Rakas mummini nukkui pois viime yönä.
Olen nyt 15 vuotias, enkä koskaan ennen kohdannut kuolemaa... on niin tyhjä ja raskas olo.
Mummi oli sairastellut koko viime vuoden, Altzhimerin tauti (en osaa kirjoittaa sitä). Kuukausi sitten ilmeni sisälin ja maksa syöpä.
Viime lauantaina juttelin hänen kanssaan vielä puhelimessa, kun sitten tiistaina tuli ilmoitus että on joutunut sairaalaan.
Äitini lensi kotipaikkakunnalleen Savoon oitis (asumme Helsingissä), minä sisarusten ja isän kanssa vasta lauantina, ettei olisi mennyt koulun tielle. Menimme heti mummia katsomaan, siellä se makasi sairaalan sängyssä ja oli tajuton. Hoitaja sanoi että voi ja kannattaakin puhua; kuulo- ja tuntoaistit ovat ennallansa. Minä olin noin 10 min. mummin kanssa kahden kesken ja itkin ja lauloin ja kerroin kaikenlaista ja muistelin... ja arvatkaapa vain, mummi avasi silmänsä, katsoi minua ja hänen silmistään tuli kaksi kyyneltä
Olen nyt 15 vuotias, enkä koskaan ennen kohdannut kuolemaa... on niin tyhjä ja raskas olo.
Mummi oli sairastellut koko viime vuoden, Altzhimerin tauti (en osaa kirjoittaa sitä). Kuukausi sitten ilmeni sisälin ja maksa syöpä.
Viime lauantaina juttelin hänen kanssaan vielä puhelimessa, kun sitten tiistaina tuli ilmoitus että on joutunut sairaalaan.
Äitini lensi kotipaikkakunnalleen Savoon oitis (asumme Helsingissä), minä sisarusten ja isän kanssa vasta lauantina, ettei olisi mennyt koulun tielle. Menimme heti mummia katsomaan, siellä se makasi sairaalan sängyssä ja oli tajuton. Hoitaja sanoi että voi ja kannattaakin puhua; kuulo- ja tuntoaistit ovat ennallansa. Minä olin noin 10 min. mummin kanssa kahden kesken ja itkin ja lauloin ja kerroin kaikenlaista ja muistelin... ja arvatkaapa vain, mummi avasi silmänsä, katsoi minua ja hänen silmistään tuli kaksi kyyneltä
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi rakas lapsi - voimahaleja sinulle, sanat eivät sinua lohduta.
Muistele aina mummiasi, niin hänkin olisi halunnut.
Ajatuksissaan hän varmasti on luonasi.
Olen ajatellut ( mummina itsekin ) että kun tulee aika mennä - eniten suren lapsenlapsiani - mutta meillä on hyvät välit ja aion pitää huolen että aina myös on.
Mummisi on nyt rauhassa, ajattele sitä, hän eli kuitenkin aika pitkän elämän - joskus tulee loppu eteen /
Ajattele vaan mummiasi, mutta hoida koulusi - tiedät, että niin mummi olisi halunnut.
Olin saman ikäinen kuin sinä, kun oma mummoni kuoli. Siitä on nyt 10 vuotta, mutta se on varmaan edelleen tähän astisen elämäni vaikein paikka. Ei minulta ollut koskaan kuollut ketään lähiomaista.
Mummoni oli myös sairastanut pitkään ja oli jo iäkäs, lähes 90-vuotias. Vaikka suru oli suuri, tuntui se silti helpottavalta, kun tiesi ettei hänen tarvinnut enää kärsiä. Minä en voinut edes mennä katsomaan häntä kuolleena, en yksikertaisesti kyennyt. Halusin säilyttää hänestä viimeisen muistikuvan eläväisenä. Jos olisin mennyt katsomaan olisi se kuollut ruumis ollut aina viimeinen muistikuva. Jokainen tavallaan ja toisille se on jopa helpottava kokemus nähdä se kuollut.
Anna itsellesi aikaa surra ja itke, jos siltä tuntuu. Surua ei kannata padota sisälleen. Ajan kanssa kaikki helpottuu ja kauniit muistot jäävät elämään. Voimia ja jaksamista.
Itse olin 13-vuotias, kun pappani kuoli kymmenen vuotta sitten. Minun pappani oli vasta 75-vuotias kuollessaan ja hän ei mitään "ennakkovaroitusta" antanut kenellekkään. En ole missään muualla itkenyt niin paljon kuin pappan hautajaisissa, koska pappa oli erittäin tärkeä ihminen elämässäni ja proteesijalastaan huolimatta paras pappa, jota olisin toivoa voinut.
Itse olen erittäin iloinen siitä, että juuri pappan kuolemaa edeltäneen viikonlopun olin sisaruksieni kanssa mummolassa kyläilemässä.
Pappasta jäi paljon hyviä muistoja. Muistele sinäkin mummuasi aina lämmöllä. Ja muista itkeä, jos itkettää.