Näyttää kaduttavan monia hoitsuja, lääkäreitä, terapeutteja, kun joutuvatkin työssään yllätys, yllätys kaunistelemattoman ihmiselämän kanssa tekemisiin? Luulisi siinä vaiheessa hälytyskellojen soivan, kun ammattia valitsee, että jättää tällaiset ammatit sivuun, jos ei kerran kestä. Viisaat eivät laita itseään sellaiseen saumaan, mihin eivät sovi. Monilla on tainnut olla vain jonkinlaiset epärealistiset unelmat päässä, kun ovat hoiva-alalle lähteneet - arvostus?? ihailu?? Näitähän ei saa, jos ei ole ns. kutsumusammattinsa veroinen.
Aika harva hoitajista
kutsumusammatissaan
9574
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
arvostusta mittaavissa kyselyissä lääkärit (ja poliisit!) sijoittuvat kärkeen vuodesta toiseen.
Lääkärin ammatti kulkee usein suvussa, jälkeläiset jatkavat, vaikka/koska tietävät työn vaativuuden/palkitsevuuden.
Hoitajien itsemurhatilastoja en tunne, mutta naislääkärien suicide-luvut pistävät miettimään.
Pettymyksiä ei ole jaksettu kohdata..
... moni siivooja, katsastusmies/nainen, leipuri yms. on kutsumusammatissaan?
Siis miten niin terv. huollon ammatit olisivat jotenkin kutsumusammatteja?
Minusta ne ovat ammatteja siinä kuin mikä tahansa ammatti!
Terveisin: puutarhuri/sh vai sh/puutarhuri. Kumpi lienen se "kutsumusammatti"????
Ennen anhaan sentään ensin valmistuttiin sairaanhoitajiksi kaikki kahdessa ja puolessa vuodessa yo-tutkinnon päälle ja mentiin työelämään hankkimaan tietämystä ja kokemusta itseään kiinnostavalta erityisalalta.
Sitten vasta haettiin erikoistumaan, kun oma kiinnostus oli varma!
Nykyään mennään AMK:hon vaikka suoraan ylä-asteelta ja valitaan vaikkapa leikk.sali/anestesiologiahoitajan koulutus tietämättä LAINKAAN, mihin ollaan alkamassa. Keskeytyksien määrä on lisääntynyt kivasti...
Ja opiskelijoiden tasossa on todella suuri vaihtelu.
Onnea vaan koulu-uudistukselle! ;)
kerros missä maassa pääsee suoraan ylä-asteelta AMK:hon. Vituttais muaki olla joku duunarihoitsu joka ei oo käynny ku amiksen.
No jos amikseen jatkaa yläasteelta niin on se melkein yhtä kuin yläaste.
"Valittavana amisto tai lobotomia, molemmissa kuitenkin sama lopputulos"
Hoh hoijaa. Nykyään kukaan ei aloita yläasteelta, vaan yo- (n. 3 vuotta) tai lähihoitajapohjalta (n. 3 vuotta) luetaan sh (AMK) 210 op (n. 3,5 vuotta). Käytännössä katsoen kaikki menevät valmistuttuaan töihin.
Muutaman vuoden jälkeen AMK:ssa voi hakea erikoistumisopintoihin n. 30 op, ylempään AMK-tutkintoon (90 op) ja muuhun täydennyskoulutukseen haluamaltaan erikoisalalta. Eroa siis esh-jäänteeseen ei koulutuksen laajuudessa ole, päinvastoin. Esh-tutkinnon voi myös päivittää Up date -koulutuksessa vastaamaan nykyaikaisen hoitotyön vaatimuksia. Tällaista ei ennen ollut ja useiden vuosien työtaukojen jälkeen sairaanhoitajan oli hypättävä suoraan puikkoihin.
Opiskelijoiden taso on aina vaihdellut. Keskeyttämiset lisääntyneet, koska opiskelu itsenäisempää ja haastavampaa, kuin aiemmin. Ensimmäisissä harjoitteluissa paljastuva todellisuus työoloista, -ilmapiiristä ja palkasta eivät yllättäen houkutakaan kaikkia jatkamaan...
Tunkekaa tuo "kutsumusammatti" terminne jo ahteriinne ja syvälle sinne!
Itse opiskelen th:ksi koska ala kiinnostaa ja tiedän että rahkeet ei riittäis lääkäriksi lukemaan. Tiedän että on paskat palkat yms.. mutta koska työtä saa oikeastaan mistä tahansa, ympäri Suomen, niin itselläni on ainakin ihan auki että minne päin lähden opiskelujeni jälkeen.
työntäkää syvälle hanuriinne noi jutut kutsumusammatista.ei kukaa tee mitään työtä nykypäivänä kutsumuksesta.en minä etikä varmasti kukaan muukaan.kyl yleensä tehdään työtä ihan siks että sais palkkaa jolla elää ja siks että joku ala vain nyt sattuu oleen kiinnostavampi kuin toinen.mul on 3 ammattia, joista ensimmäinen ei edes mua koskaan kiinnostanut, mut kun jonnekin piti lähteä opiskelemaan.vaihdoin sitten alaa ja opiskelin lisää.mutta ei mua kyllä kutsumus vetänyt hoitoalalle vaan ihan puhdas mielenkiinto siihen työhön.
Ei hoitoalaa yksinkertaisesti jaksa omaan napaansa tuijottaja. Kyllä se palkitsevuus on pitkälti siinä, kun potilas saa apua johonkin vaivaansa. Ei sairaalaan päästä, sinne joudutaan. Niitä sattuu useimmille jonkun kerran elämässä. Ja aina se aiheuttaa normaaliin päiväjärjestyksen isoja muutoksia, joskus lopullisiakin.
Empatiankykyä on oltava ihan oman jaksamisen takia. Ei oikeasti ihminen jaksa vuodesta toiseen nähdä vain toisen ihmisen kamppaliua hengestään, toisen ihmisen kärsimystä, pelkoa ja epätoivoa, jos ei ole sitä kykyä kohdata lähimmäinen silloin, kun toisella on kovin vähän voimia.