Viikon kuluttua Dark Passion Play ilmestyy virallisesti. Kolme vuotta viimeisestä studiolevystä on vierähtänyt, niin että oli jo aikakin. Vastaisuuden varalle Naittareille ilmainen neuvo: paljon tiuhempaan tahtiin pitää pukata uutta kamaa maailmalle, jottei ihmiskunnan tarvitse harhailla eksyneenä ja kylmissään valtamerillä ja erämaissa ilman toivoa Nightwish-majakan ohjaavasta valokeilasta, "the long forgotten light at the end of the world". Mutta kuulin kyllä että bändillä oli jotain miehistöongelmia :3) niin annetaan tällä kertaa anteeksi.
Paljon on mainostettu ja painotettu että DPP on kallein albumi näillä raukoilla rajoilla ikänä, lähestytään jo miljoonaa ekeä (mummon markoissa yli 5 miljoonaa, mitä hä?? tajutonta). Pitkä penni on pulitettu lontoolaisille, puitteet ovat komeat ja katto korkealla. Bändi on satsannut paljon ja rohkeasti riskeerannut, mistä on nostettava hattua, ei ole tyydytty suomalaiskansalliseen vähättelyyn.Nämä raha-asiat ovat silti sivuseikka, miltä oleellisin eli musiikki kuulostaa? Minun kuuloelimiini ainakin loistokkaalta, ihanalta, upealta, fantastisen mahtavalta (ja kaikki mahdolliset muut kehuvat superlatiivit). Monipuolista musiikkia, melodista kaunista jymisevää herkkää. Ja silti olen virallisten sinkkujen ohella kuullut (no netistä ladannut) promolevyltä biisit Sahara, 7 Days to the Wolves ja Meadows of Heaven, joihin minulla on kehittynyt aika paha addiktio. Mahtipontista (hyvässä mielessä) kyllä, hillittömän upeat orkestraatiot (kuunnelkaa esim Saharan lopussa jousisoittimia), kuorot ym. lisättynä korvia hivelevään soundiin ja ennakkoluulottomuus eri musiikkityylejä kohtaan tarjoaa elämää suuremman cocktailin.
Tämä on varmasti sanottu ennenkin eri artistien ja eri levyjen kohdalla, mutta omasta ja vain omasta mielestäni NW:n uusin on parasta mitä koskaan on "tässä maassa" tehty.
Suomessa on kumma kyllä suuri joukko ihmisiä jotka ovat asennoituneet Nightwishiä vastaan
eivätkä suurin surminkaan suostu kuuntelemaan itse musiikkia ja ovat ennakkoluulojensa vankeja. Osaksi tämä lienee Tarjan peruja, kaikki eivät pitäneet hänen laulutyylistään, tai muka liian kultivoituneesta äänensävystään, ja osaksi kai siksi että Nightwish on kulkenut omia polkujaan ja antanut pitkät kaikille puskasta huuteleville kriitikoille. Kukaan ei ole todellakaan profeetta omalla maallaan. Varmaan siellä jo moni katkeroitunut musiikkikriitikko teroittelee kynäänsä päästäkseen teilaamaan Dark Passion Playn.
Tyhmää näin varhain on ennustaa, mutta luulen että tomun laskeuduttua muutamien kuukausien tai vuosien kuluttua Synkkä Kärsimysnäytelmä lasketaan suureksi klassikoksi.
Meni hiukka ööveriksi, mutta olen aika innoissani kun levy vihdoin ilmestyy, sori.
Paljon on mainostettu ja painotettu että DPP on kallein albumi näillä raukoilla rajoilla ikänä, lähestytään jo miljoonaa ekeä (mummon markoissa yli 5 miljoonaa, mitä hä?? tajutonta). Pitkä penni on pulitettu lontoolaisille, puitteet ovat komeat ja katto korkealla. Bändi on satsannut paljon ja rohkeasti riskeerannut, mistä on nostettava hattua, ei ole tyydytty suomalaiskansalliseen vähättelyyn.Nämä raha-asiat ovat silti sivuseikka, miltä oleellisin eli musiikki kuulostaa? Minun kuuloelimiini ainakin loistokkaalta, ihanalta, upealta, fantastisen mahtavalta (ja kaikki mahdolliset muut kehuvat superlatiivit). Monipuolista musiikkia, melodista kaunista jymisevää herkkää. Ja silti olen virallisten sinkkujen ohella kuullut (no netistä ladannut) promolevyltä biisit Sahara, 7 Days to the Wolves ja Meadows of Heaven, joihin minulla on kehittynyt aika paha addiktio. Mahtipontista (hyvässä mielessä) kyllä, hillittömän upeat orkestraatiot (kuunnelkaa esim Saharan lopussa jousisoittimia), kuorot ym. lisättynä korvia hivelevään soundiin ja ennakkoluulottomuus eri musiikkityylejä kohtaan tarjoaa elämää suuremman cocktailin.
Tämä on varmasti sanottu ennenkin eri artistien ja eri levyjen kohdalla, mutta omasta ja vain omasta mielestäni NW:n uusin on parasta mitä koskaan on "tässä maassa" tehty.
Suomessa on kumma kyllä suuri joukko ihmisiä jotka ovat asennoituneet Nightwishiä vastaan
eivätkä suurin surminkaan suostu kuuntelemaan itse musiikkia ja ovat ennakkoluulojensa vankeja. Osaksi tämä lienee Tarjan peruja, kaikki eivät pitäneet hänen laulutyylistään, tai muka liian kultivoituneesta äänensävystään, ja osaksi kai siksi että Nightwish on kulkenut omia polkujaan ja antanut pitkät kaikille puskasta huuteleville kriitikoille. Kukaan ei ole todellakaan profeetta omalla maallaan. Varmaan siellä jo moni katkeroitunut musiikkikriitikko teroittelee kynäänsä päästäkseen teilaamaan Dark Passion Playn.
Tyhmää näin varhain on ennustaa, mutta luulen että tomun laskeuduttua muutamien kuukausien tai vuosien kuluttua Synkkä Kärsimysnäytelmä lasketaan suureksi klassikoksi.
Meni hiukka ööveriksi, mutta olen aika innoissani kun levy vihdoin ilmestyy, sori.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja asiaa. Itsekin olen jo niiiiin innoissani uudesta levystä!
Yksi mikä on varmaa...rautaiset "hevi-metalli-asiantuntijoiden" lausunnot.
Heillä on varsin selkeä käsitys minkälaista musiikkia Tuomaksen pitäisi säveltää. Kun tuo uusi naissolisti on edelleen pinnassa myös solistista on varsin selvä käsitys. Olen saanut sen kuvan, että solistin tärkein ominaisuus on se, että hänestä lähtee pirun kova ääni. Korkealta ja helevetin kovaa, ei millään muulla ole mitään väliä.
Tuossa kesällä NW:n virallisen sivun vieraskirjassa saksalaiset fanit porasivat Tarjan menetystä. Heille Taben dramaattinen ääni ja musiikin mahtipontisuus oli mannaa, kuten 30 luvun ”Hitler Jungentille” Wagnerin sävelet. Tätä ”hevi-metalli-marssia” kaipaa myös osa kotimaan rautapäistä…..uusi Nightwishin solisti laulaa Abbaa..eiks ooo kauheeta!
Hevi-metalli-oopperassa farssin raja on kun veteen piirretty viiva, kaikella kunnialla joskus Tarja kuulosti melkein tältä……”Ykän jäniskevennys” http://www.youtube.com/watch?v=m-XpI8ua1Jw