Hei, ajattelin kirjoittaa vähän itsestäni. Jotenkin tuntuu niin ahdistavalta, että ehkä kirjoittaminen auttaa. Ja kiva, jos joku jaksaisi vielä lukea :)
Olen tällä hetkellä 21-vuotias nuori nainen. Olen koko ikäni ollut hiljainen ja ujo. Ala-asteella, yläasteella ja lukiossa minulla oli muutama hyvä ystävä, nyt kun kaikki ovat jatkaneet opiskeluitaan (jokainen eri kaupungissa), yhteydenpito on jäänyt. Opiskelen yliopistossa, jossa en ole tutustunut oikein kehenkään. Aika yksinäiseltä tuntuu aina käydä yksin syömässä, istua luennolla yksin jne. Asun avoliitossa, ja avomieheni onkin oikeastaan ainoa ystäväni.
Kärsin todella huonosta itsetunnosta. En ikinä ole itseeni tyytyväinen, mietin aina sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ajattelen aina, että jos olisin sellainen tai tälläinen, elämäni olisi jotain paljon parempaa. Minua kiusattiin koko yläasteen ajan koulussa. Se on jättänyt arvet minuun siinä, etten luota itseeni. Kiusaaminen oli henkistä, ulkopuolelle jättämistä, nimittelyä, haukkumista. Olen myös pohtinut sitä, että itsetuntooni on vaikuttanut myös se, etten ole koskaan tuntenut isäni hyväksyvän minua. Hän ei koskaan ole leikkinyt kanssani, kun olin pieni tai halinut, osoittanut hellyyttä. Olen ollut hänelle olemassa silloin, kun esim. kokeesta on tullut hyvä numero. Missään ei ole kehittu, aina olen kuullut vain kommentteja siitä, miten minun pitäisi harrastaa enemmän jotain urheilulajia (milloin mitäkin; hiihtoa, uintia, juoksua) ja sitä, että "mitä sinäkin meikkaat, et sinä mikään kaunis ole, etkä sillä muuta itseäsi".
Lukioiässä minulla oli jonkinasteinen syömishäiriö, laihduin lähemmäs 10kg, en syönyt mitään, lenkkeilin vaan. Nyt paino tasaantunut, painoindeksi 19 tällä hetkellä.
Tällä hetkellä vaan henkisen ahdistuksen määrä on tullut valtavaksi. Jotenkin vihaan itseäni koko ajan. Ensi viikolla aloitamme tekemään erästä ryhmätyötä, jo nyt ahdistaa se. Pelkään koko ajatusta, jotenkin pelottaa se, että olen alkanut pelkäämään ihmisiä ja vetäydyn jonnekin kuoreeni.
Tuli todella sekava teksti, mutta toivottavasti joku jaksoi lukea... En tiedä, löytyykö täältä kohtalotovereita tai edes jotain, joka voisi neuvoa, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä. Joku ammattiapu hyvä idea?
Olen tällä hetkellä 21-vuotias nuori nainen. Olen koko ikäni ollut hiljainen ja ujo. Ala-asteella, yläasteella ja lukiossa minulla oli muutama hyvä ystävä, nyt kun kaikki ovat jatkaneet opiskeluitaan (jokainen eri kaupungissa), yhteydenpito on jäänyt. Opiskelen yliopistossa, jossa en ole tutustunut oikein kehenkään. Aika yksinäiseltä tuntuu aina käydä yksin syömässä, istua luennolla yksin jne. Asun avoliitossa, ja avomieheni onkin oikeastaan ainoa ystäväni.
Kärsin todella huonosta itsetunnosta. En ikinä ole itseeni tyytyväinen, mietin aina sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ajattelen aina, että jos olisin sellainen tai tälläinen, elämäni olisi jotain paljon parempaa. Minua kiusattiin koko yläasteen ajan koulussa. Se on jättänyt arvet minuun siinä, etten luota itseeni. Kiusaaminen oli henkistä, ulkopuolelle jättämistä, nimittelyä, haukkumista. Olen myös pohtinut sitä, että itsetuntooni on vaikuttanut myös se, etten ole koskaan tuntenut isäni hyväksyvän minua. Hän ei koskaan ole leikkinyt kanssani, kun olin pieni tai halinut, osoittanut hellyyttä. Olen ollut hänelle olemassa silloin, kun esim. kokeesta on tullut hyvä numero. Missään ei ole kehittu, aina olen kuullut vain kommentteja siitä, miten minun pitäisi harrastaa enemmän jotain urheilulajia (milloin mitäkin; hiihtoa, uintia, juoksua) ja sitä, että "mitä sinäkin meikkaat, et sinä mikään kaunis ole, etkä sillä muuta itseäsi".
Lukioiässä minulla oli jonkinasteinen syömishäiriö, laihduin lähemmäs 10kg, en syönyt mitään, lenkkeilin vaan. Nyt paino tasaantunut, painoindeksi 19 tällä hetkellä.
Tällä hetkellä vaan henkisen ahdistuksen määrä on tullut valtavaksi. Jotenkin vihaan itseäni koko ajan. Ensi viikolla aloitamme tekemään erästä ryhmätyötä, jo nyt ahdistaa se. Pelkään koko ajatusta, jotenkin pelottaa se, että olen alkanut pelkäämään ihmisiä ja vetäydyn jonnekin kuoreeni.
Tuli todella sekava teksti, mutta toivottavasti joku jaksoi lukea... En tiedä, löytyykö täältä kohtalotovereita tai edes jotain, joka voisi neuvoa, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä. Joku ammattiapu hyvä idea?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin, älä vielä luovuta, vaikka maailma on kolhinutkin. Kehoittaisin sinua miettimään mitä hyvää sinussa on, koska jokaisessa on! Vaikka ihan pieniäkin asioita. Olen ihan varma, että sun elämässäsi on olemassa joku ihminen joka on joskus sua kehunut. Kun mieli on maassa ni se vaan pakkaa unohtumaan.
Ammattiapua kantsii hakea, jos tuntuu siltä, moni tekee niin ja liian moni jää hakeutumatta!
Toivotan sulle tsemppiä!
Sinulla on avomies, joten et sentään ole täysin yksin.
Entäs miehesi kaverit/heidän tyttöystävänsä. Eikö heistä voisi tulla sinullekin kavereita?
Menkää joskus yhdessä vaikka syömään tms.
Heippa,
luin sun viestisi jo eilen kertaalleen, ja se jäi mieleen niin ajattelin sitten kuitenkin tulla vastaamaan jotain. Olen myös 21, ja monet noista asioista joista kirjoitit on hyvin samanlaisia mitä minun elämässäni on, ja on ollut.
Opiskelen yliopistossa, ja kärsin ujoudesta ja huonosta itsetunnosta, se masentaa tällä hetkellä eniten. Mitään neuvoa en oikeen taida sulle osata antaa, kun itsekin mietiskelen mitä voisin asian hyväksi tehdä... Mutta jos se yhtään auttaa, niin täällä on ainakin yksi kohtalotoveri :)
Heippa :)
Musta sun tekstissä ei ollu mitään sekavaa. Kuvasit aika hyvin sitä, miltä mustakin tuntuu. Vaikutti kyllä siltä, että sä oot kokenutkin kaikenlaista. Välillä ihmetyttää, miks mä oon tällanen hiljainen, vaikkei oo mitään syytäkään. Nyt kaikki vielä menee, mutta pelottaa se, että sulkeudun vaan entisestään ja sitten romahtaa.
Alotin koulun pari viikkoa sitten. En heti alkanut jutella kenenkään kanssa kun jännitti niin paljon. Nyt tuntuu, että kynnys tutustua keneenkään on aina vaan korkeempi. Toivon vaan, että ajan ja ryhmätöiden myötä (joista en itekkään hirveesti välitä) olis vielä mahdollisuus.
Ihana poikaystäväkin löytyy ja ihmetyttää, miten ihmeessä mä onnistuin löytämään sen. Pelottaa sekin, ettei se pysty ymmärtämään mun epäsosiaalisuutta kun sen kanssa olen ihan erilainen...
Liikaa tulee ajateltua, mitä muut ajattelee. Ja kun ajattelen, että muut ihmettelee miks oon yksinäinen ja hiljanen ahdistaa vielä enemmän.
En ymmärrä, miksen vaan pysty avaamaan suutani, kun se useimmiten olis niin paljon parempi kuin hiljaa oleminen, minkä mä kyllä osaan...
alussa kun aloitin lukemaan, ajattelin, että se on tosi pitkä ja en voi lukea sen loppuun, sillä minä en ole suomalainen ja suomen kieli ei ole mun äidin kieli ja minulla on vaikeuksia lukemassa. mutta sun mielipide niin hyvin kirjoitettu toivoisin se jatkuu mutta valitettavasti äkkiä loppui, ei ollut mitään sekava, sinun kannatta lukea uudestaan, mitä olet kirjoittanut!! kirjoittamassasi näky iso voima, mutta vikana on se että sinä itse et näe niitä, mutta kyllä me näemme sun taito puhumaan muiden kanssa. mutta nämä taidot ovat peitetty sisälläsi ja kukaan ei näe niitä sen takia sinulla ei ole ystävää. Mitä olet kirjoittanut meille ujommatta, jos sanoisit meille suoraan vaikka koulussa, yliopistossa, työssä ....tulisimme luoksesi ja olisimme ystäväsi.
Ainoa keino on se, että paljastaa sisälläsi muille , sinä olet voimakas.
Pyydän anteeksi, kieli oppi virheestä, halusin vasta vaikka mulla on heikko suomen kieli taito.