On syyskuun yö
tummuvi taivas ja maa,
pimeys hiipii
varjot pitenee,
on kaikki luonnossa
niin hiljaista,
on syyskuun yö.
Kuu himmeä valoaan,
tuo kuitenkin,
se pimeyttä maailaman ei
pysty poistamaan.
On syyskuun yö.
tummuvi taivas ja maa,
pimeys hiipii
varjot pitenee,
on kaikki luonnossa
niin hiljaista,
on syyskuun yö.
Kuu himmeä valoaan,
tuo kuitenkin,
se pimeyttä maailaman ei
pysty poistamaan.
On syyskuun yö.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kuin köytetty
kädet ja jalat sidottuina.
Lihaksia pakottaa
henki salpaantuu
huuto kuivuu kurkkuun.
Juuri äsken
lepäsin rinnallasi
käteni alla sykki sydämesi
ja lämpösi siirtyi minuun.
Salamat syttyivät ja sammuivat
en halunnut mennä.
Sydämeni jäi....
köysiin.
Rinnassani rajuilma jatkuu.
Maan silmät vesistä täynnä,
Syvät uurteet sen poskilla,
Syksy on aloittanut itkuvirtensä,
eikä surijoista ole puutetta,
Syksyn suru on lohduton...
Vaikka taivas itkee syksyn aikaan
ja tuuli riipoo puiden juhlapuvut pois.
Se kaikki liittyy luonnon kierron taikaan
muutokselle mikä muutoin tilaa tois.
Kevät aika kunhan koittaa taas
puiden puvut kukkeina taas loistaa
kukat kukkivat, on uusi ruoho maas
ja syksy sitten karsimisen toistaa.
Lannista ei sade, tuulinenkaan sää
kun katsoo miksi kaikki tapahtuu.
Syksy pois vie, kevät antaa elämää
luonto meille siten aina uudistuu.
Kurkiaura pääni päällä
lentää kohti etelää,
mietin sitä,miksi
usein ihminen niin
yksin jää.
Ruska aika,kauneimmillaan,
syksyn puut verhoaa,
liekeissä kauneimmissaan,
ihmismielen kohottaa.
Syksyn myrsky saapuu,'
riipii kauneuden puilta
pois,jospa elämässä
tässä,kaiken kauniina
säilyttää vois.
Kun aamut ovat vielä kuulakkaan kosteita,
Päivät kuolettavat kesää,
Yöt laskevat yhä tummempia seittejään,
Rintaani tulee niin levoton olo....
Myöhäistä iltaa on syksysi kantanut ja
päivänkin sade katolla kulkee. Täällä.
Ne monet syyspäivät olleet ja menneet,
tänään loistavat
elämänkulkua, valoa ja pimeää
säästä riippumatta.
Laitanpa sanasen peräkkäin sinulle, jos vaikka vastaisit, ennenkuin lehti lentää puusta tai unohdus
nukuttaa ajanuneen.
Lauantaipäivää sinulle,
ole ystävä minulle.
Ajan kello hiljaa
käynyt on,jo vuosia monta.
Sen kauniit muistot,
vuosien saatossa,
on mielessä
vain aatoksissa.
Syksyllä helppo on hengittää
kun ilma on raikasta kirpeää
ei siitepölyjä ilmassa enää
ei heinänuha vaivaa nenää
siis nautin mä syksyn ilmoista.
Olin jo unohtanut salaisen sanan,
jolla viesteihin tuulen vastaa.
Nyt huudan vain vastatuuleen ja pyöräilen
pitkin märkää asfalttia ystävyyttä ja
syksynpimeää, herkin mielin.
Sanoin varovin....mitä haluat vuosista kertoa
ystävä. Syksyn kautta syntynyt.
Ensilumen odotus,
ei ole luopumisen
aikaa,
vaan mieleen
tulleita asioita
jotka elämästä vielä puuttuvat.
Väriloisto ja sen kauneus,voisitko
koskaan kuvitella värittäväsi
niista taulun.
Itkisitkö niin kuin syys sade
muutostaan.
Odottavin hetkin,valkoisuutta
ja rauhallista unta taas
kevääseen.
Kaakossa taivaanranta kirkastuu
yön pimeys poistuu
luonto odottaa
vain haavassa lehdet soittaa.
Syksyn sateet saapuu
kasvit lepoonsa vaipuu
pian maassa kahisee
puiden latvat tuulessa taipuu.
Kesän sato korjattuna
tallessa elämän sato
muistojen laarissa päivät.
Kaunis maisema silmissä
lämmin tunne mielessä
kuin väloina syksyisten päiväin.
Ota hetkestä kiinni
elä kuin viimeinen kesäsi
syksyksi vaihtuis...
Elä kuten luonto elää
se jokaiseen hetkeensä
taipuen herää.
Aamun kajoa kaakossa
siellä uusi päivä valoa kerää.
Kuinka hyvä onkaan ihmisen elämä,
jo eläminen itsessään.
Kuinka hyvin se ilon säikein
sitoo yhteen sydämen,sielun ja järjen.
Sen tunteen voisin säilyttää,
kun lapsena sai mennä mummolaan.
Sydän hakkasi odotusta,
nenä haistoi jo pullan tuoksun.
Lämmin syli odotti tulijaa.
Kaikki ihanat värit, eläimet
tuoksut, metsä ja mummo,
kuinka sitä kaipaan,
näen siitä unta vieläkin,
palata siihen aikaan tahtosin.
Syksyn tullen,lammen pintaan
ruskalehdet heijastuu.
Silloin haikeus hiipii mieleen,
kohta paljaana on puu.
Vuodenajan vaihtelut,
on ihmiselon rikkaus.
Pitkin kylmän talven jälkeen,
koittaa kevään kirkkaus.
"runoilijoille": vihdoinkn teille on palsta, jossa saatte höperehtiä omana itsenänne ilman, että muut teidät tuntevat.
Veden peilipinnassa kuin timantit kimmeltäen
helmi helmassa luonnon on järvi sininen.
Hän veteen kahlasi peilipinnan rikkoen
hiljaa katsoin vanhassa keinussa istuen
ja mietin miksi ihminen toinen toiselleen
niin eri tasolla paljon, tai vähän merkitsee.
Jäi hetki tuo mieleen, se takaisin palaa
muistaissa kuinka hän märkänä minua halaa.
Tunnen voiman joka työntää
minua eteenpäin....
en ole peloissani,koska tiedän,
se ei vahingoita minua.