Hei kaikille!
Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Itse asiassa tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun juttelen jollekin ulkopuoliselle tästä tilanteesta. En tiedä mistä lähteä liikkeelle, joten kuvailen kuluneen kesän tapahtumia ja tuntoja. Ja jos jollakulla on aiheesta omakohtaista kokemusta, kuuntelisin mielelläni. Toivon etten kirjoituksellani pahoita kenenkään mieltä.
Erosin puolisostani muutama vuosi sitten. Vaikka välitimme toisistamme paljon, emme saaneet suhdettamme toimimaan yrityksistä huolimatta. Sitä ennen olimme olleet miehen kanssa usen vuoden ajan vuorotellen masentuneita. Suurimpana syynä masennukseen oli hankala elämäntilanne ja toimimaton parisuhde. Päätimme yhdessä lopettaa suhteen ja sovimme jaetusta vanhemmuudesta leikki-ikäisten lastemme osalta.
Ero on ollut minulle kova paikka. Nuorena äitinä en todellakaan ollut kuvitellut käyväni läpi mitään sellaista. (Kukapa kuvittelisi?) Yritin sopeutua parhaani mukaan ja keskityin lasten asioihin. Sain järjesteltyä elämäni lopulta sellaiseen malliin ettei ole jatkuvasti paha olla. Aloin pikku hiljaa elpyä ja nauttia elämästäni.
Koen, että olen alkanut nähdä valoa tunnelin päässä. Mies sen sijaan vajoaa vieläkin melko helposti alakuloon. Pidämme yhteyttä, pääosin toki lasten takia. Yritin pitkään tukea häntä eron käsittelyssä. Lopulta oivalsin, että muistuttamalla olemassaolostani ennemminkin vahingoitan häntä. Viime keväänä aloitin asteittaisen vetäytymisen hänen elämästään. Hän oli sitä itsekin toivonut. Ajattelin, että asiat kääntyvät vielä parempaan suuntaan. Kuvittelin, että olimme jo käyneet pohjalla eron takia ja ponnahtaisimme pian takaisin.
Mies on yrittänyt kaikin keinoin jatkaa elämäänsä. On ollut kausia, jolloin hänellä menee paremmin. Sitten taas huonompia aikoja... Kuitenkin viime kesä muutti taas kaiken. Miehellä todettiin syöpä alle 30-vuotiaana. Sellainen, jossa ennusteet ovat keskimäärin muita syöpiä huonommat.
Kun kuulin uutisen, ensireaktioni oli järkytys. Sitten aloin tuntea syvää huolta ja lopulta vihaa. Miksi tämän piti tapahtua hänelle!? Olin seurannut hänen kärsimystään jo pitkään ja sitten tämä. Kuinka hän jaksaisi selättää tämän(kin)? Luovuttaisiko hän? Entä lapset? Kaikki alkoi yhtäkkiä näyttää perin arvaamattomalta. Lakkasin tekemästä tulevaisuuden suunnitelmia. Tunsin jopa syyllisyyttä siitä, että olin alkanut jo tuntea itseäni onnelliseksi omassa elämässäni.
Tuntui niin epäreilulta, että mies joutui käymään läpi jotakin näin vaikeaa minun jatkaessani elämää keveämmissä merkeissä.
Hänet leikattiin kesällä. Säännölliset lääkärikäynnit ja kontrollit jatkuvat tämän jälkeen ties kuinka kauan. Lääkärit eivät ole antaneet oikeastaan mitään ennustetta, ovat vain varoitelleet syövän uusiutumisriskistä. Mies itse ja me läheiset olemme vailla tämän tarkempaa tietoa. Nyt syksymmällä olen järkeillyt, että lääkärit eivät kerro mitään siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät hekään tiedä mihin suuntaan tilanne kehittyy. KUKAAN EI TIEDÄ.
Tajusin, että olen aivan perustiedolla syövän suhteen. Tiedän, että syöpä on solutasolla tapahtuva muutos ja saattaa aiheuttaa vakavia seurauksia. Läheskään kaikki syövät eivät kuitenkaan tapa. Nykyisin monet tapaukset pystytään hoitamaan terveiksi asti, kiitos modernin lääketieteen. Entä mitä syöpä aiheuttaa henkisellä tasolla? Mies menee nyt aikamoisessa vuoristoradassa tunteineen. Diagnoosi tuli hänellekin aikamoisena yllätyksenä eikä ajatukseen tottuminen käy nopeasti. ("Minulla on syöpä/ Olen sairastanut syövän") Kuolemanpelko ja kalvava epävarmuus kaikesta sitovat paljon energiaa arjessa.
Kukaan ei tiedä mitä tuleman pitää. Voi olla, että hoito tehosi ja hän jatkaa elämää. On myös mahdollista, että pahanlaatuisia soluja jäi edelleen kehoon. Vielä sekin on mahdollista, että hän on nyt tervehtymässä, mutta muutaman vuoden kuluttua syöpä uusii.
En tällä hetkellä tiedä enkä kai koskaan voikaan täysin ymmärtää mitä mies käy läpi. Pyrin kunnioittamaan hänen tunteitaan, yritän olla hienovarainen, kannustava, realistisen optimistinen... Peitän omia tunteitani ja etenkin sen, että pelkään. Pelkään, että menetän hänet lopullisesti. Pelkään, että lapset menettävät isänsä. Pelkään tulevaisuutta.
Kaikista pahinta on tämä epävarmuus.
Mies on eittämättä myrskyn silmässä tässä tilanteessa. Onhan kyse hänen koko elämästään, siitä mitä se on ollut sekä siitä mitä se tulee olemaan. Koen oloni hyvin voimattomaksi ja aistin lähipiirissä samaa tunnetta. Kuinka tukea? Kuinka itse sietää epävarmuutta?
Myös läheiset tavallaan "sairastavat" potilaan vierellä. Syöpä vaikuttaa myös heidän elämäänsä. Teema tulee lähelle, herättää huolta, pelkoa, kysymyksiä, tarvetta analysoida uudelleen oma elämä, etsiä se mikä siellä on mielekästä. Olen saanut huomata, että uutisen jälkeen oma elämäni ei ole ollut ennallaan. Tietoisuus toisen kärsimyksistä ei jätä rauhaan. On päivä jolloin ajattelen syöpää joka kolmas minuutti. Sitten on päiviä, jolloin se tulee mieleen vain noin kymmenen kertaa. Aivan kuin syöpä olisi "ongelma", jonka voisi loogisella päättelyllä ja muilla ongelmanratkaisumetodeilla hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ahdistun joka kerta, kun tajuan ettei se mene niin. Siispä hakkaan päätäni seinään kun en osaa muuta.
Olen yrittänyt olla myös optimistinen ja löytää tästä kaikesta edes jotakin hyvää. Olen tunnistanut itsessäni sellaisia toiveita, että tämä saisi jonkinlaista positiivista kehitystä meissä aikaan. Että olisin itse kärsivällisempi, yhtä aikaa rohkeampi ja avoimempi elämälle. Että uskaltaisin tehdä niitä asioita, mitä oikeasti tahdon. Että mies löytäisi elämälleen uuden suunnan, uuden alun. Että ehtisimme kaikki kokea vielä onnea tasapainoisesta arjesta...
Tahtoisin olla nyt rohkea. Enkä vain muiden puolesta, vaan myös itseni. Monena iltana olen pohtinut sitä, miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. En ole koskaan juurikaan välittänyt kliseistä "Jokainen uusi päivä on lahja!" jne., enkä edelleenkään koe tarvetta minkäänlaisen valaistuksen tietoiseen hakemiseen. Kuitenkin pohdin paljon ihmiselämän luonnetta lähinnä kysymysten kautta. Lienee luonnollista, että muistutus elämän rajallisuudesta saa pohtimaan omankin elämän suuntaa. Mitä on mielekäs elämä? Mitä merkitystä on esimerkiksi moraalilla, lähimmäisen rakkaudella tai elämän rajallisuudella? Kuinka "elää hyvä elämä" (jonka määreitä lienee niin monta kuin on elämääkin)?
Toivon voimia kaikille syövän kanssa tavalla tai toisella painiville.
Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Itse asiassa tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun juttelen jollekin ulkopuoliselle tästä tilanteesta. En tiedä mistä lähteä liikkeelle, joten kuvailen kuluneen kesän tapahtumia ja tuntoja. Ja jos jollakulla on aiheesta omakohtaista kokemusta, kuuntelisin mielelläni. Toivon etten kirjoituksellani pahoita kenenkään mieltä.
Erosin puolisostani muutama vuosi sitten. Vaikka välitimme toisistamme paljon, emme saaneet suhdettamme toimimaan yrityksistä huolimatta. Sitä ennen olimme olleet miehen kanssa usen vuoden ajan vuorotellen masentuneita. Suurimpana syynä masennukseen oli hankala elämäntilanne ja toimimaton parisuhde. Päätimme yhdessä lopettaa suhteen ja sovimme jaetusta vanhemmuudesta leikki-ikäisten lastemme osalta.
Ero on ollut minulle kova paikka. Nuorena äitinä en todellakaan ollut kuvitellut käyväni läpi mitään sellaista. (Kukapa kuvittelisi?) Yritin sopeutua parhaani mukaan ja keskityin lasten asioihin. Sain järjesteltyä elämäni lopulta sellaiseen malliin ettei ole jatkuvasti paha olla. Aloin pikku hiljaa elpyä ja nauttia elämästäni.
Koen, että olen alkanut nähdä valoa tunnelin päässä. Mies sen sijaan vajoaa vieläkin melko helposti alakuloon. Pidämme yhteyttä, pääosin toki lasten takia. Yritin pitkään tukea häntä eron käsittelyssä. Lopulta oivalsin, että muistuttamalla olemassaolostani ennemminkin vahingoitan häntä. Viime keväänä aloitin asteittaisen vetäytymisen hänen elämästään. Hän oli sitä itsekin toivonut. Ajattelin, että asiat kääntyvät vielä parempaan suuntaan. Kuvittelin, että olimme jo käyneet pohjalla eron takia ja ponnahtaisimme pian takaisin.
Mies on yrittänyt kaikin keinoin jatkaa elämäänsä. On ollut kausia, jolloin hänellä menee paremmin. Sitten taas huonompia aikoja... Kuitenkin viime kesä muutti taas kaiken. Miehellä todettiin syöpä alle 30-vuotiaana. Sellainen, jossa ennusteet ovat keskimäärin muita syöpiä huonommat.
Kun kuulin uutisen, ensireaktioni oli järkytys. Sitten aloin tuntea syvää huolta ja lopulta vihaa. Miksi tämän piti tapahtua hänelle!? Olin seurannut hänen kärsimystään jo pitkään ja sitten tämä. Kuinka hän jaksaisi selättää tämän(kin)? Luovuttaisiko hän? Entä lapset? Kaikki alkoi yhtäkkiä näyttää perin arvaamattomalta. Lakkasin tekemästä tulevaisuuden suunnitelmia. Tunsin jopa syyllisyyttä siitä, että olin alkanut jo tuntea itseäni onnelliseksi omassa elämässäni.
Tuntui niin epäreilulta, että mies joutui käymään läpi jotakin näin vaikeaa minun jatkaessani elämää keveämmissä merkeissä.
Hänet leikattiin kesällä. Säännölliset lääkärikäynnit ja kontrollit jatkuvat tämän jälkeen ties kuinka kauan. Lääkärit eivät ole antaneet oikeastaan mitään ennustetta, ovat vain varoitelleet syövän uusiutumisriskistä. Mies itse ja me läheiset olemme vailla tämän tarkempaa tietoa. Nyt syksymmällä olen järkeillyt, että lääkärit eivät kerro mitään siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät hekään tiedä mihin suuntaan tilanne kehittyy. KUKAAN EI TIEDÄ.
Tajusin, että olen aivan perustiedolla syövän suhteen. Tiedän, että syöpä on solutasolla tapahtuva muutos ja saattaa aiheuttaa vakavia seurauksia. Läheskään kaikki syövät eivät kuitenkaan tapa. Nykyisin monet tapaukset pystytään hoitamaan terveiksi asti, kiitos modernin lääketieteen. Entä mitä syöpä aiheuttaa henkisellä tasolla? Mies menee nyt aikamoisessa vuoristoradassa tunteineen. Diagnoosi tuli hänellekin aikamoisena yllätyksenä eikä ajatukseen tottuminen käy nopeasti. ("Minulla on syöpä/ Olen sairastanut syövän") Kuolemanpelko ja kalvava epävarmuus kaikesta sitovat paljon energiaa arjessa.
Kukaan ei tiedä mitä tuleman pitää. Voi olla, että hoito tehosi ja hän jatkaa elämää. On myös mahdollista, että pahanlaatuisia soluja jäi edelleen kehoon. Vielä sekin on mahdollista, että hän on nyt tervehtymässä, mutta muutaman vuoden kuluttua syöpä uusii.
En tällä hetkellä tiedä enkä kai koskaan voikaan täysin ymmärtää mitä mies käy läpi. Pyrin kunnioittamaan hänen tunteitaan, yritän olla hienovarainen, kannustava, realistisen optimistinen... Peitän omia tunteitani ja etenkin sen, että pelkään. Pelkään, että menetän hänet lopullisesti. Pelkään, että lapset menettävät isänsä. Pelkään tulevaisuutta.
Kaikista pahinta on tämä epävarmuus.
Mies on eittämättä myrskyn silmässä tässä tilanteessa. Onhan kyse hänen koko elämästään, siitä mitä se on ollut sekä siitä mitä se tulee olemaan. Koen oloni hyvin voimattomaksi ja aistin lähipiirissä samaa tunnetta. Kuinka tukea? Kuinka itse sietää epävarmuutta?
Myös läheiset tavallaan "sairastavat" potilaan vierellä. Syöpä vaikuttaa myös heidän elämäänsä. Teema tulee lähelle, herättää huolta, pelkoa, kysymyksiä, tarvetta analysoida uudelleen oma elämä, etsiä se mikä siellä on mielekästä. Olen saanut huomata, että uutisen jälkeen oma elämäni ei ole ollut ennallaan. Tietoisuus toisen kärsimyksistä ei jätä rauhaan. On päivä jolloin ajattelen syöpää joka kolmas minuutti. Sitten on päiviä, jolloin se tulee mieleen vain noin kymmenen kertaa. Aivan kuin syöpä olisi "ongelma", jonka voisi loogisella päättelyllä ja muilla ongelmanratkaisumetodeilla hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ahdistun joka kerta, kun tajuan ettei se mene niin. Siispä hakkaan päätäni seinään kun en osaa muuta.
Olen yrittänyt olla myös optimistinen ja löytää tästä kaikesta edes jotakin hyvää. Olen tunnistanut itsessäni sellaisia toiveita, että tämä saisi jonkinlaista positiivista kehitystä meissä aikaan. Että olisin itse kärsivällisempi, yhtä aikaa rohkeampi ja avoimempi elämälle. Että uskaltaisin tehdä niitä asioita, mitä oikeasti tahdon. Että mies löytäisi elämälleen uuden suunnan, uuden alun. Että ehtisimme kaikki kokea vielä onnea tasapainoisesta arjesta...
Tahtoisin olla nyt rohkea. Enkä vain muiden puolesta, vaan myös itseni. Monena iltana olen pohtinut sitä, miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. En ole koskaan juurikaan välittänyt kliseistä "Jokainen uusi päivä on lahja!" jne., enkä edelleenkään koe tarvetta minkäänlaisen valaistuksen tietoiseen hakemiseen. Kuitenkin pohdin paljon ihmiselämän luonnetta lähinnä kysymysten kautta. Lienee luonnollista, että muistutus elämän rajallisuudesta saa pohtimaan omankin elämän suuntaa. Mitä on mielekäs elämä? Mitä merkitystä on esimerkiksi moraalilla, lähimmäisen rakkaudella tai elämän rajallisuudella? Kuinka "elää hyvä elämä" (jonka määreitä lienee niin monta kuin on elämääkin)?
Toivon voimia kaikille syövän kanssa tavalla tai toisella painiville.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.