Tämä päivä

Mä en nyt keksiny tähän mitään uutta, joten laitan vanhan runoni, joka on ollut joko Rakkaus- ja Runopalstalla.
Siis olisko tää mun osuuteni tähän uhoamaasi nahistukseen, NAHISTUKSEEN,
olen vieläkin ihan kesäterässä, joten uutta ei nyt tähän,
ja vanhassa vara parempi:

¤


Sanahelinää umpimetsästä oi armahin


Tuo asfalttinen suohetteikkö
jo tolaltaan saa riivaantumaan
rientämään mielenrauhan kiusallakin
tanssahtelemaan ne kaikki hikiset tanssit.
Ei ujostuta kuohahtelut simapään ja -suun,
jo solmin kengännauhanikin itse
purriaisen ärriäisenä kiihkoilen,
ja lisää kerron muunneltuja totuuksia.

Mikä maa mikä valuutta?

Lisää tihutöisiä pilvilinnaisia saippuakuplivia
riettailuja kuiskuttelemaan keskenään,
metsästelemään valloitukset sydämeen.

Vaan miten olis kuppi kuumaa?

Lisänä kaikki kaistapäiset hysteeriset
sukulaisten hämähäkkiverkot riipiväiset,
kirjakaapin taustat salalokeroineen,
takkatulen hiilet hehkuvaiset,
puheensorinat ja naurut.

Heh-he-he-heeee! Hykerryttää!

Niin ahnas elämä jo kutsuu malttamattomana,
mut latoja ei siitä huolimatta kannata
maalata kamelinkarvasiveltimillä,
vaan hivellen hissukseen, sipaisten, riipaisten.
Kun metsästät niin jättäisitkö sittenkään
rauhaan tykkänään
nuo villisorsat tempperamenttiset ja tuliset
viheliäiset hourupäiset pedot?

Säätyläinen oot.

Siis tahdot rakastaa et kuolla,
kukkaniityillä kuuntele vain hiirenhiljaa,
ei suurta melua ei kiistaa.

Vaan talttuisiko veren kiihko!
Kuka haluaisikaan vaan unelmana olla?
Sinetit murtuu, askel astuu laelle,
hipoo vuorta kuuntelematta järjen harkintaa.
Niin vähästä ei voi tietää paljon.
Kuin sokkosilla houraillen ilman katumusta.
Auttaisiko edes paras asianajaja mitä löytyy,
jos ei edes muista saati myönnä
olleensa muissa maailmoissa.

Hui-hai! Huis-hais!

Kun nukut nuku kunnolla eikä mitään koiranunta.
Ja valveilla parasta nähdä ihmisten läpi.
Turha haikailla ikuisesti niitä äidin lihapullia,
paista vaan itse, onhan sulla resepti.
Tai räjäytä ne jo kappaleiksi!
Ihan muuten vaan
pistetään sut ulkoruokintaan
usko vaan!

Monesko kerta se on kun otit etäisyyttä?

Onhan jokainen päivä yksi taistelu.
Ylpeyttä, ylpeyttä olla pitää,
puuskuttaa ja läähättää,
ottaa kiltisti lauseet takaisin.
Ole hyvä, pliis, silvuplee.
Kerta kerran jälkeen
polvillesi kumartelemaan ja
uutta puhuria purjeisiin taas ottamaan.

Aina joku jää vaille taikka yli.

Puijausta, huijausta,
riippumista, kiikkumista riippuvaisuudessa,
nurisemista sotkuissa.
Oma sota ja julmuus pimentääkö taivaan?
Siis mikä päivä taas tänään onkaan?

Nää terät tikarin ja voihkinnat taakan alla.

Oletko rakastunut paviaaniin,
vai kaipuun tyhjään intohimoon,
sä sitä mieti!
Missä se lapsuudenaurinko paistaakaan
ja missä viipyy lihapullat?
Ryömisivätkö –kö ne tänne rotanpesään?

Oi sinä rakastunut satakieli!
Heh-he-heh-hee!
Lohduttaisko sua ensinkään
jos lupaan,
ettet ihan eksy ventovieraisiin:

Sut kainalooni tungen!