Stressaa, ahistaa, vituttaa...

En yhtään ihmettele, että potuttaa.

Kun yrittää, yrittää ja yrittää, sitten kaatuu sen tähden, että pettää joko psyyke, tai kroppa - eikö siinä ole jo tarpeeksi kestämistä, itsensä kanssa, pitääkö vielä kääntää puukkoa haavassa ja nalkuttaa?

Minusta tuntuu, että sinun vanhemmillasi on keinot loppu kanssasi. He eivät ymmärrä, että asiat eivät muutu miksikään enää vain siksi, että he haluavat niiden muuttuvan.

Heidän pitäisi nalkutuksen sijasta keskittyä sinun henkiseen ja konkreettiseen tukemiseesi. Silloin sinunkin olisi helpompi suhtautua heihin. "Yhteiskunnan lude" on solvaus ja loukkaus - niin ei pitäisi puhutella ketään. Miksi sitten sinua pitäisi?

Sinä käyt koulua ja ylität klaarata asiasi! Se on hienoa!

Ei ollut minullekaan helppoa opiskelu. Opiskelut ovat loppusuoralla, mutta psyk. poliklinikalla on tultu vierailtua useampaan kertaan. Kun on itse ihan hajalla ja yrittää vielä verissäkin päin eteenpäin, arvostelu ja pilkka tekee ihan helvetillisen kipeää. Nöyryytetyn raivo on hirvittävä.

Miten itsenäinen sinä olet rahallisesti ja oletko ennen kokeillut asumista yksin? Sinun kannattaa nyt, kun asut vielä vanhempiesi luona, harjoitella kaikkia niitä käytännön taitoja, joita tarvitset yksin asuessasi, ettei silloin arjen sujuminen stressaisi sinua. Varustaudu hyvin ja lähde heti kun pääset. Puhun tästä varustautumisesta, että kun sinulla on taipumusta paniikkihäiriöön, yms. ne sellaisia oireita tuottavat seikat kannattaa mahdollisimman pitkälle karsia pois etukäteen. Arki on stressitekijä, joskus juuri se niistä, joka sitten katkaisee kamelin selän. Suunnittele tarkoin. Pidä huoli siitä, että sinulla on turvaverkko ja varasuunnitelma.

Jos sinulla on hoitokontakti johonkin, mainitse siellä tästä vanhempiesi käytöksestä ja reaktiostasi siihen. Että tietäisivät, missä mennään.

En suosittele sinulle rauhoittavia, suosittelen jotakuta puolueetonta, jolle puhua ja jonka kautta tutkiskella itseään, tilannettaan ja tunteitaan. Sen puolueettoman täytyy IHAN OIKEASTI olla puolueeton, eli en puhu mistään vanhempien kätyriterapeutista, vaan ehkä sellaisesta ammattiauttajasta, joka tajuaa tilanteesi. Olet varmasti jo ottanut selvää kaikista sellaisista "tuetuista" reiteistä hankkia oma kämppä, jos et ole, otapa selvää. En tiedä, onko sellaisia, mutta uskoisin, että on. Kaikenlaista on, kun osaa kysyä oikeat kysymykset oikeissa tilanteissa.

Ehkä reippaan välimatkan ja ajan kautta suhteet vanhempiinkin paranevat. Minulle kävi niin. Kyllä vanhemmatkin oppivat, mutta kun tilanne on nyt akuutti, siinä ei lennossa opi kukaan mitään.

Pidä pintasi! Lippu korkealla!

Samoilla linjoilla liikuin itse aikanaan;
(Olen myös lyönyt nyrkillä seinään reiän)

Lukio ei kiinnostanut, ja päätin lähteä amikseen.
Sehän ei luonnollisesti sopinut vanhemmilleni, ja minusta tulikin perheen "valkolakiton luuseri".
En tiedä mitä päässäni tapahtui, mutta tavallaan otin asiakseni osoittaa itselleni, että voin olla ylpeä valinnastani.
- Kerroin asiasta avoimesti opettajalleni, joka hämmästeli perheeni reaktiota. Opettajani oikeastaan auttoi rakentamaan itsetuntoni takaisin.
Opiskelin niin hyvin kuin huvitti/jaksoin, eli tein parhaani. (ilman kannustusta kotoa siis)

Valmistuin hyvin paperein. (tosin kotona ei juhlia pidetty tuona keväänä)

Armeijan jälkeen olin vuoden töissä, ja innostuneena ammatistani/alastani lähdin ja luin insinööriksi. Opinnot menivät mielenkiintoni vuoksi nopeasti; olihan mukava tietää mikä teoria kaiken käytännön takana oli.

Nykyään olen mukavassa työssä. Mietin, lasken, teen ja testaan. Palkkaa saan enemmän kuin isäni.

Opetukseni lyhyesti:
-Kukaan muu ei auta sinua, kuin sinä itse.
-Opettajat auttavat/rohkaisevat vain, jos tietävät tilanteen.
-Jos et ole kiinnostunut asiasta, vaihda alaa.
-Ahkeruus johtaa väistämättä menestykseen.
-Ovien rikkominen sattuu, eikä siinä ole mitään järkeä.

Minulla ei ole samantyyppisiä omia kokemuksia kuin sinulla, mutta minulla on ollut oppilas (suurin piirtein samanikäinen kuin sinä), jolla oli samantapainen tilanne kuin sinulla.

Pohdimme asiaa yhdessä opiskelijan, kuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa. Päädyimme sellaiseen opintosuunnitelmaan, josta opiskelija (masennuksestaan huolimatta) kykeni selviämään ja annoimme kaiken tukemme opiskelijalle sekä arkipäivän oppimistilanteissa että erillisissä yhteisissä tapaamisissa. Horjuvan alun jälkeen opiskelija alkoi pikku hiljaa onnistua opinnoissaan, löysi tukijoita myös luokkakavereistaan ja eteni askel kerrallaan eteenpäin. Opiskelija kävi koulunsa loppuun ja sai loppujen lopuksi todistuksen samaan aikaan luokkatovereidensa kanssa.

Toivottavasti myös sinä löydät hyvän turvaverkoston, joka auttaa sinua eteenpäin.

Tulee nyt ensteks mieleen, että ovatkahan vanhempasi oikein tasapainoisia luontevia, toisen huomioonottavia "IHMISIÄ".

Vai ovatko, työ, kulutus ja alkoholi narkkareita.

Ps. Ole sinä viisaampi heitä ja ota asiat rauhallisesti. Luonnollisella tavalla.

"Hyväksy isesi, uskalla elää ( LUONNOLLISESTI)

Onnea yritykselle> Entinen ahdisteltu. Nykyisin luonnollinen henkilö > tulee toimeen kaikkien kanssa?

ihan hirvee stressi vähän samoista asioista ku sullakin. Tosin oveen en varmaan onnistuisi lyömään reikää vaikka haluaisin ;) Vietän parhaillaan välivuotta, kirjotin ylioppilaaks viime keväänä. En päässy mihinkää opiskelemaan, tosin olisin kyl voinu yrittää enemmän ja se ärsyttää nyt. Täl hetkel en oo missään töissä enkä tee oikeestaan mitään ja se ahdistaa ja stressaa ja ahdistaa ja vituttaa ja stressaa. Haluaisin töihin, mut ihmiset ei tunnu tajuavan et ei niihin töihin noin vaan mennä! Mummi selittää vaan et "harmi että et sä varmaan mihinkään töihin pääs", joo kiitos luottamuksesta! Veli nälvii siit ku oon vaan kotona. Iskä kyselee et joko oon päässy jonnekin töihin ja valittaa et miksen menny Sinne (oisin päässy yhteen työpaikkaan mut en halua sinne, oon ollu siel). Sit ku mietin muita työpaikkoi mihin voisin yrittää ni saan kuulla et et sä nyt sinne mee en tajua miten tekisit sitä hommaa mieluummin ku olisit Siellä. En mä voi mennä jonnekin töihin vaan siks et vanhemmat haluaa :/

Koita saada se kämppä jostain ja hae ne rauhottavat vasta sen jälkeen.Kokemusta on. muutin 16v.kotoa mielisairaan äidin luota pois.Se tosin kuvitteli mut ongelmaiseksi ja otti kans poliisiin ym.yhteyttä.Pää hajos ja ahistus jatkuu vieläkin.en ees kehtaa sanoo kuinka monta vuotta siitä jo on.Alotin just terapian sen ämmän takia ja lääkitys on päällä.Mä havahduin liian myöhään mut herää sä ajoissa.muuta,muuta,muuta,muuta