kuka milläkin tavalla.
Nyt on aikaa panostaa itseensä,nauttia jokaisesta päivästä.
Tavata ystäviä ja ehkä solmia uusia ystävyys suhteita.
Matkustella,tai olla vaan:)
On hitsin kivaa olla just tämänikäinen...
Päivääkään en vaihtais pois:)))
Kyllä te ootte ihan yltiö-myönteisiä! Mistä tollanen fiilis otetaan?
Mä kärvistelen ikä- ynnä muiden kriisien kourissa ja TIEDÄN että parhaat vuodet ovat ohi. Suunnilleen kolmevitosena olin elämäni lakipisteessä ja huipultahan ei ole tietä kuin alaspäin.
, en jaksa oikein iloita, kremppoja on enemmän, kuin terveitä päiviä.
Aloittaja ja vastaaja ovat varmasti terveitä, työssä, elämä ja lainat halussa.
Minä jouduin onnettomuuteen, enkä olekaan kuntoutunut toivotulla tavalla=> pitkä sairasloma=> työkokeilu(omassa työssä) => taas sairasloma => masennus => pienet tulot => masennus jatkuu => työnantaja purki 17 v kestäneen työsuhteen => masennus jatkuu ...........
Menneen tiedän tulevaisuutta en.
Voikaa hyvin, on mukavaa, että on ihmisiä joiden elämä kukoistaa. :)
Ihan on susta itsestäsi kiinni,miten sä elämän ehtoo puolta elät.
Mä en koskaan käperry itseeni,miks edes pitäisi?
Elämä välillä potkii päähän,48 kontioilla,korkealta ja kovaa.
Jokaisesta potkusta tulee lisää sitä itsevarmuutta,ainakin sen jälkeen kun mustelmat ja kuhmut paranee.
Ei munkaan elämä oo ollu ruusuilla tanssimista,vaan mä en lannistu pienistä.
Kun on katsonut kuolemaa silmästä silmään,menettänyt tärkeimmän ihmisen maailmassa,vuosia sitten,osaa nautia elmästä täysin siemauksin.
Pieniä on ikä ym kriisit sen rinnalla.
Mark ota itsäsi niskasta kiinni,hyppää kivikasojen ylitse ja jos kompastut niin nouse ylös.
Älä koskaan anna periksi elämälle,nauti siitä nyt kun vielä voit.
Me ollaan sankareita kaikki, jos silmiin katsotaan,,Me ollaan sankareita elämän ihan jokainen.....
Kyllä tässä on jos jonkinmoista vaivaa,eikä helpolla oo päässyt.
Kovin on kivikkoista välillä ja polvet raapooksilla ...noin kuvannollisesti.
On ne oikeestikkin joskus kun kompuroin tuolla mettikössä.
Mutta masennuksestakin selviää ja elämä on aina elämisen arvoista.
On niin paljon itsestä kiinni kuinka suhtautuu asioihin ja mitä niiden eteen tekee.
Enkä tarkoita sitä että "kun vaan ottaa itteensä niskasta kiinni" niin selviää.
Kun masennus iskee,(tai ei se iske,se hiipii ihmisen mieleen) niin se on tavallaan ensin hyväksyttävä.
Sitten se on käytävä läpi.
Apua ja tukea saa/pitää pyytää.
Jokaisella on omansapituinen matka ja kivet,kuopat ja liejukot eri kokoisia.
Uskon täysin siihen että ihmiselle ei anneta raskaampaa taakkaa kuin jaksaa kantaa.
Me vain joskus kattellaan pelkästään sitä mitä meillä ei ole,eikä muisteta vilkaista niitä asioita mitä meillä on.
Sitä jumittuu pyörimään omien ongelmiensa ympäri eikä hoksaa nähdä sitä nurkkaa missä ulospääsy sijaittee.
Kovin tämä on kliseistä mutta kun tuon oivaltaa niin noinhan se yksinkertaisesti on.
Sinäkin selviät täysin varmasti.
Ensin sun on vaan tahdottava sitä.
Mä oon huono kirjoittamaan ajatuksiani ja sitä mitä tarkoitan.
Mutta haet apua siihen masennukseesi.
Elämä on aina elämisen arvoista,sen huomaa monesti vasta jälkeenpäin kuinka kamalatkin asiat voi opettaa ja avata tavallaan oven uuteen.
Mitä muuten tarkoittaa että elämä kukoistaa?
Yritän täs selittää että ei elo aina niin simppeliä ole ja muutaman päivän varmasti vaihtaisin!
Mutta on kiva elää ja ja miljoona mukavaa asiaa nytkin mielessä!
Esim. noi rätkät tuossa aroniapuskissa.
Juu juu,nyt joku miettii että mitä ihmeellistä siinä nyt on.
No kun ne nyt vaan tuottaa iloa.
Järkevää tai ei.
Laitampa tähän sulle yhden aatoksen joka ainakin mulle kolahti tässä yksi päivä:
Oletko ajatellut:
Kukaan ei voi palata menneeseen ja
tehdä uutta alkua.
Mutta kuka tahansa voi aloittaa uudelleen tänään
ja tehdä uuden lopun.
Terveisin sykoloki Buttiska
Siis sulla on ollut vaikeuksia, sä voitit ne ja nyt menee hienosti. Okei.
Mulla puolestaan on mennyt aikaisemmin hyvin mutta sitten alkoi lipsua. Helpot, huolettomat, terveet ja onnelliset päivät ovat takana. Oonks mä muka elänyt elämäni väärässä järjestyksessä?
Onhan sulla muistoja,niitä hyviä muistoja sun eletystä elämästä.
Niiden luulis auttavan sua eteenpäin.
Et voi väittää,et jokainen uusi aamu sä vajoot syvemmälle,jokainen eletty päivä vie sua mukanaan johonkin pohjalle?
Mä tiedän et on helppoo laskee mäkeä jarruttamatta,mut jos vähänkin jarruttaa,ei vauhti ole liian kovaa.
Näin ollen voi välttää törmäyksen,eikä satuta itseään.
Olkoon vastassa kuinka iso puu tai aita tahansa.
Tottahan se on pohjalta on vaikee kivuta ylöspäin,se vaatii voimia.
Olipa kerran kaksi Onnellista toisiinsa rakastunutta nuorta.
Yhdessä he päättivät perustaa perheen,haaveita,suunnitelmia.
Ei kuitenkaan mahdottomia toteuttaa.
Aika kulki kulkuaan,yhdessä rakentaen yhteistä kotia.
Kaiken kruunasi lapsi,elämä hymyili heille molemmille.
Yhtenä aamuna oveen kolkutti virkavallan edustaja,mukanaan ikäviä uutisia.
Toista nuorta ei enää ollut.
Hän ei enää koskaan palannut yhteiseen kotiin.
Haaveet kaatui,jäljelle jäi vaan tyhjyys.
Epätoivo,katkeruus,suru.
Pelko huomisesta, mitä se mukanaan tuo,miten selvitä elämästä yksin pienen lapsen kanssa.
Kun aikaa kului nousi feeniks lintu tuhkasta,ylväänä elämän kokemusta rikkaampana.
Muistoja mukanaan kantaen,niitä hyviä muistoja.
samalla päättäen ,mä selviän kaikesta,mun on pakko.
Sen jälkeen toinen nuori ei enää koskaan ole antanut periksi elämälle.
Hän osaa nauttia jokaisesta eletystä päivästä,niistä hyvistä ,mutta niistä huonoistakin.
Mukanaan muistoja ,niitä ei kukaan koskaan voi ottaa häneltä pois.
Life is life:))
Viisaita sanoja ja paljon empatiaakin.
Mutta...
Silloin kun kaikki on mustaa, ei valkoinenkaan näytä valkoiselta.
Ja minulla se on niin, että valkoinen näytää vielä harmaalta.
Olen hakenut apua ja saanutkin sitä, mutta toipumiseni vie näköjään aika kauan, eikä siinä päätökset oikein auta...
Syön masennuslääkkeitä ja saan niistäkin apua ja olen löytänyt sivuovia, joiden avulla pärjään, mutta pääovesta en ole vielä voinut kulkea, milloin sen teen, sitä ei tiedä vielä kukaan.
Asiat ovat kuten ovat, nousenko, en tiedä, jos jatkan näin, ei sekään ole paha, siihen nähden miten asiat olivat vielä pari vuotta sitten.
Ehkä me emme kaikki kulje samaa tietä, jotkut poikkeavat polulle ja jatkavat sitä ja silti meillä on oikeus elää....
Sanoisin että asiasi on hyväänpäin menossa jos valkoinen näyttää harmaalta,eli se ei näytä mustalta.
Siihen kun joku päivä pilkahtaa se ensimmäinen valonsäde niin harmaa kuule hohtaa kirkkaana.
Se pilkahdus ei välttämättä kestä kauaa mutta siitä tietää että niitä tulee pikkuhiljaa lisää...
Enkä mä nyt viisaita kauheasti osaa puhua mutta kun tietää mistä puhuu niin jotain osaa sanoa.
Jokaisen toipuminen vie oman aikansa,mutta se on juuri se aika mikä "pitääkin".
Ja jokainen tietenkin kokee murheensa ja masennuksensa eritavalla.
Ei sitä pääovea heti löydäkkään,se löytyy sivuovien kautta!
Eikä meistä kukaan kulje samaa tietä,meillä ompi jokaikisellä oma tie ja polunpätkät.
Sinä kuljet omaasi ja nyt on se upottava risukkoinen korpitaival menossa mutta askel askeleelta pääsee etiäpäin.
Omaa tahtia.
Saat nähdä että risukko harvenee ja maasto muuttuu pikkuhiljaa tasaisemmaksi.
Tiedän että selviät.
Ei sun tarvi sitä päättää,riittää kun tahdot.
Eikä sen tahtomisen tarvi "tuntua" miltään.
Tämä taisi tapani mukaan olla sekavan puoleista mutta josko mä joskus opin kirjoittamaan hienosti ja selkeästi...
Vielä kerran;uskon täysin että selviät ja sitten ilmoitat siitä täällä!
Tää on taas semmonen vähän paskempi pv, mutta selviänhän minä, kun on pakko.
Kyllä mie sitten laitan tänne oikein ison ilmoituksen, kun sivuovi menee kiinni ja pääovi on edes yhtään raollaan..........
näitä ilon päiviä enemmän, kuin pahoja MUTTA ikäkriisi on todellista välillä. Masennun, vihaan itseäni ja itkeskelen hormoonien vuoristoeradassa. Kuukautiset tulevat miten sattuu ja päätä kiristää. Hormooneja en ala syömään. Kaikella on aikansa, uskon ja kai tämä tästä rauhottuu. Mukavaa olla tämän ikäinen silti, en edes tunne itseäni vanhaksi. Olen nuorekas ja rakastan musiikkia. ja miestäni. Lapset ovat maailmalla ja meillä on pikkuruinen lapsenlapsikin. Elämä on ihanaa silloin kun se on, mutta elämä on myös hirveää silloin kun masennusaika iskee.
pitkään piti elää huomatakseni että elämän pikkuasioista voi jopa nauttia, 43v takana, peilissä ihan eri tyyppi kun sydämmessäni. ainut asia mikä harmittaa on että on tullut tuhlattua monta vuotta kiireelle ja rutiinille, kun olisi voinut miettiä/tehdä asiat remmomminkin..niin kuin nyt =) vaan vielä keritään kyllä se nahka sieltä perässä tulee vaikkakin hiukan viiveellä =)suloista päivää kaikille =)nim:nahka takana, elämä edessä =)
ethän toki ole vanha. Elämän laatuaika alkaa tässä iässä. Lapset aikuisia, ei ketään passattavaa ( ihanaa kun ei ole ketään narisevaa miehenpuolikastakaan) saa olla ja nauttia elämästä!