En nyt edes tiedä miksi tänne kirjoitan, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että jonnekin täytyy saada purkaa.
Viime joulukuussa rv 13 siis kuulimme mieheni kanssa, että kovasti odottamamme lapsi onkin kuollut jo hieman aikaisemmin. Kyse oli siis keskeytyneestä keskenmenosta. Kaksi kertaa ennen sitä olimme jo nähneet vauvan elävänä ultrassa.
Olin jo opiskelujenikin vuoksi hyvin tietoinen mahdollisista riskeistä, mutta silti kun kuulimme, että pieni sydän ei enää lyökään, muserruin täysin. Nyt tapahtuneesta on jo n. 9kk, mutta silti sattuu lähes yhtä paljon, kuin tuolloin joulukuun lopussa.
Olenko ainoa, joka ei näinkään pitkän ajan kuluttua pääse keskenmenosta yli?
Tietysti osaltaan voi vaikuttaa se, että uusi raskaus ei ole vielä alkanut. Kuitenkin olemme miehen kanssa jutelleet asiasta, ja on käynyt ilmi, että mies on lähinnä surullinen tästä tilanteesta, jossa olemme nyt (keskenmeno, ei uutta raskautta, ei lasta jne.), kun taas minä olen edelleen surullinen nimenomaan siitä pienestä, jonka menetimme.
Uskon vakaasti, että keskenmenon aiheuttamaa tuskaa ei voi suoraan verrata keskeytyneen raskauden kestoon. Mielestäni kyse on enemmänkin siitä, kuinka kiintynyt äiti oli tulevaan vauvaan, ja kuinka kovasti valmistautunut äitiyteen jne.
Itselläni on AINA ollut haaveena tulla äidiksi. Jo pienestä pitäen, kun kysyttiin tulevaisuuden suunnitelmista, vastasin aina, että haluan tulla äidiksi. Ajattelen tällä hetkellä, että olen äiti ilman elossa olevaa lasta.
Nyt tuntuu siltä, että jos tulenkin raskaaksi, teen jotenkin väärin sitä menettettyä lasta kohtaan. Ihan niinkuin hän olisi unohdettu uuden lapsen myötä. Jos raskaustesti näyttäisikin plussaa, olen varma, että monet itkut saisin itkeä, kun tuntuisi niin pahalta. Tosin itken muutenkin lähes päivittäin, joten muutos ei varmaankaan olisi suuri.
Mies soitti eilen sairaalaan, jossa raskaus keskeytettiin, koska minua jäi vaivaamaan se, missä vauvamme nyt on. Saimme kuulla, että sikiöt poltetaan puolen vuoden välein ja ripotellaan läheiselle hautausmaalle. Menemme sinne ensi viikolla muistamaan pientä. Lisäksi pyysimme kopiot kaikista papereista, jotka liittyvät tapahtuneeseen. Ehkä tällä tavalla saan viimein tapahtuneen jotenkin jätettyä taakse.
Minulla on keskenmenosta lähtien roikkunut kaulassa pieni enkelikoru, joka oli tarkoitus ottaa pois kesällä, kun lastettu aika koitti. En kuitenkaan pystynytkään siihen, vaan koru on aina kaulassani. Ehkä viimein voin luopua siitä sen jälkeen, kun olemme käyneet jättämässä jäähyväiset vauvallemme hautausmaalla. Sairaalassa en vielä siihen pystynyt.
Voimia kaikille muillekin, jotka surevat edelleen menetettyä lasta. Ehkä jonain päivänä vielä tuntuu paremmalta.
Viime joulukuussa rv 13 siis kuulimme mieheni kanssa, että kovasti odottamamme lapsi onkin kuollut jo hieman aikaisemmin. Kyse oli siis keskeytyneestä keskenmenosta. Kaksi kertaa ennen sitä olimme jo nähneet vauvan elävänä ultrassa.
Olin jo opiskelujenikin vuoksi hyvin tietoinen mahdollisista riskeistä, mutta silti kun kuulimme, että pieni sydän ei enää lyökään, muserruin täysin. Nyt tapahtuneesta on jo n. 9kk, mutta silti sattuu lähes yhtä paljon, kuin tuolloin joulukuun lopussa.
Olenko ainoa, joka ei näinkään pitkän ajan kuluttua pääse keskenmenosta yli?
Tietysti osaltaan voi vaikuttaa se, että uusi raskaus ei ole vielä alkanut. Kuitenkin olemme miehen kanssa jutelleet asiasta, ja on käynyt ilmi, että mies on lähinnä surullinen tästä tilanteesta, jossa olemme nyt (keskenmeno, ei uutta raskautta, ei lasta jne.), kun taas minä olen edelleen surullinen nimenomaan siitä pienestä, jonka menetimme.
Uskon vakaasti, että keskenmenon aiheuttamaa tuskaa ei voi suoraan verrata keskeytyneen raskauden kestoon. Mielestäni kyse on enemmänkin siitä, kuinka kiintynyt äiti oli tulevaan vauvaan, ja kuinka kovasti valmistautunut äitiyteen jne.
Itselläni on AINA ollut haaveena tulla äidiksi. Jo pienestä pitäen, kun kysyttiin tulevaisuuden suunnitelmista, vastasin aina, että haluan tulla äidiksi. Ajattelen tällä hetkellä, että olen äiti ilman elossa olevaa lasta.
Nyt tuntuu siltä, että jos tulenkin raskaaksi, teen jotenkin väärin sitä menettettyä lasta kohtaan. Ihan niinkuin hän olisi unohdettu uuden lapsen myötä. Jos raskaustesti näyttäisikin plussaa, olen varma, että monet itkut saisin itkeä, kun tuntuisi niin pahalta. Tosin itken muutenkin lähes päivittäin, joten muutos ei varmaankaan olisi suuri.
Mies soitti eilen sairaalaan, jossa raskaus keskeytettiin, koska minua jäi vaivaamaan se, missä vauvamme nyt on. Saimme kuulla, että sikiöt poltetaan puolen vuoden välein ja ripotellaan läheiselle hautausmaalle. Menemme sinne ensi viikolla muistamaan pientä. Lisäksi pyysimme kopiot kaikista papereista, jotka liittyvät tapahtuneeseen. Ehkä tällä tavalla saan viimein tapahtuneen jotenkin jätettyä taakse.
Minulla on keskenmenosta lähtien roikkunut kaulassa pieni enkelikoru, joka oli tarkoitus ottaa pois kesällä, kun lastettu aika koitti. En kuitenkaan pystynytkään siihen, vaan koru on aina kaulassani. Ehkä viimein voin luopua siitä sen jälkeen, kun olemme käyneet jättämässä jäähyväiset vauvallemme hautausmaalla. Sairaalassa en vielä siihen pystynyt.
Voimia kaikille muillekin, jotka surevat edelleen menetettyä lasta. Ehkä jonain päivänä vielä tuntuu paremmalta.
Vastaukset 19
Vanhimmat
lukea ihmisestä joka polkee paikoillaan. Sääli miestäsi, ja ala elämään uudelleen.
kuin luulet. Ei ne menetetyt vauvat noin vain mielestä häivy vaan ne on siellä ikuisesti. Itse menetin täysiaikaisen vauvan, ja nyt on mahassa 11 viikkoiset kaksoset, joilla selviytymisprosentti 50%. Ja jos siinä vain niin käy että heidät menetän niin ei ne vaan tuolta päästä minnekään häviä.
Vieläkin itken Sami vauvaani ihan yhtä lailla kuin aiemminkin eikä siinä ole mitään väärää.
Kesäkuun alussa km. Tyhjä olo. Ei muuta.
Itselläni oli rv 12. menimme avomieheni kanssa ultraan iloisin mielin siitä että saisimme nähdä esikoisemme. mutta sitten saimmekin kuulla ikävimmät uutiset että sikiön kehitys oli todettu pysähtyneeksi. Uutinen jonka saimme kuulla oli elmäni kauhein. tunsin vain kyyneleeni ja miten ikävä minulla oli pikkuistamme.
pääsin heti seuraavana päivänä lääkkeelliseen hoitoon ja silloin kivut olivat todella suuret. luulin ensimmäiseksi että olisin siellä vain muutaman tunnin mutta olinkin siellä koko päivän iltaan saakka. vuoto alkoi vasta seitsemän aikaan illalla ja pääsin kotiin ja luulin että nyt se on ohi. Olin niin iloinen että nyt pääsen rauhassa suremaan tätä menetystä.
Mutta sitten viikko siitä eteenpäin sain taas kauheat kivut vatsaan, ne olivat jotain sanoin kuvailettomia. otin kaksi kipulääkettä ja nekään ei auttanut ja tääs kättärille päivystykseen illalla 22.00 sitten tehtiin tutkimuksia ja alapääni tutkittiin ja se sattuí niin paljon että tuli itku silmään. lääkäri katsoi ultralla ja siellä se pikkuinen oli vieläkin. Suru musersi minut täysin ja jouduin olemaan koko yön ihan yksin sairaalassa ja aamulla olisi kaavinta mitä pelkäsin kauheasti.
odotin aamusta asti peloissani milloin joutuisin kaavintaan ja kun aikani oli koittanut itkin ihan kauheasti ja nukahdin kyyneliin. kun heräsin heräämössä ensimmäiseksi kyyneleet tulivat taas.
Tämä on ollut hyvin raskasta fyysisesti ja henkisesti. Ikävää että tälläistä joutuu kokemaan. itselläni on niin ikävä pikku enkeliämme. mietin myös mihin pienet enkelit laitetaan koska en saa mielenrauhaa asiasta.
Mielessäni on pyörinyt että laitetaanko ne vain roskikseen ja siinä se.
Tulen muistamaan tämän koko ikäni ja muistan myös pikkuisemme. suru on niin kova ettei sitä voi sanoin kuvailla.
jaksamisia sinulle.
Hei.
Olen itse kokenut tämän vuoden aikana neljä keskenmenoa. Kaksi ensimmäistä meni spontaanisti kesken aika alussa, viikoilla 5-6. Seuraava pääsi kehittymään viikolle 11 asti, kun huomattiin että alkio oli kuollut. Olin nähnyt sen jo aiemmin kahdesti ultrassa elossa. Joku ihmeellinen tunne oli koko ajan että kaikki ei ole kunnossa. Raskaus kaavittiin ulos, ja pyysin että heti kun herään nukutuksesta, haluan nähdä mitä minusta on revitty ulos. Hoitajat eivät suositelleen katsomaan, mutta tiesin mitä tulen näkemään, joten suostuivat. Purkillinen veristä kudospirtelöä. Kaikki oli imetty sentin paksun pillin läpi, ja se oli yhtenä mössönä purkissa.
Tulin uudelleen raskaaksi seuraavien kuukautisten jälkeen, ja taas tunsin saman oudon tunteen että kaikki ei ole kunnossa. Viikolla 6 nähtiin kuitenkin syke ja kaikki oli lääkärin mukaan normaalia. Viikkoa myöhemmin vaadin päästä uuteen tutkimukseen. Sikiö oli kasvanut, mutta täysin epämuodostunut. Sykettä ei enää ollut, vaikka verenkiertoa nähtiinkin istukan työntämänä.
Kaavinta taas. Tästä tulee ensi viikolla neljä viikkoa. Alan päästä pahimman tuskan yli, kun järjestin itselleni kaikenlaista uutta tekemistä ja ajateltavaa. Silti kaipaan yhä raskautta, ikävöin sitä lasta, jota ei tullutkaan. Toivon yhä uutta raskautta.
Jokainen uusi raskaus on antanut ilon ja olen ollut onnellinen raskaudesta. Mitään en ole pitänyt itsestäänselvyytenä, joten keskenmenot eivät ole tuntuneet niin pahoilta, kuin jos olisin vain kuvitellut kaiken olevan hyvin.
Minulla on ennestään lapsia. Raskaudet on menneet hyvin, eikä tällaista näin pahalta tuntuvaa ole sattunut aiemmin, vaikka kaksosistani toinen tulikin kesken jo alkuvaiheessa. Toinen selvisi.
Olen miettinyt niitä, kenelle ei ole tullut yhtään onnistunutta raskautta, ja niitä joilla ei ole lasta kovistakaan yrityksistä huolimatta. Silti se ei vie suruani pois. Se suru kulkee mukana ja varmasti lopun elämäni. Joskus se nostaa tunteita enemmän pintaan, ja joskus saattaa pikku hetkeksi unohtua. Mutta koskaan se ei lakkaa kulkemasta mukana.
Me istutettiin omenapuu ensimmäiselle kaavitulle. Se raskaus meni pisimmälle. Lapselle oli nimi, ja hän oli unelmissa jo olemassa. Seuraavalle en enää ostanut omenapuuta. Alkoi pelottaa että kohta on piha täynnä niitä. Toivon nyt, että saisin ensi kesänä näyttää omenapuun kukkia vauvalleni. Vauvalle, jonka toivoisin saavani. Vauvalle, jota ei vielä ole. Toivon että voisin kertoa hänelle, miksi tuo puu on olemassa. Toivon että minulla olisi edes joku, jonka vuoksi jouduin nämä menetykset kokemaan.
Mutta en silti tiedä mitä tulevaisuus tuo. Uskaltaudu sinäkin yrittämään uudestaan. Voi olla että juuri näin piti käydä, koska jonkun toisen aika on syntyä juuri sinulle.
Sen verran vielä ihan perustietoa...Alle 12-viikkoinen sikiö on vielä nimitykseltään oikeasti alkio. Se on hyvin pieni, eikä siitä saada eriteltyä edes ruumiinosia kaavinnan jälkeen. edes kudoksia ei pystytä tutkiman, kun ne hajoavat heti kaavinnan jälkeen. Kaikki on vielä muutamien senttien kokoista. Patologikaan ei yleensä saa oikeastaan mitään selkoa koko sikiöstä. Purkki sisältää nin paljon limakalvoa ja istukkaa, että sikiökudoksia on sieltä vaikeaa hakea.
Se ei silti vie pois sitä tosiasiaa, että äidin mielessä se on jo lapsi. Äidin keho saa kaikki hormoonit toimimaan siten, että se on valmis vastaanottamaan lapsen, ja keskeytynyt raskaus sekoittaa koko kehon joksikin aikaa ihan fyysisestikin.
Ikävää, kun olet joutunut kokemaan noin monta pettymystä. Varmasti rankkaa.
Tätä en kuitenkaan ihan allekirjoita: "Alle 12-viikkoinen sikiö on vielä nimitykseltään oikeasti alkio. Se on hyvin pieni, eikä siitä saada eriteltyä edes ruumiinosia kaavinnan jälkeen. edes kudoksia ei pystytä tutkiman, kun ne hajoavat heti kaavinnan jälkeen. Kaikki on vielä muutamien senttien kokoista."
12-viikkoinen sikiö ei todellakaan ole enää alkio. Jo viikolta kuusi lähtien puhutaan sikiöstä. Tällöin sydän jo lyö jne. 12 viikon aikoihin sikiö on jo lähes 10cm, eikä tosiaan enää mikään "klöntti". Käypä tutustumassa sikiön kehitykseen vaikkapa netissä.
Eri asia tietysti on, jos on kyse keskeytyneestä keskenmenosta ja sikiö on oikeasti vaikkapa rv 7 kokoinen. Mutta alkiosta ei puhuta tuolloinkaan.
itse menetin esikoiseni 4kk sitten. hän syntyi rv 24. Suru on suuri, liian suuri...
Otan osaa todella paljon! Olen itse aina yrittänyt ajatella suruni keskellä, että jos tässä keskenmenossani voi olla mitään hyvää, on se että se menehtyi niin varhaisessa vaiheessa, koska jo siinä ajassa ehdin rakastaa sitä pientä alkanutta vauvaamme niin täysillä, ja tuntea syvän ihanuuden ja kiintymyksen, ja jota suren nyt edelleen niin pohjattomasti, niin en edes uskalla ajatella jo se raskaus olisi edennyt vielä pidemmälle ja sitten mennyt kesken..Voin vain kuvitella sen tuskan jota koet..
Vaikka en todellakaan tarkoita, että varhaisessa vaiheessa keskenmeno olisi yhtään sen helpompi, itselleni se on ollut niin raskas asia, etten ole vielä kokenut elämässäni mitään näin raskasta, ja mitään tähän verrattavaa surua. Ja on ollut helpottavaa lukea, kuinka moni on on kokenut saman, vaikka olen tietysti vilpittömästi ihan hirveän pahoillani jokaisen puolesta joka tämän surun on joutunut kokemaan!!
Toivon sinulle voimia ihan hirveästi surusi ja menetyksesi keskellä. Toivon että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Meillä kaikilla.
kun käytte siellä hautausmaalla ja ymmärrätte, että tämä on nyt lopullinen ero.
Pienokaisenne on taivaassa, toivottavsti se lohduttaa.
Jeesus sanoi, antakaa lasten tulla minun tyköni, sillä sen kaltaisten on "taivaan valtakunta."
Olen itse menettänyt aika läheisen ihmisen kesällä. Ja ennen hautajaisia oli sellainen olo, että niin kuin ei oikein pääsis edes tavallisiin arkielämän askareisiin kiinni, eikä sais niistä kunnolla otetta.
Ja vasta sen jälkeen, kun hautajiset meni ohi, on alkanut päästä tasapainoon asioissa.
Ja yleensä se olo on helpottaa hautajaisten jälkeen, kun ymmärtää, että se ero on nyt lopullien.
Mutta ihminen jää silti sydämeen ja häntä muistaa monesti.
"Vieläkin sattuu.
Kirjoittanut: maria.v 16.9.2007 klo 03.26"
V. Ihan ymmärrettävä asia.
"En nyt edes tiedä miksi tänne kirjoitan, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että jonnekin täytyy saada purkaa."
V.Erittäin hyvä asia, että jaksat kirjoittaa ja puhua tästä vaikeasta asiasta, etkä jäänyt yksin suremaan asiaa.
"Viime joulukuussa rv 13 siis kuulimme mieheni kanssa, että kovasti odottamamme lapsi onkin kuollut jo hieman aikaisemmin. Kyse oli siis keskeytyneestä keskenmenosta. Kaksi kertaa ennen sitä olimme jo nähneet vauvan elävänä ultrassa.
Olin jo opiskelujenikin vuoksi hyvin tietoinen mahdollisista riskeistä, mutta silti kun kuulimme, että pieni sydän ei enää lyökään, muserruin täysin. Nyt tapahtuneesta on jo n. 9kk, mutta silti sattuu lähes yhtä paljon, kuin tuolloin joulukuun lopussa.
Olenko ainoa, joka ei näinkään pitkän ajan kuluttua pääse keskenmenosta yli?"
V. Et varmaan. Olet menettänyt paljon ja sinulla on oikeus suruusi.
"Tietysti osaltaan voi vaikuttaa se, että uusi raskaus ei ole vielä alkanut. Kuitenkin olemme miehen kanssa jutelleet asiasta, ja on käynyt ilmi, että mies on lähinnä surullinen tästä tilanteesta, jossa olemme nyt (keskenmeno, ei uutta raskautta, ei lasta jne.), kun taas minä olen edelleen surullinen nimenomaan siitä pienestä, jonka menetimme."
V. Puhu niin niin paljon, kun tunnet siihen tarvetta, ja aina kun tunnet tuskaa. Se helpottaa, kun jaksaa purkautua jollekin, eikä tämän asian kanssa tarvitse jäädä yksin.
"Uskon vakaasti, että keskenmenon aiheuttamaa tuskaa ei voi suoraan verrata keskeytyneen raskauden kestoon. Mielestäni kyse on enemmänkin siitä, kuinka kiintynyt äiti oli tulevaan vauvaan, ja kuinka kovasti valmistautunut äitiyteen jne.W
V. Se voi tuntua tältä, nyt kun haavat ei ole vielä parantuneet. Muta uskon, että varmaan kaikki suree jos menetää lapsen, oli kysymyksessä kumpi tahansa, jos oikein hartaasti on toivonut lasta.
"Itselläni on AINA ollut haaveena tulla äidiksi. Jo pienestä pitäen, kun kysyttiin tulevaisuuden suunnitelmista, vastasin aina, että haluan tulla äidiksi. Ajattelen tällä hetkellä, että olen äiti ilman elossa olevaa lasta."
V. Tämähän se on monen nuoren haave.
"Nyt tuntuu siltä, että jos tulenkin raskaaksi, teen jotenkin väärin sitä menettettyä lasta kohtaan.Ihan niinkuin hän olisi unohdettu uuden lapsen myötä."
V, Et takuulla tee väärin ketään kohtaa. Sinulla on täys oikeus tulla uudelleen raskaaksi ja kokea onnen tunne toisen lapsen kanssa.
Lapsellasi ei ole mitään hätää, hän on taivaassa ja hänellä on niin hyvä olla, että hän ei haluais sieltä takasin. Hän on enkelin kaltainen nyt.
Sinulla on oikeus ajatella myös itseäsi.
"Jos raskaustesti näyttäisikin plussaa, olen varma, että monet itkut saisin itkeä, kun tuntuisi niin pahalta. Tosin itken muutenkin lähes päivittäin, joten muutos ei varmaankaan olisi suuri. "
V. Niin se nyt voi tuntua, mautta älä ajattele niin kauas, se vaan raskauttaa mieltäsi.
Yritä elää tätä päivää. Ja etsiä sellaisia asioita, jotka helpottaa oloasi ja elä päivä kerrallaan. Ja yritä etsiä elämästäsi iloisia asioita ja löytää niitä.
Jos löydät vaikka jonku mukavan harrastuksen, niin sen parissa on helpompi unohtaa vaikeita asioita kun tekee jotakin. Ja päästä vähän "lomalle" vähän tästä surusta.
Kun tätä on aikansa, niin se harrastus on sellaista "terapiaa", että pääset sen avulla kasvamaan siitä surusta vielä eroon.
Jos sinua itkettää epänormaalin paljon, siihen on jokin syy. Ja se pitäis tutkia, se voi johtua esim. siitä jos hormoonit ei ole tasapainossa.
Mene ihmeessä lääkärille, ja puhu hänelle, että et ole oikein tasapainossa, ja itkettää niin kovasti.
Jos naisella ei ole kaikki asiat kohdalllaan, ja esim. on jokin vialla gynegologiseti, se vastaa mielen tasapainoon.
"Mies soitti eilen sairaalaan, jossa raskaus keskeytettiin, koska minua jäi vaivaamaan se, missä vauvamme nyt on. Saimme kuulla, että sikiöt poltetaan puolen vuoden välein ja ripotellaan läheiselle hautausmaalle. Menemme sinne ensi viikolla muistamaan pientä. Lisäksi pyysimme kopiot kaikista papereista, jotka liittyvät tapahtuneeseen. Ehkä tällä tavalla saan viimein tapahtuneen jotenkin jätettyä taakse. "
V.Sehän on hyvä asia, että tämäkin asia järjestyi.
"Minulla on keskenmenosta lähtien roikkunut kaulassa pieni enkelikoru, joka oli tarkoitus ottaa pois kesällä, kun lastettu aika koitti. En kuitenkaan pystynytkään siihen, vaan koru on aina kaulassani. Ehkä viimein voin luopua siitä sen jälkeen, kun olemme käyneet jättämässä jäähyväiset vauvallemme hautausmaalla. Sairaalassa en vielä siihen pystynyt."
V. Kyllä se sitten varmaan helpottaa, kun olet jättänyt ne jäähyväiset.
"Voimia kaikille muillekin, jotka surevat edelleen menetettyä lasta. Ehkä jonain päivänä vielä tuntuu paremmalta. "
V. Kiitos!
Itsellä on ollut kaksi keskenmenoa ja ymmärrän sinua varsin hyvin..
Ikänkuin tällaiset kertomukset muistuttaa niistä.
Mutta ne ei ole enää surullisia asioita eikä taakkana.
Aika parantaa haavat.
Menetin kaksoset maaliskuun lopussa tänä vuonna. Molemmat olivat sellaisia pieniä ihmisen näköisiä tyyppejä kun tulivat lääkkeiden (keskeytynyt keskenmeno) avulla ulos, ihan vauvan näköisiä. En osaa heitä alkioiksi kyllä sanoa...
Toinen oli rv 11 ja toinen rv 12 ikäisiä.
Suuri suru kesti viikon jonka aikana jo yritin tehdä töitä jne jotta saan arjesta kiinni. Pienempi suru ja satunnaiset itkut kestivät kuukausia. Tänään olisi pienten laskettu aika ja suru on ollut hieman tavallista suurempi.
Elämä jatkuu ja mulla on jo yksi lapsi.
Toivon sinulle ja kaikille muillekin voimia. Minua auttoi se että annoin itselleni luvan luopua. Ei kannata (tai kuka mitenkin) rakentaa hirveitä traditioita asiasta, kerätä materiaalia tms., suru vaan kasvaa (minun mielestäni). Olen itse yrittänyt ajatella järjellä, luonto on sellainen että näitä vaan sattuu. Siitäkin huolimatta, tänään voi vielä vähän itkettää kun painan pääni tyynyyn...
kaikille vastanneille! Oli hyvä päästä vähän purkamaan ajatuksia. Ikävä kuulla, että muutkin ovat joutuneet kokemaan samantapaisia juttuja, mutta toisaalta on hyvä tietää, etten yksin paini asian kanssa.
Vielä kerran voimia teille muillekin, toivottavasti vielä jonain päivänä saamme syliin oman, terveen lapsen.
raskasta on vieläkin,kaikki oli hyvin
7-viikon ultrassa sydän sykki,saimme
kuvan mukaan.oli ihana katsoa sitä.
kaikki piti olla hyvin,ei ollu kipuja
ei pahoinvointia,olin elämäni kunnossa.
sitten menimme 12-viikon ultraan
sairaalaan.lääkäri tokaisi vain,
mitään ilmoittamatta.että täällä
ei ole mitään elämää enään.
tuntui kun maailmanloppu olis tullu.
purskahdin itkuun en kuullut
enää mitä lääkäri kertoi.
hoitaja otti syliin ja kertoi mitä
nyt tapahtuu.sain kotiin tapletin ja
kaksi taplettia jotka laitan ylihuomenna
alapäähän.sitten siitä 6-8 tunnin kuluessa
pitäis sikiön tulla ulos.aloin vuotaa
tunnin kuluttua laitosta,koko päivän tuli verta
ja rökäleitä.oli keskiviikko päivä,
sitten loppu kivut mut verta tuli.
olin vähän epäluuloinen ja soitin sairaalaan
että onko se tullut jo ulos.sanoivat
et on tullut,et vain ole huomannut,kävin
usein vessassa.uskoin heitä.sunnuntai
aamuna heräsin kamalaan kipuun,en voinut
kävelläkään.huusin ääneen koski niin kovasti.
sanoin miehelleni et on niin kuin synnytyspoltot.niin kuin ne sitten olikin
sikiö oli vielä sisällä,tunnin kärsin
kivuista,sitten tuli tunne et pakko
ponnistaa.ja sieltähän se sikiö tuli
ulos,kivut loppu kuin seinään.
karmea viikko ja koko juttu,en toivois
kellekään muille enään sellaista.
parempi olis kun olisivat kaavinnan tehneet.
lääkäri totesi et helpompi tämä
kuin alkaa kaapia.kuulema voi viottua
paikat.jälkitarkastuksessa kaikki oli
hyvin oli tullut ulos,ei ollut sisälle
jäänyt mitään. viime vuoden isänpäivänä
olis ollu laskettuaika.
minä elin sen koko odotusajan mukana,
vaikka ei enään kasvanut mitään,se
isänpäivä oli vaikeinta aikaa.mietti ja
kävi läpi asiaa.vaikeata on vieläkin
tulee mieleen,ja kun näkee pieniä vasta
syntyneitä,kyynel tulee silmään.
eteenpäin on mentävä, raskasta välillä on
oli niin toivottu lapsi kuin olla voi.
olemme jo sen verran iäkkäitä et kohta
on myöhäistä.on kyllä yksi 5 vuotias poika
mut lisää haluttaisi.moni on sanonut
et onhan teillä jo yksi,arvatkaapa
miltä tuntuu.eivät ole kokeneet sitä
menetystä. voimia kaikille kokeneille
Minä olen myös miettinyt olenko ainoa, joka vielä suree keväällä menetettyä vauvaamme, onneksi näin kirjoituksesi!!
Me koimme keskenmenon maaliskulla. Tämä oli molemmille ensimmäinen raskaus ja olimme hyvin onnellisia tulevasta vauvastamme. Kaikki tuntui menevän hyvin, olin jo ajatellut usean vuoden eteenpäin, ja tunne raskaudesta tuntui maailman ihanimmalta!!Tiedät varmasti tunteen :)! Koin pahoinvointia koko ajan, tosin nyt jälkikäteen mietittyäni ehkä ennen keskenmenoa hieman vähemmän. En kuitenkaan osannut arvataan mitään!Menimme ensimmäiseen (11-12.rvk)ultraääneen, ja olimme niin onnellisia että nyt näkisimme vauvamme!! Olimme tietysti keskustellut keskenmenon mahdollisuudesta, mutta koska olin aina kuvitellut että jos keskenmeno tulee, niin tulee myös vuotoa, kuvittelin kaiken olevan ilmanmuuta kunnossa. Ultraäänessä kuitenkin lääkäri totesi sikiömme menehtyneen n. 8.rvk:lla. Olimme järkyttyneitä. Itse en juurikaan muista ultraäänestä sen jälkeen juuri mitään muuta kuin että itkin hysteerisenä. Sehän oli meidän vauva, ja minä näin sen siellä!!!!Vielä seuraavana päivänä, kun jouduin yliopistolliseensairaalaan uä:een, toivoin että gynekologi sanoisi heidän erehtyneen, mutta ei! Jouduin kaavintaan, koska istukka ym. oli kuitenkin edelleen kehittynyt. Suru oli aivan valtava,ja sydän ihan hirmuisen kipeä, jotain mitä en koskaan ollut kokenut. Elämä vei eteenpäin, mutta tietyllä tavalla se pysähtyi, ja usko sinun tietävän mitä tarkoitan. olen pysynyt puhumaan keskenmenostamme ystävieni ja vanhempieni kanssa, ja avomieheni kanssa, joka myöskin suree erittäin paljon. Silti minä itken menetettyä vauvaamme välillä ihan hirveästi vieläkin!! uutta raskautta ei ole kuulunut vieläkään, enkä usko sen korvaavan tietenkään tätä menetettyä vauvaamme, mutta minä niin hirveästi kaipaan sitä vauvaamme, ja toivon niin kovasti uutta raskautta!vierelläni on jatkuvati ihmisiä, ystäviä ja työkaveritani, jotka ovat raskaana - joiden puolesta olen tietysti hyvin onnellinen- mutta sydämmeni on ihan hirveän kipeä. Ja meillä olisi nyt 15.10. laskettuaika, jos se ei olis mennyt kesken.. Olen miettimyt usein, onko normaalia että edelleen koen näin hirveän kovaa tuskaa ja surua, vaikka tiedän että alkuraskaudessa keskenmeno on hyvin yleinen. Olen onnellinen siitä, että luin kirjoituksesi, ja tiedän että etten ole ainoa. Minulle olisi hyvin tärkeää että lukisit tämän. En ole juurikaan voinut hirveästi jakaa kokemuksia toisen keskenmenon kokeneen kanssa, vaikka olenkin kuullut joidenkin läheistenkin ihmisten kokeneen keskenmenon. Mutta tuntuu, että olenko ainoa joka suree sitä vielä näinkin pitkän aja jälkeen.. Jos luet tämän, haluaisin tietää kuinka olet selvinnyt?
viestistäsi!:)
Jännä juttu; yleensä en koskaan katso enää kirjoituksia, jotka ovat jo menneet etusivulta pois, mutta nyt tuli jostain syystä tunne, että pitää katsoa.:)
Olen pahoillani keskenmenostasi. Kyllä tuntuu todella tutulta tuo sinun kirjoittamasi. Minä tosin osasin ennalta aavistaa, että kesken saattaa mennä, vaikka vuotoa ei olekaan (tieto lisää tuskaa), mutta eipä se "valmistautuminen" paljoa näköjään auttanut.
Minulla myös edelleenkin itkukohtauksia ja vaikken aina itkisikään, niin koko ajan se menetetty vauva on kuitenkin mielessä. On aika raskasta elää tällä tavalla, toivoisin, että pian voisin edes hieman paremmin jatkaa elämääni eteenpäin, vaikka unohtaa en tietysti edes halua.
Emme ole vielä käyneet siellä hautausmaalla. On ollut kova kiire, mutta suurin syy on varmaankin se, että tiedän käynnin olevan rankka, enkä jaksaisi enää hajottaa itseäni. Kyllä sinne piakkoin täytyy kuitenkin mennä. Paperit sairaalasta saimme kotiin, mutta eipä niistä mitään uutta ilmennyt.
Minullekin on rankkaa iloita muiden raskauksista, joita tosiaan tuntuu jatkuvasti ilmaantuvan. Tutut ja puolitutut juuri ja juuri täysi-ikäiset tulevat raskaaksi ehkäisystä huolimatta jne. Tosiaan järjellä ajateltuna ymmärrän kyllä, ettei muiden onni ole minulta pois, mutta on se vaan kuitenkin niin vaikeaa olla tuntematta kateuden ja katkeruuden tunteita.
En tietenkään toivo muille samanlaista kokemusta kuin itselleni, mutta kyllähän se helpottaa kuulla, ettei ole yksin surunsa kanssa. Kiitos siis tosiaan kirjoituksestasi. Olen yrittänyt joidenkin kanssa jutella, jotka ovat myös kokeneet keskenmenon, mutta en ole kokenut olevani heidän kanssaan samalla aaltopituudella.
Joillekin keskenmeno ei ole kovinkaan suuri suru, ainakaan näin pitkän ajan kuluttua. Aina löytyy niitä, joiden mielestä keskenmeno on verrattavissa suunnilleen flunssaan. Minua myöskin ärsyttää suunnattomasti, jos joku sanoo, että "juu juu, tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu". Argh, raivostuttavaa. Mielestäni kenellekään toiselle ei voi sanoa niin, kaikki kokevat samankaltaisiltakin vaikuttavat asiat omalla tavallaan.
No joo, lopetan nyt tämän vuodatuksen.:)Tsemppiä teillekin kovasti! Pidetään peukkuja, että meilläkin vielä tärppisi ja raskaus sujuisi hyvin loppuun asti.
katselin tuossa televisiota muutama
aika sitten oli keskenmenoista asiaa.
siellä lääkäri sanoi et on ihan pahin asia
kun keskenmenon saaneelle sanotaan
että se oli taiveen isän tahto tai sillä
oli jotain vikaa tai kyllä se siitä
nokka vain pystyyn kyllä se helpottaa.
minulle tuli itku katsoessani ohjelmaa.
olen menettänyt 12 viikkosena vauvani,
kuoli mahaan ja jouduin kotona vielä
tekemään sen lääkkeiden avulla ulos.
ei ollut helppoa.mutta pahinta oli
se kun ihmiset muka ymmärsi miltä
minusta tuntuu.oli niin odotettu lapsi
ja sillai kävi.on puolivuotta aikaa
siitä kun se tapahtui.toiset sanoivat
että ota itseäsi niskasta kiinni,kyllä
se helpottaa.kamalata kuulla.
odottava äiti on jo niin valmistautunut
siihen lapsen tuloon kun 3 kuukauttakin on takana.
vartalossa tapahtuu ne omat jutut ja
sitä jo valmistautuu henkisestikin
vauvan tuloon.ja sitten kun asia
tulee ihan yllättäen et kaikki ei ole
kunnossa.
maailma niin kuin pysähtyi siihen paikkaan,
emme mieheni kanssa osanneet edes
puhua toisillemme sinä päivänä,molemmat
oltiin hiljaa .sitten suku illalla
kyseli kuulumisia et onko kaikki hyvin
kun meillä oli tapana soittaa heti kun
kävimme tarkastuksissa.
he olivat heti vaistonneet että nyt
on jotain pielessä kun meidän soittoa ei
kuulunutkaan.kaikki niin odotti vauvaa
mieheni sisarukset ja omani.
olemme jo sen verran iäkkäitä,et kaikkae
voi tapahtua.on meillä 5 vuotias poika
joka antaa voimaa ja on mentävä eteen-
päin.mutta ei unohdu milloinkaan.
toissa päivänä poika kysyi aivan
yllättäen et miksi äiti et tee mulle
pikku siskoa tai veljeä.minun oli oltava
vähän aikaa hiljaa.ja sitten
kerroin miten asia on.poika ymmärtää
vaikka on vasta 5 vuotta kaiken kun
vain kertoo totuuden asiasta kuin asiasta.
vaikkeuksien kautta olemme saaneet
tämän yhdenkin rakkaan poikamme.
mutta mistään keskenmenoista ei selviä
ilman tukea.
en ymmärrä sellaista joka ei tunne
mitään,kun menettää pienokaisen,
oli se alkava tai muu.se on jo sikiö
siinä vaiheessa,sydän lyö.
voimia kaikille sen kokeneille.
Kiitos kun vastasit, toivoin todella kovasti että lukisit kirjoitukseni! Olen pystynyt keskustelemmaan keskenmenostani läheisteni kanssa, mutta en koskaan ihmisen joka on kokenut saman kuin minä.Suren edelleen niin hirveän paljon meidän vauvaamme,vaikka se olikin vasta niin alussa, mutta kuten tiedät, se oli jo niin hirveän iso osa meidän elämäämme, ja jotain niin suurta rakkautta, mitä en ole koskaan kokenut. Minä kaipaan sitä pientä vauvaamme niin helvetin paljon, ettei sanat riitä kertomaan!! Kaikkein pahinta oli kun näin sen rakkaan vauvamme -tai alkiohan se vasta oli joidenkin mielestä- siinä ultrassa, ja se olikin menehtynyt.Olin aivan shokissa!! meidän pieni vauva, ja se oli menehtynyt!! Ja seuraavana päivänä kun minun
täytyi mennä yliopistolliseensairaalaan ultraan, otetaanko se kaavinnalla vai millä pois, toivoin koko sen ajan että lääkäri sanoisi että "anteeksi, olemme erehtyneet, täällä on terve sikiö" mutta ei. Hän otti osaa ja sanoi ettei minun kannata miettiä sitä enää, sydänäänet eivät kuuluneet. Suru on niin valtava edelleen!! Joka ikinen päivä ja hetki kaipaan niin hirveän kovasti meidän vauvaamme, ja kaikkea sitä ihanaa tunnetta raskaudesta, vaikka se olikin niin lyhyt aika. ! On parempia päiviä, jolloin uskon ja tiedän että ehkä vielä kaikki kääntyy parempaan päin, mutta se suru ja kipu ja tuska sydämmessäni ei tunnu häviävän. Itken meidän vauvaamme ihan yllättäin vaikkapa työmatkalla, ja se, että hyvällä ystävälläni on laskettuaika kohta, muutama päivä sen jälkeen kun minulla olisi ollut ( joka olisi nyt 15.10. ), ei auta asiaa. Vaikka olen vilpittömästi ihan hirveän onnellinen hänen puolestaan, en mahda mitään tälle kivulle jota tunnen sydämessäni. Saati että usea työkaverini odottaa vauvaa nyt.. En ole koskaan kuvitellut tuntevani tälläistä katkeruuden ja kateuden tunnetta sydämessäni, vaikka en missään nimessä heille näytäkään sitä..
Olen todella onnellinen että löysin kirjoituksesi, ja samalla ihmisen, jonka tiedän täysin tietävän mitä tämä suru on. Kai nainen suree loppu elämänsä tätä vauvaansa, joka ei koskaan nähnyt elämää, en tiedä, mutta luulen niin. Minulla suru on niin valtava vieläkin, vaikka tidänkin kuinka yleistä keskenmeno on, ja jotkut ehkä ajattelevat että "se on vähän kuin flusssa, kyllä sä paranet"... No joo, ehkä jotkut saa ajatella niin, mutta minun on ainakin vaikea olla koska näin sen meidän pienen tulevan sikiön, ja olin jo laskelmoinut koko elämäni häntä varten. Ja se raskaus, se ihana tunne, sitä minä myös kaipaa!!
:) Minä toivon niin kovasti meille molemmille että se onni tulisi vielä uudeelleen. Haluaisin todella kuulla jatkossa kuinka teillä mennee :)
tuntuu tosiaan olevan paljon samanlaisia ajatuksia kuin minulla. Jos haluat jatkossa vaihtaa kuulumisia, tekaisin tällaisen osoitteen [email protected]. (En viitsi oikeaa sähköpostia täällä antaa, kun siinä on myös sukunimeni) Olisi kiva vaihtaa enemmänkin ajatuksia ja kuulla myös miten tellä menee.
Tuo laskettu aika muuten... Itsekin pelkäsin sitä päivää koko sen puolen vuoden ajan keskenmenon jälkeen. Meillä se oli 2.7. Sitten kun tuo päivä koitti, se kuitenkin meni suhteellisen hyvin. Yritin koko ajan olla ajattelematta sitä, koska olin töissä. Hajosin kyllä sitten sen jälkeen, useampaankin kertaan.
Ajattelin silloin aikaisemmin, että ehkä kipu helpottaa sitten sen LA:n jälkeen, mutta ainakaan minun tapauksessani ihan niin ei käynyt. Toivotan sinulle kuitenkin voimia tuon lasketun aikasi kohtaamiseen.
Nyt täytyy lähteä valmistautumaan töihin, laitahan joku kerta sähköpostia, jos haluat vielä vaihtaa ajatuksia.:)
Kiitos osoitteestasi, ihan varmasti laitan sinulle sähköpostia :). Olen todella iloinen, että tälläisiä sivuja on olemassa, ja kuinka paljon ihmiset kirjoittavat kokemuksistaan ja jaksavat tukea toisiaan oman surun keskellä. Minä toivon voimia meille kaikille, ja että todellakin kaikki kääntyisi vielä onnelliseksi ja saisimme vielä monia vauvoja :). Lähden nyt valmistatumaan ystäviemme häihin, mutta laitan sulle maria sähköpostia joku päivä paremmalla ajalla :).