Ujon äiti

Olen ollut itse lapsesta lähtien tosi herkkä ja ujo. Myös mieheni on tosi herkkä, eikä mikään kovin ulospäin suuntautunut hänkään.
Jonkinlainen ujous näyttää periytyneen jossain määrin myös kaikille lapsillemme.

Vanhin ja nuorin ovat hyvin samantyyppisiä keskenään, mutta ehkä hieman räväkämpiä persoonia kuin kaksi keskimmäistä.

Toinen lapsista on sitten kaikkein ujoin.
Hänelle oli jo ihan pienenä vaikeaa, kun tavattiin vieraita, tai jopa sukulaisia.
Meni aina kylässä vähintään puoli tuntia, ennenkuin tottui.
3-vuotiaana oli osapäivähoidossa päiväkodissa ja oli sielläkin todella hiljainen.
Ei puhunut alkuun kenellekään mitään. Myöhemmin ehkä jollekin hoitajalle ja sai sieltä sitten lopulta jonkun kaverinkin.
Kotona kyllä puhui ja hyvän kaverin kanssa kyllä lörpötteli paljonkin.

Kolmas on taas samantyyppinen kuin mieheni, yksin hyvin viihtyvä, tarpeen tullen sosiaalinen, mutta kuitenkin loppujenlopuksi aika ujo.
Hän ei taas vauvana vierastanut koskaan ketään ja taaperonakin aika vähän.

Vanhin ja nuorin vierastivat ihan hirveästi sitten taas jo n. 4 kk iässä, mutta yli 2-vuotiaina eivät enää juuri ollenkaan.
Nuorin on nyt 3 v ja menee jututtamaan usein ihan vieraitakin ihmisiä ja pälpättää kokoajan oli missä tahansa ja kenen seurassa tahansa.
Hänestä löytyy kuitenkin myös hyvin paljon tietynlaista herkkyyttä, samanlaista kuin kaikissa meissä.

Vanhimmalla lapsella oli alkuun jostain syystä puheenoppimisen viivästymää, mutta oppi kyllä lopulta puhumaan hitaasti, mutta varmasti. On muutenkin hyvin verkkainen tyyppi.
Nyt nuorena aikuisena ei ole mikään pälpättäjä, puhuu "kun on asiaa".
Aika mielenkiintoinen sekoitus ujoa ja herkkää ja samalla itsetietoista ja rohkeaa. Toisissa asioissa ei ujostele yhtään mitään eikä ketään ja joissain sitten taas menee vaikeaksi.
Aika samanoloinen, kuin itse olin tuossa iässä.

Pienenä olin kuitenkin yleensä todella hiljainen minäkin, vain kaikkein tutuimpien kavereiden kanssa puheliaampi.
Aikuisia varsinkin ujostelin. Yleensä en uskaltanut heitä edes tervehtiä.
En kuitenkaan sillä tavalla koskaan vierastanut esim. kyläreissuilla, että olisin alkanut itkemään.
Joissakin asioissa saatoin kuitenkin olla sitten taas ihan yllättävänkin rohkea.

Tuolloin tähän ujousasiaan ei vaan kiinnitetty sillä tavalla huomiota kuin nykyään.
Sillä, että nykyään siihen kiinnitetään niin paljon huomiota, on tietysti myös ihan hyvä juttu, mutta välillä tuppaa ahdistamaan.
Nykynuorisohan tuntuu tällaisesta vanhasta kalkkiksesta välillä vähän turhankin räväkältä (ei sen puoleen, moni ikäiseni on sanonut ihan samaa) Jos joku ei sitten mahdukaan samaan muottiin, hänet nähdään ihan omituisena kummajaisena.
Nämä erot tuntuvat jotenkin vain kärjistyneen.
Ikäänkuin nuoren ihmisen kuuluisikin olla hirveän reipas, avoin ja ulospäin suuntautunut, tai muuten on jotenkin sairas, lääkityksen tarpeessa jne.

Tämä ujoin lapsistamme on muuten kuitenkin hyvin määrätietoinen tyyppi, jolla on sisäinen rikas maailma ja tietää mitä tahtoo.
Eikä käsittääkseni tunne itseään masentuneeksi. Koulussa tehtiin masennustesti ja terveydenhoitajan mielestä ei ole masentunut, eikä myöskään omien sanojensa mukaan.
Jonkinlaisia paineita tulee ilmeisesti kuitenkin siitä, että hän tuntee itsensä välillä kovin erilaiseksi ja, että ujoutta ja hiljaisuutta ei tunnuta hyväksyttävän. Ne siis ikäänkuin käsitetään jonkinlaisena sairautena tms., tai/ja että "jotain on sattunut".
Se tuntuu häntä joskus jotenkin häiritsevän.

Nyt tyttö on siis ollut opiskelemassa jo toista vuotta ja kokoajan minua on pommitettu kysymyksillä "miksi hän on sellainen kuin on"?, "mitä on sattunut"? jne.
Hyvä tietysti sinällään, että ihmiset kysyvät, jos asian takana sattuisikin jotain olemaan mitä ihmisten olis hyvä tietää, mutta kun ei siis ole ja samat ihmiset saattavat esittää samat kysymykset moneen kertaan.
Koulusta todettiin ekan vuoden keväällä, että tyttö oli alkanut voittaa ujouttaan vasta kolmen kuukauden jälkeen ja edelleen on aika (lue:liian) hiljainen (voi johtua näin kärjistetysti siitäkin, että käy koulua, jossa pääkielenä muu kuin äidinkieli, eikä osaa vielä tätä kieltä kunnolla) ja ihmeteltiin siis kovin sitä miksi on niin hiljainen, mutta nyt asiasta ei sitten ole enää puhuttu.
Nyt tämä sama ongelma on tullut kuitenkin vastaan taas työharjoittelupaikoissa.
Työjutut menevät ihan ok. ja tyttö pärjää muuten ihan hyvin, mutta hänen hiljaisuutensa herättää aina erittäin suurta huomiota ja epäilyä.
Vakikommentti on aina se, että: "tuskin tyttö on ihan pienestä pitäen tuollainen ollut" ja "mitä on sattunut"? (tyyliin- kerro tai ole kertomatta) ja vaikka kuinka yritän selittää, niin aina tuntuu jäävän jotain tuonne "jonnekin ilmaan".
Alkaa jo tuntua vaan hieman rasittavalta vääntää asiaa rautalangasta ja yrittää vakuuttaa, että mitään ei ole "sattunut", tyttö vain ON sellainen ja on tosiaankin ihan oikeasti ollut jo syntymästä saakka.

Itse yritän sitten parhaani mukaan hyväksyä hänet sellaisenaan ja rohkaista eteenpäin.
Omista kokemuksista on tietysti hyötyä.

Itse koin aikoinaan tulevani edes jotenkin hyväksytyksi omana itsenäni vasta ollessani viettämässä kesälomaa tuttujen luona ulkomailla.
Kävin myös paikallista koulua jonkin aikaa.
Sielläkin saatettiin ihmetellä hiljaisuuttani, mutta jotenkin niin hyväntahtoisesti (ja kai se meni hieman vieraan kielenkin piikkiin), että se ei haitannut, enkä tuntenut, että minussa olisi ollut jotain hirveästi vialla.
Minut kuitenkin selvästi hyväksyttiin siellä kaikkien ihmisten taholta, vedettiin aina mukaan juttuihin ja se nosti itsetuntoa ja rohkaisi ottamaan itsekin enemmän kontaktia.
131977
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 13

Vanhimmat

on noin ymmärtäväinen äiti. Joillain vanhemmat haluaa kieltää lastensa ujouden, vaikka molemmat vanhemmat olisivat itsekin ujoja kuten teilläkin. Älä välitä mitä muut puhuvat, tue tyttöä omissa vahvuuksissaan (niitä varmasti riittää).

Äänestä
  • jos et ole reipas, ulospäin suuntautunut, puhelian,avoin ja joka kinkereissä mukana suuna ja päänä pitää se heti diagnosisoida jotenkin. Joku vika on pakko olla, jos ei mahdu samaan muottiin kuin se 89% saman ikäisistä. Ainakin masentunut, vähintäänkin tai ehkä jopa traumatisoitunut tai neurologisesti poikkeava, jos ei sano enempää kuin kolmea sanaa minuutissa, hymyile kuin hangon keksi, tykkää lantiofarkuista, käytä alkoholia ja inhoa koulua ja kärsi suunnatonta elämisen tuskaa suuri eleisesti ainakin kerran viikossa.

    Ihmettelijöille sanoisin, että se on tommoinen koska on fiksu ja kiltti eikä se nyt vaan ole luonteeltaan mikään hyperaktiivinen marakatti.
    Ja että olen ylpeä kun on semmoinen kun on, harkitseva ja rauhallinen, eipähän tarvitse pelätä että juoksee päätä pahkaa vaarasta toiseen.
    Kuten oma hypersuperaktiivinen lapseni tekee.

    Se on kumma juttu kun aina sitä on joko liian hiljainen tai ujo tai sitten liian puhelias ja vilkas, mikähän tälle nyky yhteiskunnalle loppujen lopuksi oikein mahtaisi kelvata?

    Äänestä

  • on aika tuhoisaa, että vanhemmat eivät hyväksy että lapsi on ujo (minulle on käynyt niin) vanhempani ovat itsekin ujoja, ja ehkä olisivat halunneet että lapsesta tulee rohkeampi. mutta aika hullua tuommoinen.. ensinnäkin, kun ujoushan saattaa johtua myös geeneistä. ja siitä on seurannut se, etten oikein itsekään hyväksy itseäni, ja luonnettani.

    ja aloittajalle: toivon, että tyttärelläsi menee paremmin sitten työelämässä, kuin minulla. olen 30:nen ja ei vieläkään pysyvää työpaikkaa. ja tiedän melko varmasti syynkin; työtehtävät sujuvat hyvin, mutta kun en kahvihuoneessa pälpätä kuin muut, minua ei halutakaan enää palkata jatkoon.

    jonkun hiljaisuus on kai kerrassaan niin kummallista ihmisten mielestä...

    Äänestä

  • tuo kirjoitti:

    on aika tuhoisaa, että vanhemmat eivät hyväksy että lapsi on ujo (minulle on käynyt niin) vanhempani ovat itsekin ujoja, ja ehkä olisivat halunneet että lapsesta tulee rohkeampi. mutta aika hullua tuommoinen.. ensinnäkin, kun ujoushan saattaa johtua myös geeneistä. ja siitä on seurannut se, etten oikein itsekään hyväksy itseäni, ja luonnettani.

    ja aloittajalle: toivon, että tyttärelläsi menee paremmin sitten työelämässä, kuin minulla. olen 30:nen ja ei vieläkään pysyvää työpaikkaa. ja tiedän melko varmasti syynkin; työtehtävät sujuvat hyvin, mutta kun en kahvihuoneessa pälpätä kuin muut, minua ei halutakaan enää palkata jatkoon.

    jonkun hiljaisuus on kai kerrassaan niin kummallista ihmisten mielestä...

    Minulla oli ujo isä, joka ei hyväksynyt ujouttani, koska vihasi sitä itsessään (koska joutui sen takia kärsimään), ja vilkas äiti, joka ei hyväksynyt sitä muissa (miksei?). Lapsista olin ainoa ujo ja siis huonoin. Ihmeellinen mörkö tuo ujous! Miten hiljainen ja syrjäänvetäytyvä voi olla niin vaarallinen? Onko ihmisillä vastustamaton halu nokkia hengiltä heikompi?
    Tyäpaikoilla olen kokenut tuota samaa: työpanosta ei arvosteta, kun on ujo. Vaikka ujot ovat hyviä, työhön keskittyviä ja tunnollisia työntekijöitä. Amerikkalaisuus tunkee joka paikkaan; kaikkien muka pitää olla ulospäinsuuntautuneita hössöttäjiä. Itämailla kuulemma sellaista pidetään omituisena.
    Kummallista tämä luonnesyrjintä!

    Äänestä

  • Ikiujo kirjoitti:

    Niinhän se usein menee, että ei voi sietää sitä toisissakaan, mitä inhoaa itsessään.
    Tai sitten tuo, että ei ymmärrä toisen erilaisuutta.

    Meillä isä, joka ei itse ollut varsinaisesti ujo, mutta ei liiaksi toiseenkaan suuntaan, ymmärsi paremmin, mutta äiti ei ollenkaan. Hän oli itse vilkasta karjalaissyntyistä sukua, eikä osannut muutenkaan käsitellä mitään asioita.

    Äidin puolen suvulta sain lapsena ja nuorena usein muutenkin negatiivista palautetta.
    Kerrankin tätini puuskahti hieman ärtyneenä, kun oltiin yhdessä jossain kylässä, että "ei tuolta mitään kunnon vastauksia ja puhetta saa, hymyilee vaan".
    Mielestäni olin vastannut ihan niin hyvin kuin pystyin johonkin, mitä nyt en enää muista, ja loukkaannuin ihan kamalasti. Loppuilta meni itkua pidätellessä, eikä tosiaan tehnyt mieli enää puhua senkään vertaa.
    Ihmettelin, että enkö saanut enää edes ystävällisesti hymyillä kenellekään, olisko pitänyt sitten olla naama kokoajan peruslukemilla tai hapan.
    Ehkä sitten vaikutin jotenkin ylimieliseltä ja kaikki tulkittiin täysin väärin.
    Äidistäni taas on jäänyt varsinkin yksi tapaus erittäin hyvin mieleen. Olimme käyneet juuri vanhemman siskoni tulevien appivanhempien luona kylässä. Äitiäni ehkä itseään hieman jännitti, appivanhemmat kun olivat ns. hienoa sukua.
    Itse olin kuitenkin harvinaisen rentoutunut sinne mennessämme ja innostunut tutustumaan uusiin ihmisiin ja mielestäni harvinaisen puheliaalla tuulella. No, se loppui lyhyeen, kun äitini heti päällysvaatteet pois saatuaan totesi kovalla äänellä suunnilleen näin, että " meidän T.... se on sitten kamalan hiljainen...".
    Sen jälkeen en sitten puhunutkaan juuri mitään, minuthan oli jo täysin leimattu ja määritelty, enkä kehdannut enää olla muuta kuin se sama vanha hiljainen tyyppi ja yritin olla herättämättä ylimääräistä huomiota.
    Kotiin tultuamme äitini puuskahti kiukkuisena: "miksi sä olet tuollainen nynny"!

    Siskoni eivät ole myöskään olleet kovin helppoja tapauksia tämän asian suhteen. Toinen ei ole ujo ollenkaan, mutta toinen on vähän samaa tyyppiä kuin minä. Hän ei vain itse vieläkään tunnu olevan oikein sujut tuon ujouden kanssa.
    On moneen kertaan arvostellut etenkin tätä kaikista ujointa lastani, unohtaen täysin minkälainen oli itse samanikäisenä. Häntä on jotenkin ärsyttänyt ujous itsessään ja muissa ja yhteen aikaan hoki kovasti sitä, että ujoudesta voi päästä kokonaan eroon. On vain itsestä kiinni. Ei hyväksynyt ollenkaan sitäkään ajatusta, että voisi olla kyse perinnöllisestä jutusta.
    No, viimeaikoina on jotain pientä edistystä ehkä jo ollut havaitavissa, kun ollaan paljon keskusteltu asiasta, mutta hänelle on asioiden käsittely kai jotenkin vaikeaa, kuten äidillenikin oli aikoinaan.
    Usein vieläkin vain kääntyy keskustelu hänen puuoleltaan siihen, että ujot ihmiset eivät tässä maailmassa pärjää ja PITÄISI yrittää olla toisenlainen, vaikka väkisin. No, ehkä on myös huolissaan tuosta, mutta jos ei kerran onnistu väkisin, niin ei ja eihän sille mitään voi.
    Lähestymistavan ja asenteiden pitäisi olla ihan toinen.
    Vanhemmalla siskollani on sitten myös ollut vaikeuksia ymmärtää näitä asioita, mutta nyt hän on jo onneksi iän mukana alkanut tulla edes vähän suvaitsevaisemmaksi, mutta vieläkin joskus otetaan jostain asian tiimoilta yhteen.

    Aika ilkeitä olivat myös jotkut koulu- ja opiskelukaverit ja myöhemmin työkaverit joillain työpaikoilla.
    Onneksi kuitenkin ihan hyviäkin työpaikkoja osui myöhemmin eteen, joissa sain hieman itseluottamusta rakennettua.

    Niin, en tiedä mitä vaaraa ihmiset sitten näkevät ujoissa, pelottaako heissä jokin, vai ärsyttääkö vain, vai vaikuttavatko toisista jotenkin ylpeiltä?

    Usein olen törmännyt myös siihen, että ujoja pidetään jotenkin tyhminä, älykkyysosamäärältään jotenkin vajavaisina yms.
    Muistan yhdenkin opiskeluryhmän, kun olin tosi hiljainen, muiden pälättäessä ympärillä.
    Eräs opiskelukaveri (itse aina suuna ja päänä) sitten kerran katsoi minuun päin ja sanoi, että: "
    hiljaiset ihmiset on yleensä vähän hmmm...tiedättehän...sellaisia vähän..." (ja katsoi hyvin "merkitsevästi ja eleistä ja ilmeistä ei voinut erehtyä siitä mitä tarkoitti).
    Opettajamme oli saman pöydän ääressä silloin ja katsoi minua aika pitkään, kuin odottaen jotain. Katseessa oli sekaisin sääliä ja ärtymystä siitä, että en osannut puolustautua ja sanoa mitään vastaan.
    En vaan viitsinyt tai/ja osannut. Olo tuntui muutenkin jo tarpeeksi epämukavalta. Enkä jaksanut keksiä siihen yhtäkkiä mitään tarpeeksi nasevaa, joten annoin olla, mutta kurja olo jäi pitkäksi aikaa.
    Toisen samalla luokalla, mutta usein eri ryhmässä olleen, myös ujon ja herkän, tytön kyseinen henkilö kavereineen sai kerran ihan kunnolla itkemään.

    Äänestä

  • ujon äiti kirjoitti:

    Mielenkiintoista lukea kokemuksistasi, jotka ovat niin tuttuja!
    Oman ujouteni takia asiaa mietittyäni on tullut mieleen syitä, joiden takia ujoja karsastetaan:

    - Ujo siirtää vastuun kanssakäymisestä toiselle. Epäreilua.
    - Ujo antaa vaikutelman, että ei halua kanssakäymistä. Tämä ei ole omiaan innostamaan vastapuolta positiiviseen suhtautumiseen.
    - Ujo vaikuttaa tylyltä/vihamieliseltä.
    - Toisen heikkouden (ujo ei osaa puolustautua) herättämä kiusaamisen halu

    Ujon tylyys herättää vihamielisyyttä, mikä taas lisää lisää hänen ujouttaan. Noidankehä. Ujon on mahdotonta oppia suhtautumaan kohtaamiinsa ihmisiin luottavaisesti, kun nämä osoittavat häntä kohtaan - aiheestakin - vihamielisyyttä. Vaikea yhtälö. Kanssakäyminen on tasapuolista ja vastavuoroista, ihmiset eivät halua tehtävää meidän tukijoinamme ja terapeutteinamme. Ehkä kaiken pitäisi lähteä itsensä ja toisten hyväksymisestä. Mehän taas olemme oppineet halveksimaan itseämme, kun meitä on halveksittu. Hankalaa.

    Luulen, että ujon kiusaamisessa on eniten syynä tämä: "Toisen heikkouden (ujo ei osaa puolustautua) herättämä kiusaamisen halu" Työelämässa ja joka paikassa pitäisi olla toista parempi ja kiusaaminen on keino sekin parantaa omaa asemaansa. Kiusaajat ovat usein kohdettaan heikompia.

    Kun ujouden ja sen tuomat ongelmat (myös kiusaajien ongelmat) tiedostaa, niin elämässä jaksaa paremmin.

    Olen kohdannut hyviä esimiehiä, jotka ovat itse jollain tapaa ujoja ja näin mielellään palkkaavat ihmisen, joka on samanlainen, herkkä ja empaattinen.

    Äänestä

  • tyttö, kun... kirjoitti:

    Niin, kyse on kai vallasta. Aina kun joku osoittaa heikkoutta, löytyy joku toinen nokkimaan. Nokkija on niin heikoilla, että hän tarvitsee vielä heikompaa voiman- ja vallantunteensa pönkittämiseen. Nokkijat meillä on aina keskuudessamme, yritetään pärjäillä. Jos ei osatakaan laittaa heille kapulaa nokkaan, ollaan silti ihan OK ihmisiä.
    Kilttejäkin ihmisiä tosiaan onneksi on!

    Äänestä

Hei! minua mietityttää eräs asia, mihin en enää itse osaa vastata, kun ujous on kadonnut viime vuosien aikana uskoontuloni jälkeen aikalailla kokonaan (pienenä olin todella ujo, nyt (olen 16v.) se on poissa, en ujouttani koskaan oikeastaan tosin ajatellut).

Kysymys siis koskee ujojen ihmisten lähestymistä. Yleensä nähdessäni hieman syrjäänvetäytyvän ja hiljaisen ihmisen, joka on yksin, minun tekee kovasti mieli mennä puhumaan hänelle, mutta en tiedä olisiko se ahdistavaa jos joku tuntematon hyökkää yhtäkkiä höpöttämään. Onko siis yleensä kivempi, että joku tulee juttelemaan, vai onko se epämukavaa, olisiko vain kivempi katsella itsekseen kauempaa? ja myös sellainen juttu, että välillä innostun kovasti höpöttämään (ei siis välttämättä tyhjänpäiväistä mutta itseäni kiinnostavista aiheista puhuttaessa innostun kovastikin puhumaan). Onko se huono asia, pitäisikö yrittää ujojen seurassa ottaa vähän rauhallisemmin vai onko teidän mielestänne mukava kuunnella, vaikka ei itse innostuisikaan puhumaan niin paljon?

Olisi ihanaa, jos joku teistä voisi vastata, ymmärrän että näihin ei ole yleispäteviä vastauksia, mutta edes jonkun ihmisen mielipide olisi kullanarvoinen! Kiitos teille! =)

P.S. aloin pohtia tuota, että miksi joitain ihmisiä häiritsee ujot ihmiset. Itselleni tuli mieleen sellainen, että jos joku toinen ihminen on kova puhumaan, voi hänelle tulla siitä huono omatunto että on itse koko ajan suuna päänä eikä voi teitää, haluaisiko toinen oikeastaan kuunnella toisen asiaa tai että olisiko hänellä jotain asiaa, mitä hän ei vain viitsi sanoa kun muut puhuvat koko ajan niin vauhdilla. Mietin, että ehkä se auttaisi, kun joku tuhahtaa jotain ujoudesta, että kertoisi, että vain tykkää enemmän kuunnella muiden keskustelua (jos niin on). En tiedä toimiiko, mutta ehkä se saattaa joitakin ihmisiä helpottaa, että osaavat antaa ujojen olla sellaisia kuin ovat :P

Äänestä
  • Tuokin on aika mielenkiintoinen juttu, että joillakin kuuluu ujous "kadonneen" uskoontulon jälkeen. En tiedä mitä kaikkea siinä sitten voi tapahtua, tai mistä lienee alunperin ollutkaan kyse. Ujoudessahan kuitenkin kuulemma kyse tietynlaisesta synnynnäisestä perustemperamentista, enkä usko, että ihmisen koko temperamentti voisi noin vain kesken kaiken kokonaan muuttua joksikin ihan muuksi, mutta tiedä sitten mistä on ollut kyse.
    Itselleni ei valitettavasti ole käynyt näin, että uskoontulo olisi vaikuttanut jotain tähän asiaan. Ikä vaan on tuonut vähän lisää itseluottamusta yms.

    Minua ei ole ainakaan koskaan haitannut se, että joku tulee juttelemaan ja puhuu paljon, päinvastoin se on tuntunut vain mukavalta.

    Tuo on varmaan ihan hyvä juttu tuo, että ilmoittaa tykkäävänsä vain kuunnella ihmisten keskustelua.
    Itse olen kohdannut em. hankaluuksia esim. kansalaisopistojen opiskelupiireissä ja tuon ilmoittaminen olisi kyllä varmaan auttanutkin jotain niissä tilanteissa.

    Äänestä

  • Voi tosiaan olla että puhelias tuntee huonoa omaatuntoa kun tuntee olevansa liikaa esillä ja riistävänsä aikaa toiselta, joka on hiljaa. Voi myös olla, että hänestä tuntuu että hiljainen ei ole kiinnostunut hänen asioistaan ja hän ehkä loukkaantuu.
    Mukavaa se on, kun tullaan juttelemaan. Ujo kaipaa ihmisiä, mutta kun hän on ujo... Hänelle ihmiset ovat niin tärkeitä, että hän ei uskalla mitään, kun pelkää että mokaa ja menettää ihmisen.

    Äänestä

  • mietteitä kirjoitti:

    Voi tosiaan olla että puhelias tuntee huonoa omaatuntoa kun tuntee olevansa liikaa esillä ja riistävänsä aikaa toiselta, joka on hiljaa. Voi myös olla, että hänestä tuntuu että hiljainen ei ole kiinnostunut hänen asioistaan ja hän ehkä loukkaantuu.
    Mukavaa se on, kun tullaan juttelemaan. Ujo kaipaa ihmisiä, mutta kun hän on ujo... Hänelle ihmiset ovat niin tärkeitä, että hän ei uskalla mitään, kun pelkää että mokaa ja menettää ihmisen.

    mielenkiintoinen viestiketju! Tässä vähän mun mietteitä asiaan liittyen. Mun mielestä ujous saattaa usein johtua epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta, jolloin ujoudesta "pääsee eroon" kun saa lisää itseluottamusta ja sen tiimoilta rohkeutta. Tietysti ujous voi myös olla luonteenpiirre ja ihan hyvä piirre onkin ei siinä mitään. Mutta ujoutta voi myös oppia hallitsemaan, jos se haittaa omaa elämää. Itse olin ennen (varsinkin peruskoulun lopulla) aika ujo, hiljainen ja varmaan aika masentunutkin. Ajoin monet ihmiset, jotka tulivat juttelemaan, tahattomasti pois, koska ajattelin että miksi he olisivat minusta kiinnostuneita. Ajattelin etteivät he halua kuulla mitä minulla on sanottavaa, eikä heitä vois vähempää kiinnosta mun jutut. Minulla oli myös hirvittävän huono itsetunto (on edelleen, mutta se paranee koko ajan) ja mm. isoja ulkonäköongelmia. Yläasteella jatkui osittain tämä sama homma varsinkin kun en oikein tuntenut kuuluvani luokkaani. Siis en ollut ns. osa sitä porukkaa. Nyt olen lukiossa ja moni asia on muuttunut parempaan suuntaan. Olen saanut kavereitakin. Olen kuitenkin edelleen ujo, mutta en niin paljon kuin ennen. Olen huomannut, että tähän epävarmuus/ujouteen auttaa välillä, että ajattelee MITÄ VÄLIÄ? Kun itselläni on tapana pohtia ja miettiä ihan liikaa mitä muut musta ajattelee tai omia sanomisiani niin yritän sitten vaan ajatella, että mitä väliä, ei mulla ole mitään hävittävää. Sitten mietin sitäkin ihan liian paljon, että voinko mennä juttelemaan jollekin puolitutulle tyypille, tai "lyöttäytyä" esim. välkillä johonkin porukkaan josta tunnen vaan huonosti jonkun. Tai voinko osallistua joidenkin ihmisten keskusteluun, vai ärsyttääkö se heitä, sillä en halua olla mikään "pyrkyri". Yritän olla joutumatta ulkopuoliseksi, ainakin omasta aloitteestani. Samaistun todellakin äskeisen kirjoittajan hyvään mietteeseen: "Ujo kaipaa ihmisiä, mutta kun hän on ujo... Hänelle ihmiset ovat niin tärkeitä, että hän ei uskalla mitään, kun pelkää että mokaa ja menettää ihmisen." Ainakin itse olen (varsinkin ennen) juuri tuollainen. Pelkään niin tekeväni ja sanovani jotakin tyhmää tai väärin, etten sitten teekään mitään. Mutta se juuri onkin SE ISOIN MOKA. Niin juuri menettää kaikki. Kannattaa uskaltaa tehdä asioita mitkä pelottaiskin ja avata se suu. Elämäähän tää vaan on. Minulla on vielä paljon näitä ujousongelmia, mutta rohkeammaksi olen koko ajan tulossa ja sehän on mahtavaa kuin mikä! :)

    Äänestä

Niin minullakin on lapsia ja ujoutta on perheessämme ollut aina. Olenhan itsekin ujo. Kai se todellakin on perinnöllistä tai ainakin kulkee äidinmaidosta jos ei muuten. Vasta nyt pikkuhiljaa olen hyväksynyt oman ujouteni osana omaa persoonallisuuttani. Miksikö vasta nyt? Niin olen jotenkin koko ikäni pyrkinyt olemaan joku muu, ja sitten sisällä itsessäni ollut kamalan petttynyt itseeni. Ja jotenkin varsinkin tänä päivänä ujoutta pidetään enemmän sairautena ja haittana joka pitäisi "oppia" pois. Ujoutta ei hyväksytä, ei ymmärretä, kun kaikkien pitää olle niin sosiaalisia ja ulospäin suuntautuneita. Siksi kai moni ujo häpeää omaa ujouttaan ja yrittää peittää sen ja samalla häpeää itseään kun kuitenkin sisällään tuntee ujoutta jota pidetään kiellettynä tunteena.
Lapseni on ujo, ollut jo pienestä pitäen itsekseen oleileva , päiväkodissa kyllä leikki aika välillä toisien lapsien kanssa mutta suurimman osan ajastaan vietti itsekseen. Koulussa ei juuri kavereita ollut, silti osallistui kuitenkin opettajien mukaan opetukseen eikä vetäytynyt ryhmätöistäkään. Nyt hän lähestyy jo aikuisikää ja sama juttu.
Olen hyväksynyt lapseni sellaisena kuin hän on, ja ymmärrän oman ujouteni kautta häntä. Silti aina välillä olen huolissani ja surullinen siitä, mitä kaikkea jää ujouden takia myös kokematta.

Äänestä

Kommentoi aloitusta

myös herkkä itse kirjoitti:

Olen ollut itse lapsesta lähtien tosi herkkä ja ujo. Myös mieheni on tosi herkkä, eikä mikään kovin ulospäin suuntautunut hänkään.
Jonkinlainen ujous näyttää periytyneen jossain määrin myös kaikille lapsillemme.

Vanhin ja nuorin ovat hyvin samantyyppisiä keskenään, mutta ehkä hieman räväkämpiä persoonia kuin kaksi keskimmäistä.

Toinen lapsista on sitten kaikkein ujoin.
Hänelle oli jo ihan pienenä vaikeaa, kun tavattiin vieraita, tai jopa sukulaisia.
Meni aina kylässä vähintään puoli tuntia, ennenkuin tottui.
3-vuotiaana oli osapäivähoidossa päiväkodissa ja oli sielläkin todella hiljainen.
Ei puhunut alkuun kenellekään mitään. Myöhemmin ehkä jollekin hoitajalle ja sai sieltä sitten lopulta jonkun kaverinkin.
Kotona kyllä puhui ja hyvän kaverin kanssa kyllä lörpötteli paljonkin.

Kolmas on taas samantyyppinen kuin mieheni, yksin hyvin viihtyvä, tarpeen tullen sosiaalinen, mutta kuitenkin loppujenlopuksi aika ujo.
Hän ei taas vauvana vierastanut koskaan ketään ja taaperonakin aika vähän.

Vanhin ja nuorin vierastivat ihan hirveästi sitten taas jo n. 4 kk iässä, mutta yli 2-vuotiaina eivät enää juuri ollenkaan.
Nuorin on nyt 3 v ja menee jututtamaan usein ihan vieraitakin ihmisiä ja pälpättää kokoajan oli missä tahansa ja kenen seurassa tahansa.
Hänestä löytyy kuitenkin myös hyvin paljon tietynlaista herkkyyttä, samanlaista kuin kaikissa meissä.

Vanhimmalla lapsella oli alkuun jostain syystä puheenoppimisen viivästymää, mutta oppi kyllä lopulta puhumaan hitaasti, mutta varmasti. On muutenkin hyvin verkkainen tyyppi.
Nyt nuorena aikuisena ei ole mikään pälpättäjä, puhuu "kun on asiaa".
Aika mielenkiintoinen sekoitus ujoa ja herkkää ja samalla itsetietoista ja rohkeaa. Toisissa asioissa ei ujostele yhtään mitään eikä ketään ja joissain sitten taas menee vaikeaksi.
Aika samanoloinen, kuin itse olin tuossa iässä.

Pienenä olin kuitenkin yleensä todella hiljainen minäkin, vain kaikkein tutuimpien kavereiden kanssa puheliaampi.
Aikuisia varsinkin ujostelin. Yleensä en uskaltanut heitä edes tervehtiä.
En kuitenkaan sillä tavalla koskaan vierastanut esim. kyläreissuilla, että olisin alkanut itkemään.
Joissakin asioissa saatoin kuitenkin olla sitten taas ihan yllättävänkin rohkea.

Tuolloin tähän ujousasiaan ei vaan kiinnitetty sillä tavalla huomiota kuin nykyään.
Sillä, että nykyään siihen kiinnitetään niin paljon huomiota, on tietysti myös ihan hyvä juttu, mutta välillä tuppaa ahdistamaan.
Nykynuorisohan tuntuu tällaisesta vanhasta kalkkiksesta välillä vähän turhankin räväkältä (ei sen puoleen, moni ikäiseni on sanonut ihan samaa) Jos joku ei sitten mahdukaan samaan muottiin, hänet nähdään ihan omituisena kummajaisena.
Nämä erot tuntuvat jotenkin vain kärjistyneen.
Ikäänkuin nuoren ihmisen kuuluisikin olla hirveän reipas, avoin ja ulospäin suuntautunut, tai muuten on jotenkin sairas, lääkityksen tarpeessa jne.

Tämä ujoin lapsistamme on muuten kuitenkin hyvin määrätietoinen tyyppi, jolla on sisäinen rikas maailma ja tietää mitä tahtoo.
Eikä käsittääkseni tunne itseään masentuneeksi. Koulussa tehtiin masennustesti ja terveydenhoitajan mielestä ei ole masentunut, eikä myöskään omien sanojensa mukaan.
Jonkinlaisia paineita tulee ilmeisesti kuitenkin siitä, että hän tuntee itsensä välillä kovin erilaiseksi ja, että ujoutta ja hiljaisuutta ei tunnuta hyväksyttävän. Ne siis ikäänkuin käsitetään jonkinlaisena sairautena tms., tai/ja että "jotain on sattunut".
Se tuntuu häntä joskus jotenkin häiritsevän.

Nyt tyttö on siis ollut opiskelemassa jo toista vuotta ja kokoajan minua on pommitettu kysymyksillä "miksi hän on sellainen kuin on"?, "mitä on sattunut"? jne.
Hyvä tietysti sinällään, että ihmiset kysyvät, jos asian takana sattuisikin jotain olemaan mitä ihmisten olis hyvä tietää, mutta kun ei siis ole ja samat ihmiset saattavat esittää samat kysymykset moneen kertaan.
Koulusta todettiin ekan vuoden keväällä, että tyttö oli alkanut voittaa ujouttaan vasta kolmen kuukauden jälkeen ja edelleen on aika (lue:liian) hiljainen (voi johtua näin kärjistetysti siitäkin, että käy koulua, jossa pääkielenä muu kuin äidinkieli, eikä osaa vielä tätä kieltä kunnolla) ja ihmeteltiin siis kovin sitä miksi on niin hiljainen, mutta nyt asiasta ei sitten ole enää puhuttu.
Nyt tämä sama ongelma on tullut kuitenkin vastaan taas työharjoittelupaikoissa.
Työjutut menevät ihan ok. ja tyttö pärjää muuten ihan hyvin, mutta hänen hiljaisuutensa herättää aina erittäin suurta huomiota ja epäilyä.
Vakikommentti on aina se, että: "tuskin tyttö on ihan pienestä pitäen tuollainen ollut" ja "mitä on sattunut"? (tyyliin- kerro tai ole kertomatta) ja vaikka kuinka yritän selittää, niin aina tuntuu jäävän jotain tuonne "jonnekin ilmaan".
Alkaa jo tuntua vaan hieman rasittavalta vääntää asiaa rautalangasta ja yrittää vakuuttaa, että mitään ei ole "sattunut", tyttö vain ON sellainen ja on tosiaankin ihan oikeasti ollut jo syntymästä saakka.

Itse yritän sitten parhaani mukaan hyväksyä hänet sellaisenaan ja rohkaista eteenpäin.
Omista kokemuksista on tietysti hyötyä.

Itse koin aikoinaan tulevani edes jotenkin hyväksytyksi omana itsenäni vasta ollessani viettämässä kesälomaa tuttujen luona ulkomailla.
Kävin myös paikallista koulua jonkin aikaa.
Sielläkin saatettiin ihmetellä hiljaisuuttani, mutta jotenkin niin hyväntahtoisesti (ja kai se meni hieman vieraan kielenkin piikkiin), että se ei haitannut, enkä tuntenut, että minussa olisi ollut jotain hirveästi vialla.
Minut kuitenkin selvästi hyväksyttiin siellä kaikkien ihmisten taholta, vedettiin aina mukaan juttuihin ja se nosti itsetuntoa ja rohkaisi ottamaan itsekin enemmän kontaktia.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu