Olen 25-vuotias nainen ja kyllästynyt ja pettynyt tähän astisiin psykiatrisiin hoitoihin. Olen seitsemän vuoden aikana syönyt kymmeniä eri psyykenlääkkeitä, käynyt yksilöterapiassa säännöllisesti (tosin viimeisen vuoden aikana harvoin kiinnostuksen puutteen vuoksi) ja muutaman kerran ollut sairaalahoidossa, pisimmillään kolme viikkoa.
Nykyisin pahin ongelmani on väsymys. En jaksa opiskella (yliopisto-opinnot kesken) ja osa-aikaisen työnkin jätin puoli vuotta sitten. Toinen ongelma on ylipaino. Kaksi vuotta sitten olin vielä normaalipainoinen, toissa talvena pamahti 20 kiloa lisää eikä se lähde pois. Kolmas ongelma on yksinäisyys. Puolisoni on puolen vuoden työprojektissa toisella paikkakunnalla ja näemme vain viikonloppuisin.
Voin pahoin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Oireeni muistuttavat lähinnä kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta siitä ei ole kyse. Psyykenlääkkeitä käytän enää Xanor 0,5 mg tarvittaessa ja Seroquel 100 mg iltaisin. Psykiatri ennusti, että lääkityksen vähentäminen/poisto saattaisi auttaa, mutta ei tunnu siltä ainakaan vielä.
Ravitsemusterapeutin mukaan laktovegetaristinen ruokavalioni on OK, PAV- mittauksen mukaan aineenvaihduntani on n. 10% keskimääräistä hitaampi. Nyt kävin laajoissa veri- ja virtsakokeissa. Jos minulla on jonkinlainen aineenvaihduntasairaus, niistä sen pitäisi kuulemma näkyä.
En ole kiinnostunut ongelmista vaan ratkaisuista. Olen puhunut p:tä terapiassa vuodesta toiseen enkä ole tullut yhtään onnellisemmaksi. Nyt haluan toimintaa! Harkitsemani vaihtoehdot ovat tyyliä itsemurha (mieheni vastustaa ajatusta), vahvemmat kemikaalit (amfetamiinilla sekä laihaksi että iloiseksi!), plastiikkakirurgia sekä joitakin realistisempia tapoja.
Onko kukaan ollut vastaavantyylisessä umpikujassa, saati päässyt sieltä pois?
Nykyisin pahin ongelmani on väsymys. En jaksa opiskella (yliopisto-opinnot kesken) ja osa-aikaisen työnkin jätin puoli vuotta sitten. Toinen ongelma on ylipaino. Kaksi vuotta sitten olin vielä normaalipainoinen, toissa talvena pamahti 20 kiloa lisää eikä se lähde pois. Kolmas ongelma on yksinäisyys. Puolisoni on puolen vuoden työprojektissa toisella paikkakunnalla ja näemme vain viikonloppuisin.
Voin pahoin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Oireeni muistuttavat lähinnä kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta siitä ei ole kyse. Psyykenlääkkeitä käytän enää Xanor 0,5 mg tarvittaessa ja Seroquel 100 mg iltaisin. Psykiatri ennusti, että lääkityksen vähentäminen/poisto saattaisi auttaa, mutta ei tunnu siltä ainakaan vielä.
Ravitsemusterapeutin mukaan laktovegetaristinen ruokavalioni on OK, PAV- mittauksen mukaan aineenvaihduntani on n. 10% keskimääräistä hitaampi. Nyt kävin laajoissa veri- ja virtsakokeissa. Jos minulla on jonkinlainen aineenvaihduntasairaus, niistä sen pitäisi kuulemma näkyä.
En ole kiinnostunut ongelmista vaan ratkaisuista. Olen puhunut p:tä terapiassa vuodesta toiseen enkä ole tullut yhtään onnellisemmaksi. Nyt haluan toimintaa! Harkitsemani vaihtoehdot ovat tyyliä itsemurha (mieheni vastustaa ajatusta), vahvemmat kemikaalit (amfetamiinilla sekä laihaksi että iloiseksi!), plastiikkakirurgia sekä joitakin realistisempia tapoja.
Onko kukaan ollut vastaavantyylisessä umpikujassa, saati päässyt sieltä pois?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kaikki on vielä mahdollista; olet sentään ihminen parhaassa iässä, vaikka ei siltä nyt juuri tunnukaan. Mutta kuitenkin, ikäsi puolesta käsittääkseni ennusteesi on vielä hyvinkin toivoa antava kunhan kuntosi ja mielialasi vain kohenee.
Uskotko muuten Jumalaan ja Hänen kaikkivoipaisuuteensa? Minä itse kyllä uskon, niin että vaikka tässä nyt juuri on ollut jo kohta 1 1/2 vuotta melkoista masennusta ja kaksi kesää mennyt ihan plörinäksi, niin silti olen varma että Jumala tän tilanteen vielä plokkaa; välillä vain tulee ihmisen elämässä näitä laakso vaiheita, jolloin kaikki näyttää pimeältä, eikä mistään näytä tulevan mitään...
Anna sinäkin hei Jumalalle mahdollisuus!
Nyt täytyy mennä nukkuun, kun tuli jo lääkekin otettua. Hyvää yötä Jeesus sinua Siunatkoon!
Tässä vielä eräs kirjoittamani runo, jonka joskus olen tänne lähettänyt...
Älä kesken pois heitä elämääsi; elämää joka voi vielä puhjeta uudelleen kukkaan, kun elämä voittaa...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000026307421
Aluksi > paraneminen on mahdollista 98 %;sti.
Mikä on se 2% > murehtiminen 1 itsesääli 2.
1)Etsi pikimiten "vertaisryhmä", jossa voi keskustella ongelmistaan. Ja huomaa että muillakin "yksinäisillä" on samoja ongelmia.
2)Käy luennoilla, jotka käsittelevät ihmisen ongelmia?
3)Jokin harraste> asiaan liittyvä?
4)Liikkeelle, liikkkeelle, liikkeelle.
Tulos> Opit ensin hyväksymään itsesi, sen jälkeen hyväksyt myös muut, ja sinulla on sen jälkeen ystäviä "pilvin pimein"
Itse olen seitsemäntoista vuoden masennuksesta selvinnyt näillä eväillä > olen nykyään "tukihenkilö" ja yksinäisten päiväryhmä ohjaaja. Ystäviä "pilvin pimein". Aika ei meinaa riittää?
"ELÄVÄÄ" päivää kaikille tänään 22.9. Mauri viettää nimipäivää. Onnittelut kaikille !
ota rennosti ja elä lungisti tai tee itsemurha jos ei muu huvita.
..muut tappavat itsensä..ja vain sinä jäät eloon?
Kyllä tulee yksinäistä?
Ps.> Mene autiolle saarelle viikoksi? ota suolaa, tulitikut ja peili mukaan...
16.5.2007 klo 23.02
Ansasta vapauteen
Eräänä aamuna kerran, kun väsyneenä kaikkeen,
väsyneenä, maailmasta haettuun “hauskuuteen“, katsoin synkeää kuvaani peilistä.
En muistanut viinin tuoneen iloa, en muistanut iltaa eilistä.
Itseäni kun siinä katsoin, silloin tunsin sen:
puhki kulunut, oli minun sieluni säkki, tyhjä, riekaleinen.
Mutt’ mitäpä siitä kukaan välittää, miksipä se ketään kiinnostais,
kun kurjuuteni, itsesäälini, itseäkin vain tahtoi hävettää.
Silmät on sielun peilit -niin olen kuullut jonkun sanoneen.
Niin, jos ihmiset, sielujensa tilan, peileistä nähdä vois,
kaikki peilit maailmasta, kai jo hävitetty ois.
Silloin kun oikein, itseäni silmiin katsoin,
näin pelkkää tyhjyyttä. Silloin, tunsin olevani tarkoitukseton.
Jotenkuten sain, mä töihin itseni raahautumaan,
ja töissä tehokasta esittäen, päivän kerrallaan,
jotenkin pystyin mä skarppaamaan.
Töiden jälkeen, sama matka, omaan lokeroon taas takaisin.
Ruuhkajunassa, täydessä bussissa, jonoissa tavaratalojen,
vilinässä katujen liikenteen, ihmisiä muita katsoin silmin väsynein.
Joka päivä, jostain tulossa, johonkin menossa, mä näin peilejä sielujen,
samanlaisia, elämään väsyneitä, jotka mua peilistä aamulla katsoivat.
Tehokkuuttaan, täällä nyt ihmiset, näyttää tai näyttelee. Mutt’ moniko jaksaa
ja kauanko jaksaa, prässissä tehokkuus vaatimusten? Moniko lopulta saa,
lääkäriltä reseptin, ja niin pillereiden avulla, taas jaksaa suorittaa.
Ulkokuorensa ihminen kyllä, voi saada ihan hyvältä näyttämään,
jopa itseäänkin moni, sillä onnistuu hämäämään:
”Mä kun olen hyvässä kunnossa -minullahan on kaikki kunnossa…”
Voi olla trendikkäitä, hyviä, hienoja harrastuksia, mutt’ sielun, ei poista ne tuskia.
Ja jos ihminen ihmistä, lähimmäistään, katsoa silmiin, osaa ja uskaltaa,
monilla niistä nähdä voi, hätähuudot äänettömät, niiden rikkinäisten sielujen,
niiden sielujen tuskan täyttämien, sielujen kolhittujen, sielujen maahan poljettujen,
sielujen turtuneiden, sielujen tyhjien, sielujen janoisten.
Läpi päivien raahautuneena, liian väsynyt olin nukkumaan,
Useinkin niin, purkista, jouduin uneni mä kaivamaan.
Silloin, jos olisin kuulla voinut sen, nauroi varmaan pimeydessä paholainen,
vahingoniloista kolkkoa nauruaan, itseksensä tuumaillen
“ Pian varmaan jo sinut saan… kai olet kohta jo valmis elämäsi luovuttamaan..”
Aivan kuin pimeydestä olisi kuiskannut se: “Ota nyt vaan, koko purkillinen kerrallaan,
niin pääset uneen ikuiseen, tähän kurjaan maailmaan, et joudu enää sä palaamaan.”
Silloin sielussani tuskana tunsin, mä pahoinvoinnin hirveän,
se rautaisen vanteen lailla, tuntui rintaani puristavan.
Ahdistus suuri mieleni täytti, kuoleman pelon kauhean, kun tunsin mieltäni kalvavan,
mieleeni tulvi kysymyksiä: entä kuolemani jälkeen, mitä tapahtuu minulle ?
-Mitä on sen rajan takana? Mikä määränpääni, on minun viimeinen?
Mutt’ keskellä suurinta sieluni tuskaa, eräs ajatus,
pienestä siemenestä itänyt, silloin hedelmäksi kypsyikin;
kun elämäni tärkeimmän, päätöksen, mä tahdoin tehdä vihdoinkin,
silloin vastaan ottaa tahdoin, mä armon Jeesuksen.
Yön pimeydessä silloin polvistuen, hätähuutoni sopersin hiljaisen:
“Jeesus auta ! Nyt Jeesus, minua auta ! “
Niin armosta Jumalan, sain minäkin voiman ja rohkeuden,
lähteä se ovi avaamaan, ovi jonka olin tiennyt olevan,
mutt’ jonka kaukaa ja kauan kiertäen, olin ohi mä kävellyt.
Keskeltä synkän pimeyden, hätähuutoni hiljaisen, kuuli Jeesus ja siihen vastasi.
Synnin kahleista minut vapautti Hän, kun kävin eteensä nöyrtyen.
Niin sydämeeni rauhan sain, ja Nyt Vapahtajaani turvaten,
saan käydä pelkäämättä huomiseen. Mulle määränpääni viimeinen
on kirkastunut; -mä olen matkalla taivaaseen!
Ja siitä riemuiten, Jumalan armosta ylistäen, nyt mun sieluni kiittäen iloitsee!
RR-05 > Kerro kaverille tästä viestistä
Jaa kappas vaan; no tää runo tulikin nyt kahteen kertaan. Et tainnut huomata että tää löytyi jo itse lähettämässäni viestissä olleen linkin takaa...
Mutta Kiitos kuitenkin
Ole hyvä vain?
Täytyi laittaa se, koska asiassa on oikeaa tekstiä. Teksti kertoo myös minun tiestäni?
Seitsemäntoista vuotta kipuilin masennuksen, unettomuuden, voimattomuuden ym, ym kanssa.
Yritin omin voimin löytää ulospääsyn siitä mutta asia ei edennyt koskaan.
Menin talvella 2005 "Raamattu tutuksi" kurssille.
Siitä alkoi itsetunto kohentua ja "rauha"(jota olin pitkään rukoillut) tulemaan sisimpään.
"Voin olla oma itseni"
Talvella 2006 menin "Tukihenkilö" kurssille.
Toimin nykyään tukihenkilönä ja ryhmänvetäjänä "Yksinäisten päiväryhmässä.
Koska on itse läpikäynyt kaiken pahan pystyy vastaamaan kaikkiin esille tuleviin kysymyksiin?
"Pystyy kuuntelemaan toista"
"Rauhan minä annan teille, Minun rauhani sen minä jätän teille. Sanoo Herra. Sinunkin armahtajasi"
Ihminen on hengellinen olento ja ihmisellä on sielu jne.
Ne tarvitsevat hengellistä hoitoa?
Olisikahan tässä nyt yhdeksi kertaa. Jatketaan toiste lisää. > TUKIHENKILÖ
Ps. Vielä siitä tukihenkilönä toimimisesta. Se antaa itselle paljon enemmän, kuin siihen joutuu panostamaan. Saa ikuisia sydän ystäviä?
"Lähimmäisen auttaminen on suurin ja paras asia mitä ihminen voi tässä ruumillistumisessa tehdä.
Se on JUMALAN tahto?"
Kysyppä lääkäriltä onko tuo satamg:tä seroquelia todella tarpeen.
Annos on mielestäni aika kova.
Voisi selittää lihomisenkin.
Kilpirauhastestiin pääset kun pyydät/käsket ottamaan sen seurantaan.
Amfetamiinilla pääset korkeintaan psykoosiin.
Minulla on psykiatrin määräyksestä menossa Seroquel 600 mg/vrk, sen lisäksi mirtatsapiini 45 mg ja paroxetiini (Seroxat) 60 mg. Lisäksi tyroksiinia 0,1 mg.
Tyroksiinin ottamisessa pitää muistaa se, että kalsium (eli maitotuotteet) estää sen imeytymistä. Joten tyroksiini pitäisi ottaa aamulla tyhjään mahaan ennen aamiaista ja varmuuden vuoksi aamiaisella ei maitotuotteita.
vaikka en ole ollut vastaavassa( tuskin kellää täysin samanlaista)mutta monia oireita tunnistin: Väsymys, ylipaino, saamattomuus...
Minulla ei ole psyykelääkkeitä( en halua,koska kerran olin yo-lääketutkimuksessa ja siitä huono kokemus) mutta ymmärrän että niistä on apua kun muuta keinoa ei ole. Kuitenkin lääkityksen on hyvä olla minimaalinen sillä niilläkin on usein huonot puoletkin. Mm osa lääkkeistä aiheuttaa painonnousua ja miltei kaikilla on joitain sivuvaikuksia.
Lähtökohtana paranemiseen pidän liikkumista. On vaan lähdettävä ulos, vaikka ei jaksa. Se liikunnan ilo tulee aika pian ja sitä ei voi jättääkään vaan siitä tulee rutiini.
Itse tein noin ja olen virkistynyt ja myös paino on laskenut. Sauvakävely on oiva tapa ja kun ottaa radion korvakuulokkeilla mukaan, aika kuluu nopsaan musiikkia ja puhetta kuunnellessa.
Ja miten ihanaa on luonto ja sen hajut ja värit. Mielenvirkistyksen parasta lääkettä.
Liikunta tuo normaalia unta ja vie päivittäisen väsymyksen. Sekin on huomattava, että useat psyykelääkkeet väsyttävät ja niitä käytetään nukahtamislääkkeenä, kuten tuo sinun seroquel.
Juuri sitä märrättiin iäkkäälle äidilleni iltaisin otettavaksi, mutta se ei sopinut hänelle. Toivottavasti saat elämäsi ja vireytesi kuntoon.
ettei kyseessä sittenkin ole se kilpirauhanen?
Omalla kohdallani takana vuosien taistelu vajiksen kanssa, kun en saanut lääkitystä. Lopulta "pääsin"
yliopistolliseen sairaalaan tutkimuksiin muistiongelmien vuoksi. Sieltä sain neurologilta ja psykologilta lausunnon siitä, että syynä olikin hoitamaton hypotyreoosi.
Omalla kohdalla ns. normaali arvot ei päde, vaan esim.TSH saa olla lähes 0,0 jotta olo hyvä.
Itsekin olen läpikäynyt masennuksen, uupumuksen, keskenmenot ym. ja nyt vuoden kilpparilääkettä syöneenä olen kuin eri ihminen. Jouduin hakemaan lääkityksen yksityiseltä, kun ei terveyskeskus lekuri siitä suostunut kirjoittamaan. Vaan nyt on diagnoosi virallistettu uudestaan ja homma hoidossa.
Varmista nyt vielä omat TSH ja T4V arvot. Viitearvot eivät aina merkitse sitä, etteikö voisi olla hypotyreoosi. Sitä on syytä epaillä, jos oireet siihen viittaavat kuten sinulla.
Toivon vaan ettei elämäsi mene hukkaan, omalla kohdallani näitä sumuisia vuosia riittää.
Voimia!